Nöyryytys ja toivo
Ohjaaja Fatih Akin katsoo olevansa saksalaisen ja turkkilaisen kulttuurin välissä. Se auttoi tekemään erilaisen elokuvan natsismin romahduksesta.
4
MIN
Amrum on Saksalle kuuluva saari Pohjanmerellä. Sen pari tuhatta asukasta puhuvat edelleen saksan rinnalla omaa kieltään, friisin murretta öömrangia.
Lintukotomainen yhteisö sijaitsee eri kulttuurien keskellä. Paikallisten sukujen perillisiä asuu enemmän New Yorkissa kuin saarella, mainitsee eräs hahmoista Fatih Akinin elokuvassa Amrum.
Eletään kevättä 1945. 12-vuotias Nanning auttaa maatilatöissä ja kalastamisessa. Pommikoneet lentävät pudottamaan lastinsa jonnekin mantereelle. Muuten sota ei näy. Amrum on oma maailmansa, kunnes ei enää ole. Radiossa kerrotaan Adolf Hitlerin kuolleen ja Saksan antautuvan.
Elokuva kertoo äkkiromahduksesta Nanningin silmin. Hän ei ole kovin huolissaan muusta kuin äidistään, joka on vannoutunut natsi.
”Saksalaisohjaaja ei olisi voinut kertoa tätä tarinaa kevyellä otteella”, sanoo Akin.
”En tunne syyllisyyttä holokaustista. Se saa olla saksalaisten asia.”
Kevyellä otteella Akin tarkoittaa viattomuuden näkökulmaa. Nanning on kuulunut natsien nuorisojärjestöön Jungvolkiin, mikä on ollut kuin leikkiä ja perheessä itsestäänselvyys.
Everstiluutnantti-isä, natsiaatetta julistanut kirjailija, on nyt brittien sotavankina.
Elokuva ei selittele. Katsoja saa yhdistää langat mielessään. Myös Nanning yrittää tehdä niin, kun maailma kääntyy ylösalaisin, kunnanjohtaja ampuu itsensä ja naapurit uskaltavat juhlia Hitlerin kuolemaa. Radiosta tulee julistusten sijaan amerikkalaista jazzia.
Nanningille suurempi ja järkyttävämpi elämys on päästä metsästämään hyljettä.
”Näin, että tarina pitää kertoa seikkailuna, Stand by Men tai Mark Twainin hengessä. Tämä tulokulma oli avain.”
Akinin (s. 1973) vanhemmat saapuivat Turkista Hampuriin 1960-luvulla. Hän kokee olevansa identiteetiltään kulttuurien välissä, ei saksalainen muttei turkkilainenkaan. Saksa on hänen kotinsa, ja siellä hän tekee elokuvansa.
Kun käsikirjoittaja Hark Bohm pyysi Akinia ohjaamaan Amrumin, tämä epäröi.
”Se ei ole sama kuin minulta tilattaisiin pizza. Elokuvan kanssa pitää elää loppuelämänsä.”
Pyytäjä oli Akinille tärkeä ihminen. Näyttelijätaustainen Bohm oli 1970- ja 1980-luvuilla merkittävä ohjaaja.
”Hänen ohjaamansa Yasemin teki minusta elokuvantekijän. Meidän piti katsoa se uskonnon tunnilla koulussa. Pidin siitä, koska se oli kuvattu kirjaimellisesti kotikadullani ja kertoi turkkilaisista. Olin siitä myös todella vihainen, koska turkkilaiset puhuivat keskenään saksaa.”
Muutenkin Bohm tuntui ymmärtäneen paljon väärin.
”Ajattelin, että minun täytyy ryhtyä elokuvantekijäksi ja kertoa tämä paremmin.”
Yasemin (1988) kertoo teinitytöstä, joka karkaa kotoa ja kapinoi juuriaan vastaan. Se oli asetelma myös Akinin neljännessä elokuvassa Suoraan seinään (2004), joka voitti Berliinin elokuvajuhlien Kultaisen karhun.
Siinä välissä hän ja Bohm olivat ystävystyneet.
Akin kertoo Bohmin uran loppupuolen olleen kamppailua. Hän käytti valtavasti aikaa toiseen natsiaikaa käsittelevään hankkeeseen, tosipohjaiseen tarinaan Conrad Morgenista.
”Kolmannessa valtakunnassa oli paha korruptio-ongelma, ja Himmler käski Morgenin tutkia SS-upseereja. Todella kiinnostava tarina, mutta elokuva olisi ollut valtavan kallis.”
”Koska minulla oli hyvät välit Saksan Warner Brosiin, menimme yhdessä esittelemään hanketta. Meidät potkittiin ulos. Mikä saakelin vitsi tämä on, elokuva hyvästä natsista? Ulkona Bohm alkoi itkeä.”
Bohmia kiehtoi kontrasti, joka on Saksassa edelleen kipeä aihe. ”Hän kertoi rakastaneensa vanhempiaan, vaikka nämä olivat kovia natseja. Sanoin, että sinun pitäisi kirjoittaa omasta lapsuudestasi.”
Toisaalta aihepiiri arvelutti myös Akinia. Hän koki käsitelleensä sitä jo elokuvassaan Kultainen hansikas (2019). Se kertoo 1970-luvun hampurilaisesta sarjamurhaajasta ja hänen lähipiiristään, alkoholisteista, jotka yrittävät unohtaa sotavuodet ja häpeän.
Lopulta Akin piti Harkin käsikirjoitusta niin upeana, että päätti ohjata Amrumin. ”Hän kirjoittaa herkästi, teksti oli kuin Rilken runoa. Ymmärsin, että tämän elokuvan pitää olla kaunis.”
Bohm nähdään elokuvan lopussa vanhana Nanningina kotisaarensa dyyneillä. Hän kuoli marraskuussa 86-vuotiaana, kaksi kuukautta Amrumin Saksan ensi-illan jälkeen.
Nuorta päähenkilöä esittävä Jasper Billlerbeck on ensikertalainen, joka löytyi koekuvauksissa pohjoissaksalaisesta kylästä.
”Piti löytää joku, joka ei pelkää luontoa. Berliinin lapsinäyttelijät voivat olla kokeneita, mutta he eivät kestä nähdä edes hämähäkkiä.”
Eräässä jaksossa Nanningille opetetaan jäniksen ruhon käsittelyä. Billerbeck nylki sen taitavasti. ”Itse melkein oksensin. Minulla on koira, mutta luontosuhteeni ei ole kummoinen.”
Teemojen haastavuudesta huolimatta Amrum oli Saksassa hitti. Liittyykö kiinnostus huoleen äärioikeiston noususta?
”Emme tiedä, mihin tuo kaikki johtaa. Tietyt mekanismit ovat samanlaisia. Se oli minulle yksi syy tehdä tämä elokuva.”
”Tavalliset ihmiset eivät silloinkaan välittäneet.”
Fatih Akin: Amrum. Elokuvateattereissa 24.4.