Mistä tunnistaa hyvän taiteen, Olavi Uusivirta?

Ykspihlaja on meren rannalla, noin viiden kilometrin päässä Kokkolan keskustasta. Ennen aikaan siellä asuivat merimiehet ja työläiset.

Satamakadun päässä on suuri keltainen puutalo, entinen sahan pääkonttori. Taiteilija Olavi Uusivirta kävelee pihalla vastaan.

”Odota hetki, puen päälleni ja haen kahvia”, hän tervehtii pyyhe lanteillaan.

Uusivirta on käynyt aamu-uinnilla. Hän on Ykspihlajassa kesälomalla.

Keltainen talo on Ykspihlajan asukasyhdistyksen puheenjohtajan ja taiteilijaperheen äidin Outi Airolan koti. Sen ympärille on rakentunut omalaatuinen kulttuurikeskus. Talon pihapiirissä on kesäteatteri, kulttuuriteltta Sydvesti ja kahvila Saha. Naapuritontille on remontoitu matkustajakoti.

Uusivirran mukaan Airolan talon terassi on useiden Ykspihlajassa tapahtuvien asioiden polttopiste. Myös edellisenä iltana kuistilla on soitettu, laulettu ja puhuttu. Ehkä on saatu jokin idea tai päätetty toteuttaa toinen.

Terassille on unohtunut haitari. Näyttelijä ja käsikirjoittaja Noora Dadu kaappaa sen syliinsä. Dadu sanoo soittaneensa vaikka mitä, mutta lopettaneensa useimmiten alkeiden jälkeen. Hän etsii vasemmalla kädellään haitarin bassopuolen näppäimistön ”kuoppaa”.

”Kyllä mä sen muistan. Missä ihmeessä se on?” Dadu kummastelee.

”Jos tänne tulisi vuodeksi, oppisi varmasti kaikkien soittimien alkeet.”

Ehkä Dadu vastasi sattumalta kysy­myk­seen, jota Uusivirta juuri pohti. Mikä Ykspihlajassa viehättää niin paljon, että Helsingin kulttuuriväki matkustaa sinne lo­­mallaan?

Ykspihlaja on Uusivirran mielestä malliesimerkki yhteisöllisyyden voimasta ja sen nykyinen tila pitkälti Outi Airolan ansiota.

”Sama toistuu monilla pienillä paikkakunnilla. Siellä on joku, joka puhaltaa henkeä alueen ihmisiin”, Uusivirta sanoo.

”Olennaista on, että henkilö on varustettu myös täytäntöönpano-ominaisuuksilla.”