Ajattelen, siis olen
Koneet laskevat, kirjoittavat ja muistavat puolestamme. Some koukuttaa sälän ääreen ja vaatii nopeaa reagointia. Osaammeko enää keskittyä ajattelemaan syvällisesti? Ja onko sille tilaa koulussa?
13
MIN
Aamupäivällä valkotaulu on vielä tyhjä. Yleensä se täyttyy yhtälöillä viimeistään siihen mennessä, kun matematiikan professori Tuomo Kuusi lähtee työhuoneestaan Helsingin yliopiston Kumpulan kampukselta.
Taulu on tärkeä ajattelun apu.
On muitakin apuvälineitä. Kuusi nousee ylös, astuu toisella jalalla pienelle pinkille levylle ja alkaa tehdä edestakaista pyörivää liikettä.
”Tämä spinner-lauta esimerkiksi on supersuosikkini nykyään. Teen jotain tällaista näin, sitten tuijottelen taulua, sitten teen taas jotain – ehkä otan kahvakuulan ja vetelen sitä ylös alas.”
Vaikkei muuten jumppaisi, aivotyöhön tulee liike mukaan jo sillä, kun kävelee huoneen poikki taululle.
”Ja kun keho lähtee liikkeelle, se edesauttaa ajattelua”, sanoo Kuusen työtoveri, professori Eero Saksman.
Laitoksen käytävillä on myös liitutauluja, nekin aktiivisessa käytössä. Perinteinen käyttöliittymä on edelleen ylivoimainen.
Taululle voi kirjoittaa käsin, siihen mahtuu paljon ja kaiken näkee skrollaamatta. Se on hyvä tapa myös jakaa matematiikkaa kollegojen kanssa, pallotella yhdessä.
”Parempaa ei oikeastaan ole keksitty.”
Saksman johtaa Suomen Akatemian satunnaisuuden ja rakenteiden huippuyksikköä, jossa Kuusi on mukana. He ovat kansainvälisestikin alansa kärkeä.
Tutkimusalue kuulostaa abstraktilta, mutta ei ole elämälle vierasta: säännönmukaisuuksia ja satunnaisuutta on kaikkialla, niin luonnossa kuin ihmisten välisissä verkostoissa. Kun niitä ymmärretään, ymmärretään paremmin maailmaa.
