Vuoteni
Venäjällä

Elokuun puolivälissä Antti Helanterä keräsi viimeisiä tavaroitaan Moskovassa. Kirjoja, papereita, vaatteita. Niitä ei ollut paljon. Perhe oli matkustanut Suomeen jo aiemmin.

Helanterä mietti, miten nopeasti kaikki oli tapahtunut.

Ajan jakautuminen kahtia.

Kun hän oli aloittanut työnsä neljä vuotta aiemmin, maailma oli ollut erilainen.

Hän kirjoitti viimeisen Facebook-päivityksen: ”Tänään päättyy suurlähettiläskauteni Moskovassa. Historiallinen se nyt ainakin oli.”

Helanterä oli seurannut suomalaista mediaa vain otsikkotasolla. Ihan oman mielenrauhansa takia. Lööpit ja klikkiotsikot taipuivat niin huonosti nykyisen tilanteen käsittämiseen. Ikään kuin Venäjän johto tosiaan ajattelisi Suomea kovin usein.

”Työn päätavoite oli kuitenkin loppuun asti hallitusohjelman mukaisesti ’ylläpitää ja kehittää Suomen Venäjä-tuntemusta ja kykyä analysoida Venäjän kehitystä’.”

Hän toivoi, ettei Venäjä-osaamista ymmärrettäisi niin väärin. Ettei sitä pidettäisi jonkinlaisena kädenojennuksena. Kysehän oli riskienhallinnasta. Turvallisuudesta.

Jos Suomessa ei kohta ole ihmisiä, jotka pystyvät seuraamaan, havainnoimaan ja taustoittamaan tapahtumia, mitä se tarkoittaa Suomelle viiden vuoden päästä?

Hän pakkasi muuttokuorman autoon. Ajoi viisisataa kilometriä Novgorodiin, sieltä kolmesataa kilometriä Viron rajalle, toiset kolmesataa Tallinnaan. Venäjältä ei pääse rajan yli Suomeen edes diplomaattipassilla.

Lautta toi Helsinkiin. Autossa oli Venäjän rekisterikilvet. Joku näytti keskisormea.

Kaksi ja puoli vuotta sitten, torstaina 24. helmikuuta 2022, vaimo herätti aikaisin aamulla.

Helanterä oli lentänyt Helsinkiin kaksi päivää aiemmin. Hän oli käynyt eduskunnassa ulkoasiainvaliokunnan ja puolustusvaliokunnan kuultavana, kuten suurlähettiläillä on muutaman kuukauden välein tapana. Edessä oli parin päivän mittainen hiihtoloma.

Nyt se on alkanut, vaimo sanoi.