Jaettu tietoisuus
Kädet-romaanin monet tasot on nivottu yhteen mestarillisesti, Matti Komulainen kirjoittaa arviossaan.
2
MIN
Julian Angeli on kutsunut Ludwig Wittgensteinin luokseen. Eletään 1930-luvun puoliväliä. Julian on menettänyt äitinsä ja haluaa avautua ihailemalleen filosofille sukunsa salaisuuksista. Äidin muistelmat ovat paljastaneet, että Julianin isä on ekspressionistitaiteilija Egon Schiele.
Vierasta hätkähdyttää kuitenkin kronikoihin kirjattu kokemusperäinen tieto inhimillisen olemassaolon vaihtoehtoisesta todellisuudesta. Onko olemassa tieteelle tuntematon jaettu tietoisuus, joka yhdistää ihmisiä yli aikojen ja sukupolvien?
Heikki Kännö (s. 1968) on meritoitu Runeberg-palkinnolla ja Finlandia-ehdokkuuksilla. Aiemmin hän on työskennellyt kuvataiteilijana ja graafisena suunnittelijana. Esikoisteos, sarjakuva-albumi Paha hämärä (1998) syntyi Markku Innon kanssa ja kertoi kuvitteellisen Sören Kierkegaardin seikkailuista Turussa.
Kädet on uusi avaus kirjailijalta, jonka neljä edellistä romaania kytkeytyvät massiiviseksi kokonaisteokseksi. Tuttua on ylenpalttinen mittakaava. Liki 700-sivuisen järkäleen kehystarina ajoittuu toisen maailmansodan alle, mistä kurkotetaan yli vuosisatojen. Kännö ujuttaa saagaansa kaikkea kreikkalaisesta mytologiasta okkultismiin, kabbalaan ja Helinä-keijuun.
Omalla aukottomalla logiikallaan toisiaan seuraavien kertojaäänien jatkumossa Kännö nivoo eri tasot historialliseen todellisuuteen mestarillisesti. Mennyt on läsnä henkilöinä, tapahtumina ja yhteiskunnan muljahduksina – kirjan alun poliittisen ilmapiirin kärjistyminen enteilee lisää väkivaltaa filosofi Moritz Schlickin murhan jatkoksi.
Kännö sanallistaa käänteet yksityiskohtia vyöryttäen. Oppisuuntaukset, kuvataide, musiikki, kirjallisuus ja pöydän antimet luovat moniaistista läsnäoloa. Ajalliset loikat kehittävät narratiiviin paikoin hämmentävän elämänmakuisen syvyysvaikutelman.
Kun Julian esimerkiksi koluaa vanhempiensa vaiheisiin kiinnittyviä paikkoja Euroopan halki äitinsä kirjoituksia seuraten, hän luo samalla itselleen menneisyyttä.
Varhaisimmat omat lapsuusmuistot ovat jatkumossa kuin ”välähdyksiä peilin kautta havainnoidusta unesta”. Mielikuvat täydentävät toisiaan ja muodostavat tunnetasolla riipaisevan kollaasin.
Kännön historiantaju on sukua Mika Waltarille. Sisäkkäisten tarinoiden kudelma tuo mieleen David Mitchellin, verhotut vuosisataiset vaikutusketjut muistuttavat Umberto Ecosta ja keveys harpata kerronnan tasosta toiseen ovat kuin Jorge Luis Borgesia.
Heikki Kännö: Kädet. 695 sivua. Sammakko, 2024.