Elämää
muurin
varjossa
DDR ei ollut niin ankea poliisivaltio kuin sanotaan, väittää historioitsija Katja Hoyer. Hänen uusin teoksensa on käynnistänyt Saksassa kiistelyn lähihistoriasta.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Katja Hoyer oli nelivuotias, kun Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989. Hän ei muista paljoakaan noista ajoista. Mutta sen aurinkoisen lokakuun päivän hän muistaa, kun vanhemmat veivät hänet retkelle Berliiniin Alexanderplatzin kuuluisaan televisiotorniin.
”Katselin näköalatasanteelta alas aukiolle, joka oli täynnä väkeä”, Hoyer kertoo.
”Isä oli hakemassa meille juotavaa ravintolan puolelta. Huusin hänelle, että tule nopeasti katsomaan, tuolla on paljon poliisiautoja.”
Katjan isä Frank Hoyer oli DDR:n ilmavoimien upseeri. Nähtyään kansanpoliisin panssaroidut ajoneuvot hän ymmärsi heti tilanteen vakavuuden. Hänen vaimonsa oli raskaana, joten perhe oli saatava turvaan ennen kuin tapahtumat riistäytyisivät väkivallaksi. He menivät hissillä alas, kiirehtivät autolleen ja ajoivat suoraan kotiin.
Itä-Berliinissä vietettiin silloin DDR:n valtion perustamisen 40-vuotisjuhlaa mahtailevine sotilasparaateineen. Läheisen Tasavallan palatsin edustalla puhkesi illemmalla rajuja mielenosoituksia, mutta kukaan ei aavistanut, että vuosijuhla jäisi maan historian viimeiseksi ja koko valtio lakkaisi olemasta.
”Tuosta päivästä on jäänyt mieleeni lähinnä pelko ja paniikki”, Hoyer muistelee.
”Ymmärsin kuitenkin, että jotakin suurta oli tapahtumassa.”
Katja Hoyer syntyi vuonna 1985 Itä-Saksan ja Puolan rajakaupungissa Gubenissa ja vietti lapsuutensa Straussbergissa Berliinin itäpuolella. Hän työskentelee nykyisin historiantutkijana Lontoon King’s Collegessa.
Hoyer on julkaissut Britanniassa kaksi Saksan historiaa käsittelevää kirjaa. Hän kirjoittaa kolumneja sanomalehtiin, muun muassa amerikkalaiseen The Washington Postiin ja saksalaiseen Die Weltiin.
Nyt suomeksi ilmestynyt Muurin takana (Atena) kuvaa toisen maailmansodan raunioille 1949 perustettua Saksan demokraattista tasavaltaa DDR:ää eli Itä-Saksaa.
Hoyer aloittaa tarinansa kuitenkin kauempaa, 1930-luvun sekasortoisesta Saksasta, kommunistien ja natsien väkivaltaisesta kamppailusta. Kommunisteja vainottiin ja murhattiin. Monet pakenivat Neuvostoliittoon, jossa suuri osa heistä menehtyi Stalinin puhdistuksissa. Hoyerin mukaan Stalin surmasi useampia Saksan kommunistijohtajia kuin Hitler.
Toisen maailmansodan jälkeen Saksan kommunistisen puolueen politbyroon yhdeksästä jäsenestä oli hengissä vain kaksi: Stalinille lojaalit Wilhelm Pieck ja Walter Ulbricht. He palasivat Moskovasta Saksaan rakentaakseen Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle uuden ja paremman Saksan neuvosto-oppien mukaan.
Lähtökohdat olivat huonot, DDR kooltaan ja väestöltään Saksan pienempi osa, eikä siellä ollut juurikaan luonnonvaroja.
Stalinille DDR oli geopoliittinen pelinappula. Hän vaati vasallivaltioltaan miljardien dollareiden sotakorvauksia. Puna-armeijan sotilaat alkoivat purkaa tehtaita ja junaratoja, jotka koottiin uudelleen Neuvostoliitossa.
Hoyer korostaa, ettei Itä-Saksa ole pelkkä historian alaviite. Se oli olemassa yli 40 vuotta, kauemmin kuin ensimmäinen maailmansota, Weimarin tasavalta ja natsi-Saksa yhteensä.
”DDR:stä luotu kuva on ollut liian yksipuolinen. Itä-Saksasta puhutaan pelkästään natsi-Saksan jälkeisenä toisena diktatuurina, jota leimasivat Berliinin muuri ja Stasi.”
Uudistusmielisenä pidettyä Unkaria kutsuttiin kylmän sodan aikana ”kommunistileirin hauskimmaksi kasarmiksi”. DDR sijoittui tässä vertailussa häntäpäähän.
