Aina se on yhtä kylmää
Suomen uusi kansallislaji on talviuinti, jonka uskotaan edistävän terveyttä ja auttavan lähes mihin vaivaan tahansa. Pakkohan sitä on kokeilla.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Kesämökin tuttu ranta jouluaattoaamuna. Meri oli jäätön ja tuuli lempeä, oli lämpöasteita. Seisoin ilkosillani, päässä pipo ja jaloissa neopreenitossut.
Katsoin hyistä vettä. Kylmyys on vain tunne, hoin itselleni.
Sitten juoksin veteen, kastauduin. Sydämen syke nousi, haukoin henkeä. Muutaman sekunnin kuluttua olin jälleen rannalla. Mikä voittajafiilis! Ehkä seuraavaksi tuntisin sen maagisen euforian, rennon ja lempeän olon, josta todelliset talviuimarit puhuvat.
Odotin tovin. Pukeuduin rannalla, tärisin. Tunsin vain jäätävää kylmyyttä.
Mutta periksi en antaisi. Halusin koukuttua tähän äärilajiin, jonka uskotaan edistävän terveyttä ja auttavan lähes mihin vaivaan tahansa. Flunssiin ja stressiin, särkyihin ja tulehduksiin, väsymykseen ja masennukseen, univaikeuksiin ja liikakiloihin.
Ja niin edelleen. Unohdinko kohonneen verenpaineen, reuman ja diabeteksen?
Mökissä puin villasukat ja villapuseron, upotin kädet kuumaan veteen. Silti hytisin.
Uusi yritys, tällä kertaa saunasta.
Varustauduin kaikkeen. Puin pipon, tossut ja ensi kertaa neopreenihanskat. Mukana oli uintikaveri. Saunasta rantaan oli kymmeniä metrejä, joten kehoni ehtisi löylyjen jälkeen viilentyä. Jätin jopa merkkivalon rannalle, koska iltapäivällä oli jo pimeää.
Astuin veteen. Jokin terävä osui sääriini. Olikohan jäätä?
