Ei se katso ikää
70 on vain numero käynnistyy oivaltavasti, ja sitten mennään kaavojen mukaan, Kalle Kinnunen kirjoittaa.
Johanna Vuoksenmaan ohjaama ja kirjoittama 70 on vain numero on Hannele Laurin elokuva. Kärkkäyden, holtittomuuden ja rakastettavuuden yhdistelmän säröttömästi hallitseva Lauri esittää suosittua iskelmälaulaja Seija Kuulaa, joka ei seitsemänkympin kynnyksellä hyväksy omaa ikäänsä. Kysymyksiä siitä nousee esiin entistä enemmän Kuulan alkaessa seurustella itseään merkittävästi nuoremman muusikon Laurin (Mikko Nousiainen) kanssa.
Itsekeskeisen ja lyhytnäköisen elämäntavan tarkastelun pakko konkretisoituu entisestään, kun tulee ilmi, että Laurin äiti on Kuulan nuoruudenystävä. Vuosia ei olisi voinut elää toisin, mutta tavatessaan 50 vuoden takaisen bestiksensä Kuulalla on mahdollisuus hahmottaa jotain oman ajattelunsa poikkeuksellisuudesta. Muiden on vaikea ymmärtää, miksi Kuula ei alkuunkaan ymmärrä heitä. Se koskee myös miesystävää, joka joutuu kohtaamaan paitsi julkisuuden kirot myös iskelmätähden narsismin.
Nimensä mukaisesti 70 on vain numero jättää vääntämättä vitsit ikäerosta. Teemaan liittyvä huumori syntyy siitä, miten naisen ikään suhtaudutaan. Käsikirjoituksessa pirteintä on mutkattomuus esimerkiksi siinä, että nuorempi ja vanhempi ihminen ylipäänsä menevät sänkyyn ja sitten ihastuvat. Näin vain on.
Elokuvasta ei ole kulunut kolmannesta enempää, kun keskeisin ikädraama on taputeltu ja tarina keskittyy hassutteluun lapsen saamisen lainalaisuuksista. Traaginen Kuula määrittyy uudelleen hyväntahtoiseksi pölvästiksi, kun kyse onkin siitä, voiko Kuulan paras ystävä (Misa Palander) ryhtyä sijaisäidiksi, ja jos voi, miten hankkeen fyysinen osa suoritetaan.
