Kotipaikan henki

Kolumni: Kaupunkisuunnittelussa ei aina osata kiinnittää huomiota, millaisen olon rakennettu ympäristö tuottaa siinä liikkuvalle, kirjoittaa Silvia Hosseini.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Silvia Hosseini
Kirjoittaja on esseisti, kriitikko ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kävin kuukausi sitten kehätien varren rautakaupassa muuttolaatikko-ostoksilla. Autottomana ihmisenä matkustin ensin junalla Puistolaan, sitten bussilla Ala-Tikkurilaan. Ne näyttivät kaikin puolin mitäänsanomattomilta paikoilta.

Ehdin jo vähän sääliä puistolalaisia ja alatikkurilaisia, kunnes oivalsin, että heistä varmasti moni tuntee kotiseutuunsa samanlaista kiintymystä kuin itse tunnen Itä-Helsinkiin.

Asiaan vihkiytymättömille on yleensä turha selittää itäisten kaupunginosien hienoutta: kulttuurista monimuotoisuutta, yllättäviä historiallisia kerrostumia, metsiä, hiekkateitä ja merta, ja rantakahvilaa, jossa voi juoda thai-olutta, syödä pannukakkua ja katsella pääskysen lentoa Billie Holidayn soidessa.

Antiikin roomalaiset uskoivat, että jokaisella paikalla on oma varjeleva henkensä, genius loci. Parhaiten ”paikan hengen” aistii juuri omilla seuduillaan.