Kotipaikan henki
Kolumni: Kaupunkisuunnittelussa ei aina osata kiinnittää huomiota, millaisen olon rakennettu ympäristö tuottaa siinä liikkuvalle, kirjoittaa Silvia Hosseini.
Kävin kuukausi sitten kehätien varren rautakaupassa muuttolaatikko-ostoksilla. Autottomana ihmisenä matkustin ensin junalla Puistolaan, sitten bussilla Ala-Tikkurilaan. Ne näyttivät kaikin puolin mitäänsanomattomilta paikoilta.
Ehdin jo vähän sääliä puistolalaisia ja alatikkurilaisia, kunnes oivalsin, että heistä varmasti moni tuntee kotiseutuunsa samanlaista kiintymystä kuin itse tunnen Itä-Helsinkiin.
Asiaan vihkiytymättömille on yleensä turha selittää itäisten kaupunginosien hienoutta: kulttuurista monimuotoisuutta, yllättäviä historiallisia kerrostumia, metsiä, hiekkateitä ja merta, ja rantakahvilaa, jossa voi juoda thai-olutta, syödä pannukakkua ja katsella pääskysen lentoa Billie Holidayn soidessa.
Antiikin roomalaiset uskoivat, että jokaisella paikalla on oma varjeleva henkensä, genius loci. Parhaiten ”paikan hengen” aistii juuri omilla seuduillaan.
