Suomen Kuvalehden kuvatoimittajien blogi valokuvasta ja kuvajournalismista.

Ottakaa kuvaaja kiinni!

Markus Pentikäinen
Blogit 35mm 4.2.2014 19:28

Mannerheiminaukio, Helsinki, 9. syyskuuta 2006. Megafonista räsähtää komento: ”Ottakaa kuvaaja kiinni!”

Tästä alkoi seitsemän ja puoli vuotta kestänyt matkani Kisahallin putkan ja suomalaisten oikeussalien kautta tänään tulleeseen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätökseen.

Sain ennakkotiedon päätöksen ajankohdasta muutama päivä sitten Kiovan Maidanin aukion barrikadeille. Olin kuvaamassa reportaasia Ukrainan oppositioliikkeiden Euromaidan-protestista, joka oli yltynyt väkivaltaiseksi.

Turvallisuusjoukkojen ja mielenosoittajien yhteenotoissa paikallisia ja kansainvälisiä journalisteja oli loukkaantunut, ja heitä oli pidätetty ja uhkailtu.

Tilanne oli rauhoittunut, mutta mediaväki tunsi suurta epäluottamusta presidentti Janukovitsin joukkoja kohtaan. Yksikään aukiolla työskennelleistä kollegoista ei ollut uskaltanut pidätyksen tai jonkin vielä pahemman pelossa mennä työskentelemään poliisirivien taakse, hallituksen puolelle.

Mietin Kiovassa omaa seitsemän vuoden takaista tapaustani. Minua ei ammuttu Kiasman edessä kumiluodeilla tai uhattu muulla väkivallalla, eivätkä poliisin salaiset ryhmät olleet yöllä polttaneet autoani. Minut oli otettu kiinni 17,5 tunniksi ja tuomittu kaikissa suomalaisissa oikeusasteissa syylliseksi niskoitteluun poliisia vastaan.

Smash2viimenen

Viimeinen kuva jonka otin Smash Asem-mielenosoituksessa. Kuvassa oleva poliisimies ottaa minut kiinni.

Seitsemässä vuodessa monen kollegan työkenttä on muuttunut vaarallisemmaksi myös keskeisimmissä Euroopan maissa talouskriisin pitkittyessa ja yleisen turhautumisen lisääntyessä. Väki käy kaduille ja mielenosoitukset muuttuvat yhä useammin väkivaltaisiksi.

Strasbourgissa istuvat tuomarit joutuivatkin varmasti punnitsemaan tapaustani ennakkotapauksena. Minua ei ollut vahingoitettu eikä kuvia ollut tuhottu. Minut oli lopulta tuomittu syylliseksi mutta jätetty rangaistuksetta.

Ukrainan tapahtumien valossa tämä saattaa tuntua niin pehmeältä kohtelulta: ”Sananvapautta oli rajoitettu vain rajallisesti” ja ”Tilanteeseen puuttuminen oli välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa”.

Viisi seitsemästä EIT:n tuomarista ei luultavasti halunnut tehdä tästä ennakkotapausta.

Päätöksen perusteluissa korostuu poliisin osoittaman kuvauspaikan merkitys. Tuomioistuimen perustelujen mukaan tein tietoisen valinnan jättää tämä mahdollisuus käyttämättä ja halusin välttämättä pysyä tapahtumien keskellä, missä olin ollut jo ennen mielenosoituksen alkua. Missään vaiheessa mielenosoituksen aikana minulle ei kerrottu tästä mahdollisuudesta.

Tämä ”kuvauspaikka” tuli minun tietooni vasta käräjäoikeuden käsittelyssä. Se sijaitsi kaukana tapahtumista poliisirivien ja pidätysbussien muodostamien barrikadien takana täydessä näkösuojassa tapahtumien keskipisteestä. Sieltä olisi käytännössä ollut mahdotonta kuvata uutiskuvaa, puhumattakaan sellaisesta journalistisilla periaatteilla otetusta kuvasta, josta pystyisi arvioimaan poliisin toimien lainmukaisuutta.

Päätökseni pysyä mielenosoitusalueen keskellä syntyi siinä vaiheessa, kun poliisin otteet myös passiivisia mielenosoittajia kohtaan kovenivat. Heitä otettiin kiinni huomattavaa voimaa käyttäen. Oikeuden päätöksessä soittoni toimitukseen tämän tilanteen yhteydessä käännettiin minua vastaan.

Ei ole varmaan hankala arvata, mitä esimieheni vastasi kysyessäni, pitääkö minun jatkaa kuvaamista, kun poliisi hakkaa mielenosoittajia teleskooppipampuilla. Jatkoin työtäni, mutta jopa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tulkitsi tämän soiton vahvistukseksi siitä, että ymmärsin olevani jossain, missä en olisi saanut enää olla.

Toinen perusteluissa huomioitu asia oli lehtimieheksi tunnistautuminen. Pidin koko Smash Asem -mielenosoituksen eristysvaiheen ajan kaulassani Journalistiliiton lehdistökorttia. Samaisella kortilla pääsee muun muassa eduskuntaan ja muihin valtion rakennuksiin ilman muuta henkilöllisyystodistusta. Poliisit ovat väittäneet toidistajanlausunnoissaan, että eivät tunnistaneet minua lehtimieheksi lehdistökortista ja tuhansien eurojen ammattikalustosta huolimatta. Minusta otettiin jopa poliisin rekisteriin pidätyskuva samainen pressikortti kaulassa.

Kuvaamassa Kiovassa 2.1.2014. Kuvan otti tuntemattomaksi jäänyt kollega.

Kuvaamassa Kiovassa 2.1.2014. Kuvan otti tuntemattomaksi jäänyt kollega.

Ukrainassa erityisesti venäläisillä kuvaajilla oli oranssit пресса -tekstillä varustetut liivit päällä. Venäjällä tunnetusti ei haluta piilotella mellakkapoliisin kovia otteita kuvaajilta, joten kuvaajat voivat työskennellä näkyvästi huomioliiveissään laajakulmaetäisyydellä. Siellä poliisin pelko on tutumpaa tutkiville journalisteille kuin lehtikuvaajille mielenosoituksissa. Kiovan barrikadeilla taas tunnistettavuuteen oli kahdenlaista kantaa. Protestien väkivaltaisessa vaiheessa juuri lehdistön tai sairaanhoidon tunnuksia kantaneiden kimppuun oli hyökätty.

Smash Asem -mielenosoitus oli poikkeuksellinen tilanne Suomessa. Sadat poliisit eristivät aukiolle viisikymmentä anarkistia, viisikymmentä median edustajaa, satakunta muuta mielenosoittajaa ja toisen mokoman uteliaita.

Kuvaamassa Smash Asem - mielenosoituksessa 9.9.2006. Kuva: Hannu Lindroos

Kuvaamassa Smash Asem – mielenosoituksessa 9.9.2006. Kuva: Hannu Lindroos

Reilussa seitsemässä vuodessa ympäristö on muuttunut paljon. Kuka tahansa voi sanoa itseään journalistiksi ainakin verkossa, mutta ei ehkä voi pitää hallussaan pressikorttia. Poliisin tai muun viranomaisen ja miksei journalistienkin ylilyönnit voi kuvata ja jakaa kännykällä välittömästi. Poliisi osannee verkko- yms. tiedustelun avulla myös arvioida paremmin toimintansa mittasuhteet.

Se, mikä ei ole muuttunut, on jokaisen oikeus totuudenmukaiseen ja vääristelemättömään tietoon. Sitä me pyrimme tuottamaan.

Jatkossakin joudumme joskus ottamaan riskin joutua pidätetyiksi ja tuomituiksi tätä tehtävää suorittaessamme.

Markus Pentikäinen

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden kuvatoimittaja.

Keskustelu

Olin tapauksen aikaan pystyttämässä installaatiota Kiasmassa, ja poliiseilla oli meneilään todella poikkeuksellinen fantasia-roolipeli,
Kiasmaan tuli sisään kolme poliisin koiraryhmää ”turvaamaan” museota, ja he ilmoittivat että emme voi poistua paikalta koska tilanne on vakava
ja ”joukko anarkisteja” pyrkii tunkeutumaan rakennukseen. Lisäksi rakennuksessa hiippaili tummassa hupparissa poliisin ”soluttautuja” joka
lähinnä keskittyi kuvaamaan videokameralla ikkunan läpi mielenosoituksen kulkua. Tätä showta oli mielenkiintoista tarkkailla aitoipaikalta vaikka poliisin agressiivisuus myös meidän sattumalta paikalla olevaa työryhmää kohtaan oli sata kertaa pelottavampi kuin visio anarkisteista.

Aika halla-ahomainen asenne tulee kolumnista läpi suhteessa demokraattisen oikeusvaltion prosessiin. Etkö muka ole syyllinen? Kyllä poliisia pitää totella. Vai ovatko juurnalistit lain yläpuolella?

Smash Asem vei luottamuksen suomalaiseen poliisiin niin monelta kansanedustajalta, median edustajalta ja tavalliselta kansalaiselta..

Ei Journalisti ole lain yläpuolella, mutaa ei poliisinkaan pitäisi olla! Ei ainakaan oikeusvaltiossa. Suomi on ainakin olevinaan länsimainen oikeusvaltio. Kuitenkin vuosi vuodelta kansalaisten oikeuksia rajoitetaan ja poljetaan syvemmälle byrokratiaan ja poliisi öykkäröi ja pamputtaa, ihan niinkuin Venäjällä oltaisiin.

Vaikka Amerikassa on paljon ongelmia ja ihmisillä on paljon pahaa sanottavaa sikäläisestä politiikasta, niin ainakin siellä oikeuslaitos on velvoitettu todistamaan kansalainen syylliseksi ennen tuomiota, meillä on syyllinen kunnes todistaa syyttömyytensä. Siellä poliisin tehtävä on suojella ja palvella veronmaksajia. Täällä poliisi saa alistaa ja määräillä ja vielä rauhassa yrittää pimitellä kansalta mitä tekee, estämällä median edustajia olemasta paikalla ja tiedottamasta asioden kulusta.

Elämme pikkuhiljaa Isoveljen valvomassa maassa, jossa aivastaminenkin on rikos ja hymyileminen merkki liiasta tyytväisyydestä ja verotuksen nostotarpeesta. Sananvapaus ja yksilönvapaus jyrätää.

Näitä luetaan juuri nyt