Suomi maailmankartalle: tällainen on kainuulainen raiskauskomedia Bunny the Killer Thing

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kuvittele, että joutuisit viettämään kokonaisen viikonlopun ryyppäävien vähä-älyisten kanssa. Keskustelujen keskipisteenä olisivat alkoholi ja pillu, mutta välillä taulapäät suoltaisivat tahmeaa raiskaushuumoria ja vähän rasistista sekä homofobista läppää.

Tyypit eivät olisi tietoisesti ilkeitä, ainoastaan uppoinfantiileja.

Ei siinä niinkään tuohtuisi, vaan alkaisi ahdistaa koko ihmisyys.

Bunny the Killer Thing kestää vain 88 minuuttia, ja siitäkin lopputekstit sekä niiden jälkeen jatkuva pukillepääsyvitsi vievät kymmenyksen. Elokuva tuntuu kokonaiselta viikonlopulta.

Tässä ”kauhukomediassa” ei olisi mitään kommentoimisen arvoista, elleivät tekijät olisi kusettaneet sitä esityksiin yhteensä 40 suomalaiseen elokuvateattteriin – myös muutamiin Finnkinonkin saleihin.

Puolangalla kuvattu elokuva on kotimainen ”riippumaton tuotanto”, eli siihen ei ole saatu Suomen elokuvasäätiön tukea. Pintatasolla se muistuttaa lukiolaispoikien kotitekoisia kauhuvideoita, joissa on kaljanjuontia ja splatter-leffoista matkittuja yliampuvia veritehosteita. Kuvaus on sentään puoliammattilaistasoa, mutta elokuva ei tunnu mitenkään ”ohjatulta” tai ”käsikirjoitetulta” – hahmot heittäytyvät välillä irtosketseihin, jotka katkovat sitä mikä on ”juoni”.

Merkillepantavaa tässä Joonas Makkosen esikoispitkässä on sen nihkeä ja luotaantyöntävä ”huumori”. Elokuvan keskipisteenä ja kaupallisena täkynä on mökin ulkopuolella metsässä toikkaroiva murhaaja-raiskaaja. Välillä raiskataan eläviä ja välillä kuolleita. Se, että isoa siitintä helikopterimaisesti (onko tämä hassua?) pyörittävä raiskaaja on jonkinlainen ihmisjänis, ei varsinaisesti naurata.

Raiskaaja kiertää jossain lumi-Suomessa mökkiä, jossa ryypätään. Ryyppyseurueessa on jotain idioottipojuja, ”muotisuunnittelija”-mimmi, pari muuta mimmiä ja vessassa viihtyvä runkkari. Joukkoon liitttyy ulkomaalaisvahvistuksia, joista yksi on mustaihoinen homo. (Jos joku kuvitteli, että elokuvassa on jotain normeja purkavaa John Waters -menoa, niin juu tuota ei. Mustan homon ihonväristä ja yrityksistä suudella miestä tehdään ”vitsejä” sinänsä. Erikseen.)

Yksi Makkosen pyrkimys lienee mennä ohi Human Centipede -elokuvien mauttomuudesta. Niihin viitataankin ainakin ”limainen irvistelevä kalju ylipainoinen silmälasipäinen hullu tiedemies”-hahmolla, joka vilahtaa alussa ja lopussa.

Tuntuu, että Makkonen hieroo ulostetta ensin omaan pärstäänsä ja hiljalleen myös katsojan naamaan. Olen nähnyt kaikenlaista Pier Paolo Pasolinin ja Joe D’Amaton elokuvista Serbian Filmiin. Joskus rajut provokaatiot perustellaan hyvin, joskus huonosti. Ensimmäinen Human Centipede oli tavallaan hupaisa, jatkoja en katsonut. Tämä taas on turaus, jotain niin matalaotsaista, että myötähäpeän sijaan on vain torjuva häpeä – ei ole mitään mitä olla sekuntiakaan ”myötä”.

Lehdistönäytökseen oli tuotu elokuvan näyttelijäkaarti. He nauroivat leffalleen tuon tuostakin. Yleensä nauru leviää salissa, mutta muualta salista ei nyt montaa hörähdystä kuultu. Häpeä kyllä levisi.

Pahoittelen lainausmerkkien määrää tässä blogimerkinnässä, mutta on pakko vielä kertoa jotain Bunny the Killer Thingin ”kansainvälisestä menestyksestä” (onnistuneesti paisuteltu seikka; illuusio positiivisesta huomiosta maailmalla on oletettavasti yksi syy sen laajaan näkyvyyteen Suomessa).

Lehdistötiedotteessa korostetaan, että teosta on esitetty muutamilla kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla ja pari palkintoakin se on saanut. Tuottajan mukaan se on myyty yhdeksään maahan. Totta kai eri maiden nettivideovuokraamoissa on tilaa jänispuku-raiskaajakomedialle – kipeä ideahan voi sinänsä kuulostaa klikkaamisen arvoiselta. Elokuvateattereihin kainuulaista raiskaushuumoria ei Suomen ulkopuolella tietenkään levitetä. Festivaalimenestystä voi peilata siihen, että Suomessakin on viime vuosina toiminut pelkästään kauhuelokuviin keskittyneitä festareita ainakin viidellä paikkakunnalla. Maailmalla on arviolta noin 10 000 elokuvafestivaalia, joista yli 3000 vuosittaisia. Joka ikinen päivä alkaa siis kymmenkunta eri festaria. Jos mukaan ”festivaaleiksi” lasketaan sellaiset yhden päivän tapahtumat kuin Tampereen Cinemadrome-leffailta – jonka tekijät festarilistaansa totta kai lisäsivät – määrä voi olla kymmen- tai satakertainen.

Ohjaaja Makkonen kertoo lehdistötiedotteessa, että voisi tämän kauhukomedian jälkeen tehdä elokuvan missä tahansa genressä. ”Vähän liikaa informaatiota” tekijästään antavan Bunnyn jälkeen hänen lienee turha odottaa työtä ammattilaispiireissä Suomessa. Tai mistä sitä tiedän, mutta ainakaan itseäni ei houkuta ajatus esim. tavata häntä.

Elokuvassa on positiivinenkin puoli, kun oikein miettii. Se on todiste, että mitä tahansa idioottimaista kotikutoista paskaa voidaan saada leviteltyä peräti 40 valkokankaalle Suomessa.

Kaikki on mahdollista!

Bunny the Killer Thing elokuvateattereissa 6.11.