Presidenttiehdokkaiden lempikirjat – vain Paavo Väyrynen valitsi suomalaisklassikon

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vain naispuoliset presidenttiehdokkaat heittäytyivät mukaan leikkiin, kun Suomen kirjastoseura kysyi lempikirjoja presidentinvaalien ehdokaskahdeksikolta.

Nils Torvalds ja Sauli Niinistö kieltäytyivät nimeämästä yhtään yksittäistä kirjaa, Matti Vanhanen taas kertoi, että kulloinkin luettavana oleva kirja on aina sen hetken lempikirja. Kyselyn toteuttamishetkellä Vanhanen luki Walter Isaacsonin Leonardo da Vinci -elämäkertaa. Hän oli ehdokkaista ainoa, joka nimesi lempikirjakseen tietokirjan.

Omakohtaisimmin valintaansa perusteli Merja Kyllönen, joka nosti lempikirjoikseen Viisikko– ja Anna-sarjat (Kirjastoseuran sivuilla tosin puhutaan ”Anna ystävämme”-sarjasta; Anna ystävämme on Anna-sarjan toinen romaani).

”Aikuisiältäkin on paljon hyviä kirjoja, mutta nuo ovat olleet vaikuttavimmat lapsuuden ja nuoruuden seikkailuissa ja ehkä siksi löytyvät kirjahyllystäni vieläkin”, Kyllönen kertoo.

Myös Tuula Haatainen perustelee valintaansa, Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa:

”Kirja kuvaa uskomattoman todellisen tuntuisesti maailmaa, jossa vesi on luonnonvarojen ylikäytön myötä loppunut, sitä säännöstellään tiukasti ja päähenkilö elää isänsä, teemestarin perinnön vaalijana ja joutuu taistelemaan olemassaolostaan.”

 

Haataisen perustelu on jo selvästi Kyllöstä poliitikkomaisempi, sillä hän nostaa esiin teoksen dystooppisen aiheen.

Kaikkein selvimmin poliitikon valinta on Laura Huhtasaaren lempikirjakseen mainitsema George Orwellin Eläinten vallankumous, joka on täysverinen, viiltävä yhteiskuntajärjestelmäallegoria.

Lempikirjaa kysyttäessä poliitikot pelaavat usein varman päälle ja valitsevat korkeakirjallisen klassikkoteoksen, joka on laajasti arvostettu eikä herätä pahempia ristiriitoja. Tällaiseen valintaan ovat päätyneet Pekka Haavisto ja Paavo Väyrynen, mutta kumpikin persoonallisesti.

Haavisto on nostanut lempikirjakseen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden. Nobel-kirjailijan maagista realismia edustava merkkiromaani tuo mukanaan kansainvälisen ja erityisesti latinalaisamerikkalaisen tuulahduksen.

Väyrysen valinta, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, valittiin taannoin Suomen vuosisadan kirjaksi. Waltari on porvarillistaustaiselle ehdokkaalle varmempi valinta kuin Väinö Linna.

Kuusi vuotta sitten myös Niinistö suositteli kirjoja.

 

Jämsän kirjasto kysyi kuusi vuotta sitten silloin presidenttiehdokkaina olleilta henkilöiltä, mitä kirjoja he suosittelisivat luettavaksi ”tavalliselle ihmiselle”. Väyrynen on johdonmukainen, sillä Sinuhe oli hänen listansa ensimmäinen nimi. Toisella sijalla oli Linnan Tuntematon sotilas.

Sen sijaan Haaviston maku on muuttunut. Hänen kuuden vuoden takaisella kahdentoista teoksen listalla García Márquezia ei näy. Latinalaista Amerikkaa edustaa sentään Pablo Neruda. Voi toki olla, että Haavisto katsoo, ettei Sadan vuoden yksinäisyys sovi suositukseksi kirjaston määrittelemälle ”tavalliselle ihmiselle”.

Kuusi vuotta sitten myös Sauli Niinistö suositteli kirjoja. Hänen silloisen listansa ykkönen oli Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa. Niinistö haastatteli syksyllä Austeria tämän vieraillessa Suomessa uuden romaaninsa markkinointikiertueella.

 

Myös Nils Torvaldsin kirjallisuusmausta on olemassa vihiä. Tein taannoin Parnassoon jutun, jossa kyselin vaikuttajilta, mikä kirja on tehnyt heihin vaikutuksen. Jutussa kirjoja kutsuttiin tärkeiksi kirjoiksi.

Tuolloin Torvalds vastasi:

”Murrosikäisenä – ehkä 14-vuotiaana – astuin Rikhardinkadun kirjaston ylimpään kerrokseen ja katsoin oikealle, missä ruotsinkieliset kirjat olivat. Olin kesällä rakastunut minua paljon enemmän lukeneeseen tyttöön ja ymmärsin, että nyt on pakko jollain tavalla päästä samalle tasolle.

”Katsoin riviä poikittaisia hyllyjä ja mietin, mistä sivistys ja sivistäminen alkaa. En keksinyt mitään muuta tapaa kuin aloittaa A:sta. Kävin sen jälkeen viikoittain kirjastossa ja lainasin aina kahdeksan kirjaa. Jossain vaiheessa talvella olin päässyt L:ään ja otin viikon lukemiseksi Ivar Lo-Johanssonin. Sinä viikkona luin hänen teoksensa Analfabeten (Lukutaidoton), joka on kertomus Ivarin isästä – jos nyt muistan sen oikein.

”Sillä viikolla huomasin olevani hänen puolella epäoikeudenmukaista maailmaa vastaan. Ja se liittyi kummallisen saumattomasti isäni ensimmäiseen runokokoelmaan Vi sjunger inte för dem ja vähän myöhemmin samalla innolla lukemaani Väinö Linnan trilogiaan Täällä Pohjantähden alla.”