SK:n toimittaja Jari Lindholm vieraili Ibn Rushidin psykiatrisessa sairaalassa Bagdadissa. Se on täynnä sodan musertamia kohtaloita.
Hän räpyttelee silmiään. Hän ei ole varma, missä on. Huone tuntuu vieraalta - kova sänky, paljaat seinät, suljettu ovi.
Ikkunassa on pitsiverhot. Niiden takana on pölyinen katu. Kaukana soi sireeni.
Ibn Rushidin psykiatrisessa sairaalassa on 74-paikkainen vuodeosasto. Kuva Jari Lindholm.Hän ei ole väsynyt. Mutta hän haluaisi nukkua.
Hän nousee istumaan sängynlaidalle. Lattialla ovat hänen siniset sandaalinsa. Pöydällä on vesilasi.
Hän kietoo kätensä ympärilleen.
Rana. Hän muistaa sentään nimensä. Melkein kaiken muun peittää pimeys.
Hän katsoo ulos. Pihalla kaksi miestä tupakoi puutarhakeinussa. Muurin takana autio katu jatkuu loputtomiin.
Hän näkee ikkunaruudusta heijastuksensa: vetiset silmät, turvonneet posket, liian niukan sairaalapaidan.
Häntä hävettää.
Hän muistaa kakun. Hänen syntymäpäivänsä - eilenkö ne olivat?
Ja hän muistaa kynttilät. Mutta hän ei muista, täyttikö 15 vai 32.
Rana nielaisee pillerinsä. Hänelle ojennetaan aamutakki. Avoimesta ovesta näkyy hämärä käytävä.
Hoitaja tarttuu häntä käsivarresta. Käytävässä ovat ikkunat auki, tuuli tuprauttaa pölyä sisään. Seinällä tuttu juliste:
Skitsofrenia ei tartu. Skitsofreenikko ei ole jälkeenjäänyt.
Alas portaita, ovesta pihalle.
Keittäjä jakaa lounasta teräskärryistä: leipää, riisiä ja lammasmuhennosta. Potilaat roikottavat muovilautasia.
Sähköhoitoyksikkö on portin vieressä. Rana talutetaan sisään.
Hän pelkää huonetta - johtoja, mittareita, kylmiä käsiä ja kouristuksia.
Hän makaa selällään tutkimuspöydällä. Joku ottaa sandaalit hänen jaloistaan. Lääkärin kasvot tulevat lähelle, niitä reunustaa musta sänki.
Elektrodit painetaan hänen ohimoilleen.
Selkeinä hetkinä, juuri ennen nukutusta, hän joskus muistaa yksityiskohtia:
Korkean muurin. Ison talon. Vehreän puutarhan.
Naisen ja miehen, joiden tytär hän on.
Aamuisin heidän talonsa edessä makasi ruumiita. Joillakin oli nauloja päälaessa. Toisten kasvot oli rei’itetty sähköporalla.
Rana oli 29-vuotias, hauras ja temperamenttinen, isän ja äidin tyttö.
Kaupunki paloi. Isä oli lääkäri, se teki heistä maalitauluja.
He sulkivat ovet ja telkesivät ikkunat ja yrittivät olla kuuntelematta räjähdyksiä ja tuskankiljuntaa.
Rana ei ymmärtänyt, mitä tapahtui. Öisin hän valvoi. Päivisin hän harhaili horroksessa talon käytävillä.
Ulkona liikkuivat tappajat. Naapurusto tyhjeni. Aamulla kuolleet odottivat eläviä.
Sunni vai šiia. Ennen sillä ei ollut merkitystä. Nyt vääräuskoiset sullottiin kuormurin lavalle, marssitettiin haisevaan kellariin ja häpäistiin silpomalla.
Heidän vuoronsa tuli vääjäämättä.
Rana muistaa illasta vain vilauksia: isän avaamassa ovea, pyssymiehet tunkeutumassa eteiseen, vihaiset kasvot ja kiivaan keskustelun.
Te teette töitä amerikkalaisille. Olette erehtyneet, en ole koskaan…
Rana muistaa hien ja epätoivon ja pistoolinpiipun, joka painetaan hänen ohimoaan vasten.
Se on hänen vanhan elämänsä viimeinen kuva. Sen jälkeen on vain palasia, joita hän ei osaa yhdistää:
Hänen äitinsä matkalaukku kädessä lähdössä pakolaiseksi Jordaniaan. Heidän kaunis talonsa hylättynä. Hän ja isä vainoajilta piilossa likaisessa yksiössä, jossa seinät kaatuvat päälle.
Enempää hänen mielensä ei jaksa.
Hänen silmänsä painuvat kiinni. Lääkärin sänkiset kasvot lipuvat hämärään.
Kouristukset tulevat kohta, mutta Rana ei välitä.
Pian isä hakee hänet, he ajavat aavikon halki länteen, raja-asemalla odottaa hänen äitinsä, ja he syleilevät nauraen.
Lue kolme muuta tarinaa Bagdadin psykiatrisesta sairaalasta Suomen Kuvalehden numerosta 22 (ilm. 29.5.2009).
Irak , Bagdad , psykiatriset sairaalat , Irakin sota
Saat uusimmat, kiinnostavimmat ja puhutuimmat aiheet
kerran viikossa suoraan sähköpostiisi.
Minun täytyy olla eri mieltä Keikobadin kanssa tästä asiasta. Minusta on hienoa, että lehden sivuilta löytyy monipuolisia kirjoituksia, niin suorasukaisesti kantaaottavia kuin tällaisia kaunokirjallisuudesta vaikutteita ottaneitakin.
Sitäpaitsi on hassua sanoa, että kirjoituksen henkilö olisi jotenkin onnekas, koska on mielisairas. Suurin osa maan ihmisistä kuitenkin voi elää suhteellisen normaalia elämää, eikä' suljetulle osastolle joutuminen ole mikään onnenpotku.
Luin tämän jutun kokonaisuudessaan printistä, ja kyllä se vaan ravisteli. Hyvä niin - juuri kuten Raili sanoi, on hienoa että täältä sivulta löytyy myös tällaisia kaunokirjallisia, ihmislähtöisiä juttuja. Tällaiset kirjoitukset saavat arvioimaan oman elämän mittasuhteita uudestaan. Omat ongelmat ja murheet eivät tunnu enää niin suurilta, kun lukee tällaisista kohtaloista.
Voit osallistua keskusteluun, kun olet rekisteröitynyt käyttäjäksi ja kirjautunut sisään.
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimituspäällikkö.
Lue kaikki kirjoittajan jutut
Hetkinen tilausta käsitellään.
Keikobad kirjoitti:
En tiedä kuinka paljon näitä kommenttipalstoja seuraataan, kun ei tähänkään juttuun ollut tullut yhtään kirjoitusta. Joka tapauksessa huono artikkeli, aivan kuin se olisi käännetty tai plagioitu jostain. Bagdadin ihmisten elämän täytyy nykyisellään olla läpikotaisin surkeata, jos on päässyt suljetulle osastolle, niin on ainakin jonkinlaisessa turvassa, ainakin jos on ”katkaisuhoidossa” niin kuin tarinan Adnan. On tarpeeksi järkyttävää ajatella minkälaista elämä Helsingissä olisi, jos lapsiperheiden vanhemmat tietäisivät että päivättäin räjähtää itsemurhapommittaja, mukanaan 50 sivullista.