Mika Taanila: Seuraavassa elokuvassa kameran käyttäminen on kielletty
Ars Fennica -voittaja haluaa asettaa itselleen sääntöjä.
Tällaista voi löytää, kun seuraa ydinvoimalan rakentamista kymmenkunta vuotta.
Mika Taanilalla on Bunkkeriksi kutsuttu työhuone kotitalonsa kellarissa Helsingin Töölössä. Hän asettaa pöydälle ydinreaktorin, joka on tehty marsipaanista.
Makupala on Olkiluoto 3 -voimalan reaktoria rakentavan Areva-konsernin liikelahja ydinvoiman puolesta kampanjoimisen huippukaudelta, 2000-luvun alkuvuosilta. Se on jo liian vanha syötäväksi ja alkanut painua kasaan. Leivonnaista odottaa uusi elämä taideteoksena nimeltä Viimeinen käyttöpäivä.
Poikamainen innostus on lähes käsinkosketeltavaa, kun Taanila kertoo, millaisen lasikuvun, samettipohjan ja valaistuksen marsipaanireaktori saa Hämeenlinnan taidemuseossa. Näyttely juhlistaa hänelle toukokuussa myönnettyä Ars Fennicaa, Suomen kallisarvoisinta taidepalkintoa.
Videoteoksen Suomen sähköisin kunta (2012) ja Olkiluoto 3:n lailla kauan työstetyn Atomin paluu -dokumentin takia Taanilan nimi on viime vuosina yhdistetty ydinenergiaan. Atomivoima on kuitenkin vain yksi monista hieman vanhentuneista tekniikan ihmeistä, jotka häntä inspiroivat.
Tieteen utopiat ja niiden luhistuminen ovat ”stydejä teemoja”, joiden kiehtovuudelle taiteilijalla ei ole järkevää selitystä. ”Minulla ei ole tiedetaustaa, ja olen amatööri noissa jutuissa.”
Taanila on suomalaisen elokuvan suuri rajatapaus. Kansainvälisesti tunnustetun tekijän ohjauksia on nähty maailmalla yli kolmellasadalla festivaalilla. Mutta ennen Jussi Eerolan kanssa ohjattua Atomin paluuta mikään niistä ei ole pyörinyt teatterien kaupallisessa ohjelmistossa.
Marraskuun Suomen-ensi-ilta ”ihan jännittää”, Taanila myöntää hillitysti hymyillen.
Voimalanrakentajien ja Eurajoen asukkaiden yhteisöön keskittyvä Atomin paluu ei jää Taanilan ainoaksi kokoillan elokuvaksi. Loppuvuonna valmistuu runoilija Harry Salmenniemen käsikirjoittama fiktioteos Mannerlaatta.
Taanila tekee Mannerlaattaa ilman kameraa ja näyttelijöitä, valottamalla tekstiä ja merkkejä kopiokoneella filmille. Tulevaisuuskuvaus seuraa matkustajan mielentiloja Japanin ja Suomen välisillä lennoilla. Paljon reissaava Taanila on tallentanut omilla matkoillaan elokuvaan lentokenttien ääniä. Ohjaaja lähetti Salmenniemelle innokasta sähköpostia kesällä 2013, kun oli lukenut mökillä nuoren runoilijan koko silloisen tuotannon. Yhteinen aaltopituus löytyi, vaikka ikäeroa on parikymmentä vuotta.
”Mika on meistä nuorekkaampi ja innostuneempi, minä olen vanha ja väsynyt”, Salmenniemi vertaa. Lyyrikon mukaan ohjaaja on ”jotenkin egoton tapaus” ja avoin monenlaisille ideoille. Salmenniemen iloinen johtoajatus on ollut se, että ”elokuvan tuhoaminen voi olla yhtä hauskaa kuin kirjallisuuden”.
Tiimiltä, johon kuuluu myös Salmenniemen vakituinen graafikko Markus Pyörälä, ei puutu ainakaan tyylitajua. ”Kun leffassa on noin minimaaliset elementit, sehän ei kestäisi yhtään sitä, jos joku kirjasinvalinta olisi väärä”, Salmenniemi sanoo. ”Se olisi ihan sietämätöntä.”
Uutuutta odotetaan innolla myös Suomen ulkopuolella. Kölniläinen Olaf Möller on englannin- ja saksankielisen elokuvakritiikin ja ohjelmistosuunnittelun kärkinimi, joka on seurannut Taanilan tuotantoa pitkään.
Kun Möller näki keskeneräisen Mannerlaatan, hän mykistyi ihailusta.
”Vuoden 2015 täytyy järisyttää maailmaa”, Möller uskoo. ”Atomin paluu on Mikalta jättiharppaus, ja sitä seuraa toinen samanlainen.”
”Normitilanne on se, että vähintään kolme neljä projektia on samaan aikaan päällä”, Mika Taanila laskee Bunkkerissaan.
Lapsinerolla, joka pysyy uteliaana, viihtyy valtavirran ulkopuolella ja kehittelee jatkuvasti mielikuvituksellisia hankkeita, on ikää 50 vuotta.
Taanilan mukaan ”juttu on lähtenyt liikkeelle” 14-vuotiaana. Silloin hän kävi Helsingin Suomalaista yhteiskoulua. Geologin poika perusti koulutoveriensa kanssa Swissair-bändin sekä postpunk-musiikkia ja kokeellisia äänitteitä c-kasetteina julkaisseen levymerkin Valtavat Ihmesilmälasit Records.
Naivistirokkari Kari Peitsamo oli kuuden pojan porukan sankari. Kun joku heistä kirjoitti hyppytunnilla liitutaululle KARI, kaikki kumarsivat pitkään ja hartaasti.
Taanilan ja Anton Nikkilän pyörittämän Valtavat Ihmesilmälasit Recordsin julkaisujen määrä todistaa, että kouluvuosiin mahtui muutakin kuin sisäpiirin huumoria.
”Nähtiin vaivaa, tehtiin kannet, muutama kymmenen myytiinkin niitä”, Taanila sanoo. ”Tarve kommunikoida ja tehdä on kohdallani lähtenyt siitä.”
Taanilan profiiliin kuuluvat kansainväliset kontaktit alkoivat muodostua lukiovuosina. Keväällä 1983 italialainen levy- ja kasettiyhtiö Compact Cassette Echo kyseli häneltä ja Nikkilältä suomalaisia esiintyjiä festivaalille Pohjois-Italian Palmanovaan. 18-vuotiaat kasettituottajat hehkuttivat utajärveläistä 22-Pistepirkkoa puhelimessa niin pontevasti, että bändi sai ensimmäisen ulkomaankeikkansa.
Mikan ja Antonin duo Laguunin jätkät, 22-Pistepirkko ja puolankalainen Muovikassi-yhtye ajoivat Nissan-minibussilla Euroopan halki Palmanovaan. Italialaiset syttyivät etenkin 22-Pistepirkosta.
”Tosi hieno reissu”, muistaa Taanila, josta tuli 1990-luvulla 22-Pistepirkon persoonallisten musiikkivideoiden ohjaaja ja osa bändin kansainvälistä menestystarinaa. ”Tutustuttiin siellä ja kun oli yhteistausta, oli helppo ja kiva lähteä duunaamaan videoita yhdessä.”
Aki Kaurismäen tavoin Mika Taanilaa ei ikinä hyväksytty Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan elokuvantekoa.
Estettä ei muodostanut ainakaan liian vähäinen alan tuntemus. Nuori Taanila luki järjestelmällisesti kaiken suomalaisen elokuvakirjallisuuden ja paljon ulkomaista. Harvinaiset underground-elokuvan merkkipaalut piti ottaa haltuun still-kuvien ja mielikuvituksen voimalla, sillä Suomessa niitä ei ehkä ikinä näkisi. Monet illat kuluivat elokuva-arkiston näytöksissä.
Taideteolliseen pyrkimisten välillä Taanila luki kulttuuriantropologiaa Helsingin yliopistossa. Antropologi Heimo Lappalainen näytti torstaisin opiskelijoille kansatieteellisiä 16 mm -filmejä, karuja tapakulttuurin tallennuksia.
Opettaja piti ”jumalan ääntä”, eli selittävää kertojaääntä dokumentaristin pahimpana syntinä, jota Taanila on koettanut välttää. Taustaspiikkiä kuullaan vain robottijalkapalloa kuvaavassa RoboCup 99:ssä (2000). ”Halpa Macintoshin puherobotti luki sen. Toisenlainen jumala.”
Taanila sanoo tekevänsä taidetta ”amispohjalta”. Hän valmistui 1992 artenomiksi Lahden muotoiluinstituutin videolinjalta. Lahdessa kämppäkaverina asui kolmen vuoden ajan toinen video-opiskelija Jussi Eerola. Hänestä tuli Taanilan kuvaaja ja Atomin paluun toinen ohjaaja.
Kaksikko sai mainetta musiikkivideoillaan, jotka keräsivät palkintoja ja 22-Pistepirkon tapauksessa kymmeniä miljoonia Music TV:n katsojia.
Tyylejä ammennettiin vanhoista elokuvista.
Kun Eerola ja Taanila suunnittelivat rockvideota, he soittivat biisiä taukoamatta ja kokeilivat, minkä videohyllystä löytyvän klassikon kanssa se toimi.
Tekijöillä oli eri näkemykset siitä, miten 22-Pistepirkon Birdy-video pitäisi leikata. Eerola leikkasi sen ensin omalla tavallaan ja huomasi, että Taanilan suunnitelma oli toimivampi.
”Mika on erittäin hyvä leikkaamaan – jaksaa hieroa leikkauspöydässä ja yhdistää elementtejä kekseliäästi”, Eerola kehuu. ”Varmaan me täydennämme toistemme vajavaisuuksia.”
Atomin paluu -dokumentissa molemmilla ohjaajilla on omat suosikkiteemansa. Rakennustyömaan papille puheenvuoroja antava elokuva on Taanilan mielestä eräällä lailla uskonnollinen tarina ajasta, jossa teknologiauskon ja markkinoiden puhemiehet näyttävät korvanneen Jumalan.
Eerolaa kiinnostavat psykologiset kysymykset, kuten se, miltä tuntuu elää eurajokelaisessa yhteisössä, jossa paikkakuntaa elättävään ydinvoimateollisuuteen on melkein pakko suhtautua myönteisesti. Ohjaajilta kesti toista vuotta löytää ensimmäistäkään paikallista ydinvoiman vastustajaa.
Eräät asukkaat alkoivat kehua heille yli-innokkaasti Teollisuuden Voimaa ja sitä, miten kauniita ikkunasta näkyvät ydinvoimalat ovat.
Eerola ja Taanila tajusivat, että heidän luultiin olevan TVO:n vakoilijoita.
Tuottaja Lasse Saarinen on huojentunut. Atomin paluu sai syyskuussa hyvän vastaanoton Toronton elokuvajuhlilla. Ja ennen kaikkea se on valmis.
Dokumentin piti alkuperäisen suunnitelman mukaan ilmestyä vuonna 2010, jolloin Olkiluoto 3:n olisi pitänyt olla käytössä. Vuosien viivästykset käyvät kalliiksi, mutta tuottaja ajattelee myös dramaturgiaa. Onni onnettomuudessa, että Atomin paluu valmistui vasta Fukushiman katastrofin jälkeen. Siitä tuli selkeämmin tarina ydinvoimainnostuksesta ja sen hiipumisesta.
Risto Räppääjä -lastenelokuvista tunnettu Saarisen Kinotar-yhtiö on tuottanut Taanilan elokuvia ja mediateoksia alkaen dokumentista Thank You for the Music (1997), joka vei tavaratalojen taustamusiikin tieteellisellä tarkkuudella luotuun maailmaan.
Ohjaajatulokkaan musiikkivideot ja oppilastyöt vakuuttivat tuottajan aikoinaan siitä, että yhteistyöhön kannatti ryhtyä.
”Mika on äärimmäisen skarppi, mikä on aina miellyttävää”, Saarinen kehuu. ”Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän haluaa tehdä työtä miellyttävien ihmisten kanssa.”
Monet Taanilan teokset ovat historian tutkimisen, filosofian ja eri taiteenlajien leikkauspisteitä. Elektroniikkamusiikin pioneeri, tietokone- ja robottisuunnittelija Erkki Kurenniemi, josta Taanila teki elokuvan Tulevaisuus ei ole entisensä (2002), on samalla tavalla vaikeasti lokeroitava renessanssi-ihminen kuin hän itse.
Halvauksen takia Kurenniemi ei enää tallenna ja kirjoita muistiin jokapäiväisiä tapahtumiaan siinä toivossa, että hänen elämänsä joskus rekonstruoidaan tietotekniikan keinoin. Materiaalin kerääminen alkoi 1960-luvulla, ja sitä oli riittävästi ainakin yhteen dokumenttiin.
Kurenniemi oli ”kultakaivos” arkistomateriaalista ja kollaasien rakentelusta pitävälle ohjaajalle: satoja tunteja omia tallenteita, kymmeniä tuhansia valokuvia. ”Tässä mielessä onnellisin tekemäni projekti”, Taanila sanoo.
Dokumentin seurauksena Kurenniemi päätyi esittämään musiikkiaan ja teorioitaan kansainvälisiin ympyröihin.
”Amsterdamin elokuvamuseossa Erkki piti puolentoista tunnin luennon algoritmeistä elokuva-arkistoporukalle”, Taanila muistelee. ”Kukaan ei varmaan tajunnut puoltakaan lausetta. Mahtava performanssi.”
Taanila osaa olla välittämättä liikaa siitä, tajuavatko kaikki kaiken. Ehkä asenne jäi päälle kouluvuosien kaveriporukan sivistyneestä sekoilusta.
”Lähtökohtaisesti riittää, jos on pari kolme ihmistä, joille jokin kommunikoi”, hän sanoo. Oman työn mielekkyys ei ole ikinä aiheuttanut hänelle epäilyjä. Ehkä siksi, että musiikkivideoista käsitetaiteeseen yltävä kirjo on ollut niin laaja.
”Olen aina intohimoisesti heittäytynyt siihen, mitä kulloinkin olen tehnyt. Erilaiset jutut pitävät hereillä.”
Taanilan ikäisten elokuvahullujen väistämätön kehitysvaihe on ollut vhs-kaseteista luopuminen, mistä Taanila teki taidetta.
Hän ajoi toistuvasti yli videokasetin, johon oli äänitetty Ohukaisen ja Paksukaisen kaahaus- ja törmäilykomedia Kid Speed. Taiteilijan teini-ikäinen poika Leo auttoi asettamalla slapstick-pitoisen videon uudestaan ja uudestaan Saabin tielle. Kun videokasetin jäänteet valotettiin fotogrammitekniikalla, syntyi mustanpuhuva grafiikkateos kokonaisuuteen Mustavalkoisia elokuvia (2013). Kaikki fotogrammeiksi päätyneet videot tuhottiin elokuvatapahtumien lailla. Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia ammuttiin rikki. Russ Meyerin Faster Pussycat, Kill, Kill! oli vaikea pala. B-elokuvan stripparikovis Tura Satana tappaa miehen paljain käsin.
Taanila sai arpia käsiinsä rikkoessaan kasettia samalla tavalla, mutta vaihtoehtoa ei ollut. On olennaista pitää kiinni itse säädetyistä rajoituksista, joista syntyy kontrollin ja sattuman raja-alue.
Ilman kameraa filmatussa Mannerlaatassa pelisääntöihin kuuluu se, että kuvia ei saa luoda tietokoneella, vaan valokopioimalla filmille ”aitoa” materiaalia maailmalta, kaikkea ruokalistoista lentoturvaohjeisiin.
Vaikka prosessi on tarkasti suunniteltu, Taanila ei tiedä täsmällisesti, millaista jälkeä se tuottaa.
”On kiinnostavaa asettaa rajoitteita ja parametrejä. Seurata juttua pikkuisen sivusta ja yllättyä sattuman kauneudesta.”
Saksalainen Taanila-tuntija Olaf Möller on liian syvällä suosikkinsa maailmassa muistaakseen, milloin ensi kerran tutustui Mikan taiteeseen.
Sen sijaan Möller paljastaa, että molempien miesten intohimoihin kuuluu jalkapallo.
”Jos HJK tai Huuhkajat pelaa Helsingissä ja olen siellä päin, menemme aina stadionille”, Möller sanoo.
Niin monihaarainen kuin Taanilan tuotanto onkin, se muodostaa Möllerin mukaan ”vieraantumattoman” kokonaisuuden.
”Nykyään liian monet taiteilijat, elokuvantekijät ja ties ketkä istuvat nurkassa, leikkivät pippelillään ja mumisevat itsekseen”, kriitikko täräyttää.
”Mika oikeasti puhuu ihmisille, selittää asioita ja tekee ehdotuksia. Hän on outo lintu, jonka pitäisi olla normaali – muidenkin pitäisi pyrkiä tällaiseen.”
Mika Taanilan näyttely Hämeenlinnan taidemuseossa 6.3.2016 asti. Atomin paluu elokuvateattereissa 6.11. alkaen.