Yksin tullut Gabir odottaa perhettään Suomeen: ”Tiedätkö, kuinka kauan tässä menee?”

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ikkuna on melkein seinän kokoinen. Syyskuun aurinko paistaa niin kirkkaasti, että Gabir, 17, ei ole ihan varma, onko nyt kesä vai talvi.

Lämpötila on 24 astetta matalampi kuin Bagdadissa, mutta Gabir on kuullut, että talvella Suomessa on pilkkopimeää suurimman osan päivästä. Setä on asunut Helsingissä ja lähettänyt valokuvia, kertonut saunasta ja idioottimaisen kuuloisesta jäävedessä lillumisesta, mutta ei Espoossa hankia ole.

Ikkunasta ei näe pidemmälle kuin seuraavaan taloon. Kehä kolmonen kulkee sen verran lähellä, että espoolaisten tontit on pilkottu pieniksi, kuusiaidoin erotelluiksi saarekkeiksi, joihin mahtuu autotalli ja terassi.

Viereinen talo on myös ryhmäkoti, yksin tulleiden lasten vastaanottokeskus. Parinkymmenen alaikäisen turvapaikanhakijan kansoittamat kivitalot sijaitsevat kauniiden omakotitalojen välissä, aivan golfkentän tuntumassa.

Vielä kaksi viikkoa sitten kaupungin omistamat rakennukset olivat tyhjillään, mutta lapsia on tullut kesän ja syksyn aikana niin valtavasti, että kaikki mahdolliset tilat piti valjastaa käyttöön

Yksin tulleita pakolaislapsia oli syyskuun loppuun mennessä saapunut Suomeen jo 1 075, kun koko viime vuonna heitä tuli maahan 196. Se on enemmän kuin huippuvuonna 2008. Espoo on hätämajoittanut lapsia ja nuoria leirikeskuksiin, hotelleihin ja vuokra-asuntoihin.

Ei espoolaisessa nukkumalähiössä Gabirin mielestä mitään vikaa ole, päinvastoin. Hän haluaa tietää, ovatko kaikki pakolaisleirit Suomessa samanlaisia. ”Tällaisia kodinkaltaisia?”

Vaikka on pihapiiri vähän tylsä. Gabir olisi tahtonut Helsinkiin, suurkaupunkiin, missä kaduilla on jotain katseltavaa. Nyt ei ole muuta kuin varastoon kärrätty biljardipöytä ja uimahallivuoro Keski-Espoossa.

”Sitten, kun mun perhe tulee tänne, me muutamme Helsinkiin. Haen yliopistoon, lääketieteelliseen”, Gabir sanoo innokkaasti ja heiluttelee jalkoja kulmasohvalla. Hän pysäyttää liikkeen ja nostaa katseen.

”Tai siis. Enhän mä itse mistään päätä. En mä voi tehdä muuta kuin odottaa. Tiedätkö, kauanko tässä vielä menee?”

 

Mitä tuohon kukaan voi vastata.

Pitäisikö muistuttaa, että olet ollut täällä kolme viikkoa, älä nyt vielä turhaudu?

Olisiko syytä sanoa, että Maahanmuuttovirasto on juuri lakannut käsittelemästä irakilaisten hakemuksia, koska aikoo tiukentaa linjaansa?

Ja että hakemuksen käsittelemisessä kestää muutenkin vuoden verran, ehdit täyttää sinä aikana 18 vuotta eikä turvapaikan saaminen ole sen jälkeen yhtä varmaa kuin alaikäisenä.

Ja muistaisi nyt herrajumala korostaa lehtihaastattelussa pohjatonta kiitollisuuttaan rauhallisesta pommittomasta ympäristöstä, ettei kukaan tule heittelemään polttopulloja.

Gabir on sitä paitsi ihan liian vanha sympaattiseksi lapsiuhriksi, näyttää myöhäispuberteetti-ikäiseltä rajatapaukselta, joka viihtyy omanmaalaistensa seurassa. Eivät nälkiintyneet vauvat käytä Facebookia. Tai hiuslakkaa. Lenkkaritkin ovat liian hienot, uudet ja punaiset.

Pitäisikö kenties sanoa suoraan, että Gabir ei tule koskaan saamaan perhettään Suomeen?

Että meillä täällä on lähestulkoon sellainen laintulkinta, että Suomi tai perhe.

Että vuonna 2013 tasan yksi lapsi onnistui saamaan huoltajansa Suomeen.

 

Pakolaisneuvonnan lakimies Hanna Laari miettii tällaisia kysymyksiä päivittäin.

Lähipäivinä, kun Gabir saa edustajan, huoltajan kaltaisen hallinnollisen vastuuhenkilön, hänet viedään tapaamaan lakimiestä. Vasta siellä hän saa tietää, miten prosessi etenee. Ryhmäkodin ohjaajilta hän ei uskalla kysellä, koska pelkää sanovansa jotain väärin. Ja sitten hänet voidaan palauttaa Irakiin, hän ajattelee.

”Tapaamisissa yritän aina painottaa, että minulta voi kysyä ihan mitä vain ja tiedot eivät mene eteenpäin. Mutta en tiedä, luottavatko nuoret siltikään”, Hanna Laari sanoo.

”Täällä on satoja lapsia, jotka ovat turvassa ja koulussa, mutta miettivät silti, että pitäisikö lähteä perheen luo pakolaisleirille. On väärin, että alaikäiset joutuvat miettimään tuollaista.”

Kun Laari aloitti pakolaisneuvonnassa kahdeksan vuotta sitten, ei vielä puhuttu ankkurilapsista.

 

Ankkurilapsi on alun perin amerikkalainen sana. Yhdysvalloista jokainen maassa syntynyt saa automaattisesti kansalaisuuden. Lapsia on pökelletty ulos vaikka lentokoneessa, jotta vanhemmillekin myönnettäisiin green card.

Kari Rajamäki (sd) oli kyllä esitellyt termin jo 2000-luvun alussa sisäministerinä ollessaan. Mutta vasta vuonna 2008, kun 706 yksin tullutta lasta ja nuorta haki turvapaikkaa, kaikki oppivat mitä sana tarkoittaa. Lasten määrä oli 700 prosenttia korkeampi kuin edellisenä vuonna.

Perheenyhdistämishakemuksia jätettiin seuraavina vuosina tuhansittain, erityisesti somaliperheistä. Maahanmuuttovirasto sai vasta viime vuoden joulukuussa käsiteltyä ne kaikki, yhteensä 15 000 anomusta. Hakemussuman aikaan sisäministeriössä ryhdyttiin selvittämään, miten lapsilähetykset voitaisiin estää. Lapset valehtelevat ja ovat epäilyttäviä, lehdissä kirjoitettiin. Sieltähän tulee partasuisia ikämiehiä, jotka väittävät olevansa 15, vaikka oikeasti maahantuotavia sukulaisia on 15.

Ratkaisu: muutetaan ulkomaalaislakia.

Ensinnäkin, nuorille ryhdyttiin tekemään iänmääritystestejä. Oikeuslääkäri röntgenkuvaa täysi-ikäiseksi epäillyn hampaat ja ranneluut ja vertaa niitä alle 18-vuotiaiden luustoon. Jos testistä kieltäytyy, kohdellaan täysi-ikäisenä.

Toiseksi, Suomeen tulleen lapsen täytyy olla alaikäinen siinä vaiheessa, kun perheenyhdistämispäätös tehdään, ei pelkästään sitä hakiessaan. Oleskelulupaprosessi voi kestää vuosia.

Kolmanneksi säädettiin, että lapsi ei itse voi tehdä hakemusta, vaan perheen on tehtävä se. Juuri voimaan tulleen EU-direktiivin katsottiin tarkoittavan, ettei hakemusta voi ylipäätään jättää antamatta sormenjälkiä, vaan joka ikisen perheenjäsenen on matkustettava lähetystöön. Sinne on kiikutettava myös vauvat, jotka ovat syntyneet hakemuksen jättämisen jälkeen.

Jos siis esimerkiksi somalipoika (suurin osa yksin tulevista alaikäisistä on poikia; tytöille matka on vieläkin vaarallisempi) haluaa viisihenkisen perheensä Suomeen, kaikkien perheenjäsenten on matkustettava lähimpään Suomen lähetystöön, eli Etiopiaan tai Keniaan.

Oleskelua varten on hankittava viisumit, vaikka juuri kellään ei ole edes passia. Viisumeita on uusittava, koska päätökset kestävät. Matkat ovat kalliita ja vaarallisia, usein mahdottomia.

”Se on todella kohtuuton systeemi, täysin joustamaton, oli tilanne mikä hyvänsä. Perheenjäseniä on kuollut niillä matkoilla”, Hanna Laari sanoo.

”Perheenyhdistämisessä on menty vikaan monella tavalla. Lapsen edun pitäisi olla ensisijalla, mutta se on kyllä unohtunut.”

 

Espoolaiseen golflähiöön perustetussa ryhmäkodissa, kuten kaikissa muissakin Suomen ryhmäkodeissa, on myös vähemmän aurinkoisia ikkunoita, joista ei mielellään haluta katsella taaksepäin.

Gabir ei halua kertoa, miten hän on tullut Suomeen, mutta Espoon ryhmäkotien johtaja Mikko Välisalo tietää kyllä.

Kaikki alaikäiset salakuljetetaan.

”Vähän vaikeaa se on Bagdadista ja Mogadishusta yksin lähteä suunnistamaan”, hän sanoo.

”Perustilanne on, että myydään kaikki omaisuus ja maksetaan kymmenestä viiteentoistatuhatta euroa matkasta. Ennakkoon tai puoliksi niin, että jäädään velkaa.”

Kun perheenyhdistämislakiin suunniteltiin muutoksia, puhuttiin ”ihmiskauppa- ja uhrikeskeisestä lähestymistavasta”. Lapsia ei saisi käyttää aikuisten maahantulon välineenä.

Ajateltiin, että pahin mahdollinen skenaario, ihmissalakuljettajien käsiin joutuminen, ei toteutuisi, kun lapsia ei yksinkertaisesti lähetettäisi matkaan.

Gabir tuli ilman passia, ilman puhelinta, ilman mitään muuta irtaimistoa kuin päällysvaatteet. Kaikki kuulemma tippui mereen.

Jotenkin hän pääsi Helsinki-Vantaan lentokentälle, jossa ilmoitti rajaviranomaisille hakevansa turvapaikkaa. Kuulusteluissa hän sanoo kertoneensa totuuden matkastaan, valehtelu olisi vain pahentanut tilannetta.

Rajaviranomaiset istuttivat hänet taksiin ja sanoivat osoitteen Espoossa. Siellä on Mikko Välisalon johtama yksikkö, eräänlainen ryhmäkotien transit-alue, josta pääkaupunkiseudulle päätyneet lapset ja nuoret siirretään eteenpäin.

Tai siirrettiin aiemmin, silloin kun ryhmäkodeissa oli vielä tilaa.

 

Gabir sattui pääsemään pienempään ryhmäkotiin viihtyisälle omakotialueelle, koska paikka avattiin viikko hänen saapumisensa jälkeen. Mikko Välisalon 40-paikkaisessa yksikössä on koko ajan sata ihmistä liikaa.

Ne, jotka ovat saaneet sängyn, ovat kiinnittäneet seinille valokuvia ja julisteita. Tai ehkä julisteet ovat siinä aina, ne esittävät Elastista ja Robinia. Lopuille levitetään iltaisin patjat sohville, lattialle, minne tahansa.

Ilmoitustauluilla on Punaisen Ristin esitteitä, joissa kasvokuvat etsivät perheitään. Jos sinulla on mitään tietoja, ota luottamuksellisesti yhteyttä, alareunassa kehotetaan.

Päiväsaikaan talo on tyhjä, kaikki ovat koulussa. Jos eivät kunnallisessa – kaikille ei saada paikkoja ensimmäisellä viikolla – niin ainakin hotellikoulussa. Espoo on ostanut hätämajoituspaikkaan oman opettajan, joka pyörittää sadan lapsen opetusta kahdessa ryhmässä.

Iltapäivällä pelataan jalkapalloa tai käydään kuntosalilla. Keskiviikkoisin on mahdollista treenata katutanssia. Olohuoneessa on korkea torni dvd-levyjä ja Xbox.

Päivisin menee ihan hyvin, vaikka ylikuormitus on pakottanut henkilökunnan keskittymään sänky-ruoka-aikuinen-paketin varmistamiseen, ei harrastusmahdollisuuksien lisäämiseen.

Tarkoitus on tasoittaa vuorokausirytmi ja tehdä arjesta mahdollisimman turvallinen: herätys kello seitsemän, ruoka-ajat joka päivä samat, nukkumaan kello kymmenen.

Painajaiset tulevat vasta öisin. Nukahtaminen on monille lapsille vaikeaa. Koti-ikävä yltyy, vaikeat kokemukset nousevat pintaan. On liikaa aikaa ajatella.

 

Ulkomaalaislaissa tai koko turvapaikkamenettelyssä ei sinänsä ole mitään vikaa. Ne ovat oikeusvaltion periaatteiden mukaisia, hienoja esimerkkejä hyvästä hallinnosta.

Teknisesti ongelmaa ei ole, tai kukaan ei ainakaan pysty osoittamaan, missä sellainen mahdollisesti piilee.

Gabir toivoi pääsevänsä samaan huoneeseen kolmen muun irakilaisen pojan kanssa ja pääsi. Myllätyissä kerrossängyissä jutellaan omalla kielellä, kuunnellaan Eminemiä ja Justin Bieberiä. On ihanaa, kun joku ymmärtää.

45 euron kuukausiraha kuluu suunnilleen ensimmäisenä päivänä, mutta ei se haittaa. Suomi on kallis, mutta tänne hän halusi.

Gabir ja hänen kaverinsa saavat mitä todennäköisimmin oleskeluluvan; Irakin turvallisuus- ja ihmisoikeustilanne on huono.

Vaikka maahanmuuttovirasto linjasi syyskuun lopussa, että pelkkä Bagdad ei enää riitä kansainväliseen suojeluun, Gabir on alaikäinen.

Alaikäisiä ei juuri palauteta edes ensimmäiseen EU-maahan, josta heidän sormenjälkensä löytyvät. Se on eurooppalainen oikeuskäytäntö.

Sen jälkeen Gabirin vanhemmat ja kaksi veljeä voivat koska tahansa matkustaa Turkin Ankaraan ja käynnistää perheenyhdistämisen. Suomen Maahanmuuttovirasto käsittelee hakemuksen, ja jos päätös on kielteinen, siitä voi valittaa hallinto-oikeuteen. Jos sekin päätös on kielteinen, voi hakea valituslupaa korkeimmasta hallinto-oikeudesta.

Mutta Gabir täyttää niin pian 18, ettei kannata edes yrittää.

Ei välttämättä kannattaisi, vaikka Gabir olisi vasta 10-vuotias. Turvapaikan saamisen perusteet kääntyvät helposti hakijaa vastaan, kun myöhemmin yritetään perheenyhdistämistä.

 

Päätökset eivät ole julkisia, mutta perheenyhdistämisen perusteita on selvittänyt tutkijaryhmä Itä-Suomen yliopistosta.

Miia Halme-Tuomisaari, Anna-Maria Tapaninen ja Hilja Aunela kävivät läpi kielteisistä päätöksistä tehdyt valitukset, jotka on käsitelty Helsingin hallinto-oikeudessa kymmenen viime vuoden aikana.

Otokseen kuuluivat ne, joissa mainittiin dna: sukulaisuutta oli testattu geeneistä. Suurin osa koski somalialaisia.

Selvisi, ettei perusteista voinut päätellä oikein mitään.

”Emme pystyneet osoittamaan, että sukulaisuussuhde takaisi positiivisen päätöksen. Emmekä sitä, että tosiasiallinen perhe-elämä takaisi. Vaikka perhe-elämää olisi vietetty, voidaan todeta, että kotoa lähdöstä on niin kauan, että perhe-elämä on katkennut”, Halme-Tuomisaari luettelee.

Jos lapsen elämä on ollut kotimaassa sekasortoista, hänelle myönnetään turvapaikka, mutta koska elämä on ollut kotimaassa sekasortoista, voidaan katsoa, ettei todellista perhe-elämää ole koskaan vietetty eikä perhe voi siksi tulla Suomeen.

Jos Maahanmuuttovirasto ei löydä syytä, miksi juuri tietty lapsi perheestä on lähtenyt matkaan, voidaan tulkita, että lapsi on lähetetty matkaan. Perhe on siis jättänyt lapsen edun huomioimatta ja kiertänyt maahantulosäädöksiä, katkaissut perhe-elämänsä itse.

Biologinen iänmääritys, jonka tulokset ovat plusmiinus kaksi vuotta, kelpaa aukottomaksi todisteeksi nuoren täysi-ikäisyydestä, mutta yhtä lailla biologinen dna-testi ei kelpaa aukottomaksi todisteeksi perhesiteestä.

Toisin sanoen ei ole mitään tapaa ennustaa perheenyhdistämispäätöksen lopputulosta.

YK:n ihmisoikeusjulistuksen mukaan perhe on kuitenkin ihmisoikeus, jolla tulisi olla yhteiskunnan ja valtion suoja. Lapsen etu, siis tasapainoinen perhe-elämä, mainitaan hallinto-oikeuden päätöksissä kursorisesti, mutta ei kerrota, miten se on otettu huomioon.

”Ainoa, mitä pystymme sanomaan, on, että jos lukumäärällisesti suuri somalitaustainen perhe haluaa yhdistyä, päätös on todennäköisesti kielteinen. Mutta emme pysty sanomaan, miksi”, Halme-Tuomisaari sanoo.

 

Jos lakitiukennuksen tarkoitus oli vähentää perheen yhdistämistä hakevien määrää, sitä voi pitää onnistuneena. Niitä tuli vuonna 2012 70 prosenttia vähemmän kuin edellisenä.

Silti sisäministeriö käynnisti syyskuun lopussa jälleen uuden hankkeen kriteerien tiukentamiseksi. Tutkaillaan, josko perheenyhdistämiseen voisi edellyttää toimeentuloa ja näyttöjä kotoutumisesta.

Yksin tulleet alaikäiset siirretään lasten vastaanottokeskuksista, ryhmäkodeista, perheryhmäkoteihin. Ne ovat pitkäaikaislaitoksia, joita on ympäri maata.

Kaikki on aloitettava jälleen alusta: kotiutuminen, kouluun sopeutuminen, kavereiden hankinta. Uuden yövalvojan on opeteltava, miten kukin lapsi rauhoitetaan.

”Perheryhmäkodit ovat hyviä paikkoja elää, mutta ikävä omaa perhettä kohtaan ei katoa. Olemme luoneet Suomeen systeemin, jossa olemme suojelleet nämä lapset perheettömiksi”, akatemiatutkija Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen sanoo.

Pakolaisneuvonnan Hanna Laari pelkää, ettei siirtelystä ja perheettömyydestä seuraa mitään hyvää kotoutumisen kannalta.

”Suomi ampuu omaan nilkkaansa. Jos lapsella on edes yksi hyvä läheinen suhde, hän tutkimusten mukaan selviää ja kotoutuu. Joillakin on, joillakin ei”, hän sanoo.

Ankkurilapsen lähettämisestä ei ole enää juurikaan hyötyä, mutta samalla lapsista saatettiin tehdä viranomaisten väline kertoa vanhemmille, että tänne ei niin vain tulla.

 

Gabirin ja kuvissa esiintyvien nuorten nimet on muutettu edustajien toiveesta. Juttua varten on haastateltu ylitarkastaja Leena Turkua Maahanmuuttovirastosta.