Työttömäksi jäänyt perusti yrityksen, joka toi toivon mutta vei leivän.
Mistä tietää, että on köyhä? Siitä, että kun eläintarhassa katselee lasten kanssa hylkeitä, huomaa pohtivansa, kuinka paljon hyvää ja tuoretta lihaa tuossa makaakaan.
Kuuntelin radiosta keskustelua Suomen taloudesta. Kaksi korkeakoulun korkeasti oppinutta taloustieteilijää keskusteli. En saanut herroista selville muuta kuin sen, että toinen oli Aalto-yliopistosta ja toinen Helsingin yliopistosta. Taisi olla Aalto-yliopiston oppinut, joka totesi, että nykyajan lapsiperheiden köyhyys on sitä, että lapsi ei saa haluamaansa muotikännykkää. Miten voi viisas mies olla niin tietämätön todellisuudesta?
Noita todellisuudesta vieraantuneita talousoppineita poliitikkomme kuulevat asiantuntijoina ministeriöissä ja eduskunnan valiokunnissa. Köyhyyttä pohditaan, mutta siitä puhuvat ne, jotka eivät koskaan ole kokeneet mitään sellaista. Keskustelua käyvät ja päätöksiä tekevät ihmiset, joille köyhät ovat vain lukuja.
Köyhyys rajataan usein muiden ongelmaksi. ”Muut” ovat syrjäytyneitä, sairaita ja alkoholisteja, joihin kukaan tavallinen ihminen ei voi samaistua. Heidän köyhyytensä ei ole sen hyväksyttävämpää, mutta siitä on helpompi puhua, sillä ”muiden” köyhyys ei koskaan todella kosketa ”meitä”.
Jos köyhät eivät ole sairaita tai muuten surkeita, he ovat eläneet vastuuttomasti yli varojensa, ostelleet kalliita vaatteita ja käyneet lomamatkoilla, vaikkei moiseen olisi ollut varaa. He ovat olleet vastuuttomia tai vain tyhmiä. Moni uskoo, että köyhyys on tavalla tai toisella itse aiheutettua. Julkinen keskustelu on kovaa ja syyllistävää. Puhutaan tuhlaamisesta, ajattelemattomuudesta, holtittomasta ylivelkaantumisesta, jopa leppoistelusta.
Tämän päivän Suomessa köyhyys kuitenkin koskee tavallisia lapsiperheitä, joiden koulutetut, aktiiviset vanhemmat on saneerattu pois halvempien työntekijöiden tieltä. Suuri osa nykyisistä vähävaraisista on tavallisia ihmisiä, jotka ovat vähävaraisia globaaleista syistä. Köyhyys voi tulla yllättäen ja se voi koskea yhtä hyvin entistä koneasentajaa kuin entistä toimitusjohtajaakin.
Köyhyys on määrittelykysymys. EU:ssa on päätetty, että pienituloinen on henkilö, jonka vuositulot kulutusyksikköä kohden ovat pienemmät kuin 60 prosenttia koko väestön vastaavasta keskitulosta. Suomessa vuonna 2010 pienituloisuusraja oli 14 741 euroa / kulutusyksikkö / vuosi. Pienituloisia suomalaisia on Tilastokeskuksen mukaan noin 700 000.
Koska lapset ja puolisot kuluttavat vähemmän kuin yksin elävä aikuinen, lasketaan kulutusyksikkö siten, että perheen yksi aikuinen muodostaa yhden yksikön, muut 14 vuotta täyttäneet 0,5 yksikköä ja alle 14-vuotiaat 0,3 yksikköä. Perhe, jossa on kaksi aikuista ja kaksi pientä lasta, on siis yhteensä 2,1 yksikköä. Perheen yhteiset tulot jaetaan yksikköjen määrällä. Tästä seuraa, että kaksilapsisen perheen pienituloisuusraja on 30 956 euroa vuodessa.
Minä olen köyhä. Perheemme tulot ovat alle puolet virallisesta pienituloisuusrajasta. Käytössämme on 6,5 euroa päivässä henkilöä kohti. Siitä maksetaan asumiskulut, ruoat, vaatteet, harrastukset, vakuutukset, liikkuminen, koulukirjat ja kaikki muukin.
Meistä tuli köyhiä yllättäen. Sain tehdä tilaa yrityskaupan myötä tulleen johtajan vanhoille, tutuille alaisille. Pitkän uran samalla alalla tehneenä en enää kelvannut muualle. Kokemukseni oli joko väärältä teollisuudenalalta tai sitten sitä oli liikaa. Työhaastatteluissa työnantajat myönsivät uskovansa, etten kuitenkaan pysyisi aiempaa pienemmällä palkalla aiempaa helpommassa työssä vaan lähtisin pian pois. He eivät uskoneet vakuuttelujani siitä, etten enää tässä elämänvaiheessa pitänyt nousujohteista uraa tärkeänä ja että olisin mielelläni tehnyt työtä pienelläkin palkalla.
Ehkä ongelma oli joskus myös se, etteivät esimiehet halunneet palkata itseään kokeneempaa alaista: sellainen saattaa aiheuttaa ongelmia organisaatiossa. Lisäksi ehdin työnhaussa täyttää jo 45 vuotta. Sitä vanhempia ei enää haluta minnekään.
Puolisoni puolestaan on alalla, jossa on satoja työttömiä, korkeakoulutuksen saaneita ihmisiä. Hänkin on jo siinä iässä, jossa työllistymismahdollisuudet ovat olemattomat. Aktiivisesta yrittämisestä huolimatta hän ei ole löytänyt työtä, vaikka on menettänyt ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahansa jo kauan sitten.
Televisiouutisten haastatteluissa joukkoirtisanomisten uhrit suhtautuvat uuteen tilanteeseen vielä toiveikkaasti. He väittävät hymyillen uskovansa, että töitä kyllä varmasti vielä löytyy ja ellei löydy, on perustettava oma yritys.
Seuraavaksi TV-ruutuun ilmestyy vakavailmeinen pääministeri, joka kertoo valtion tukevan yrittäjyyttä ja toivovan, että juuri irtisanottu Suomen henkinen pääoma ja kehityksen veturi, koulutettu ja ahkera työntekijä, jaksaisi uskoa tulevaisuuteen ja perustaa uuden menestystarinan, joka nostaa koko Suomen suosta.
Minä tottelin pääministeriä ja perustin yrityksen, olenhan sentään ammattitaitoinen ihminen ja kokemustakin minulla on. Saman tien valtio rankaisi minua taloudellisesti: Menetin ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahani kokonaan.
Jos työtön henkilö tekee tilapäishommia toisen palveluksessa, jokainen hänen ansaitsemansa euro pienentää työttömyysturvaa 50 sentillä. Yrittäjällä ei sen sijaan moista turvaa ole. Hän saa tukea kuuden kuukauden ajan noin 500 euroa kuussa, eikä sen jälkeen välttämättä mitään, sillä jatkoraha on kiinni siitä, sattuuko sitä olemaan jäljellä. Ei sattunut.
Palkkaa uuden yrittäjän on turha odottaa pariin vuoteen. Velkaa sen sijaan useimpien on tehtävä, koska ilman työtiloja, työkaluja ja merkittävää markkinointibudjettia uutta firmaa on mahdotonta perustaa. Lisäksi yrittäjä joutuu maksamaan kuukausittain palkansaajiin nähden moninkertaisia eläkemaksuja täysin riippumatta siitä, saako hän tuloja vai ei, sillä yrittäjän eläkemaksut eivät ole palkkaan sidottuja.
Olen siis pääministeriä totellessani järjestänyt asiani todella huonosti. Jos hallitus oikeasti haluaisi tukea yrittäjyyttä, se muuttaisi ensimmäiseksi työttömyyspäivärahan myöntämisperusteita siten, että yrittäjiksi ryhtyviä kohdeltaisiin tasavertaisesti muiden kanssa. Uusia yrityksiä perustettaisiin varmasti enemmän ja työttömiä ammatti-ihmisiä olisi varmasti vähemmän, ellei oman yrityksen perustaminen merkitsisi loikkaamista kaikkien turvajärjestelmien ulkopuolelle.
On mahdollista, että jossain vaiheessa yritys menestyy, mutta sekään ei ole itsestään selvää. Yrittämiseen liittyy aina riski. Se on kuitenkin varmaa, ettei kukaan selviä yrityksen ensimmäisistä parista vuodesta ilman ruokaa.
Kataisen kehotus työllistää itsensä ryhtymällä yrittäjäksi hymyilytti minua muutenkin. Yhtä hyvin hän olisi voinut sanoa, että ainahan te voitte ryhtyä oopperalaulajiksi. Yrittäminen ei nimittäin ole helppoa. Ei riitä, että osaa jotakin. Tarvitaan myös yritysidea, riittävän hyvä koukku, jotta saadaan toiset ihmiset luopumaan rahoistaan.
Ideakin voi olla hyvä ja tuote voi olla mainio, mutta lisäksi ne pitää vielä osata myydä. Jollet osaa myydä, voit istua uuden Nokian päällä tai pitää häkissä vihaisia lintuja ja silti kärsiä nälästä. Eivät kaikki vanhan Nokian hylkäämät huippuinsinöörit osaa myydä, eivätkä kaikki osaa laulaa oopperaa.
Mutta yrittäjyyden ongelmat eivät ole se asia, josta halusin kirjoittaa, vaan köyhyys. Se, millaiselta köyhyys tuntuu.
Heti alkuun on todettava, että yllättävä ja suhteellisen nopeasti syntyvä köyhyys on erilaista kuin pitkäaikainen köyhyys. Vaikka nopea köyhtyminen työttömyyden tai sairastumisen vuoksi voi olla henkisesti hyvin raskas prosessi, toimeentulonsa menettäneellä on yleensä jo valmiiksi asunto ja auto ja kaappi täynnä vaatteita, vaikka päivittäiseen elämiseen tarvittavat rahat katoavatkin.
Myös yrittäjän köyhyys on erilaista kuin pitkäaikaistyöttömän. Työttömän köyhyys on toivotonta, mutta hän saa enemmän tukia ja alennuksia. Yrittäjän köyhyys on totaalisempaa, mutta siihen liittyy toivo paremmasta huomisesta. Mutta vaikka toivossa on hyvä elää, paha sitä on syödä.
Oli köyhyyden syy mikä tahansa, köyhä ei todellakaan mieti kännykkämerkkejä. Köyhä miettii, miten saisi rahat riittämään ruokaan ja mitä laskua voi lykätä hieman myöhemmäksi. Kaupassa köyhä oppii nopeasti kävelemään sujuvasti hyllyjen ohi: Ei juustoa, ei jugurttia, ei yrttejä, ei salaatteja, ei patonkia, ei keksejä, ei kalaa, ei lihaa, ei jäätelöä - ei mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä. Ei myöskään kirjoja, ei musiikkia, ei elokuvalippuja, ei bussilippuja eikä Linnanmäkeä.
Ei myöskään lääkäreitä, ellei henki ole kyseessä - tai lapset.
Ehdottomasti ei ainakaan alkoholia. Kaipaan kovasti lasillista hyvää viiniä, mutta yksi pullollinen maksaa enemmän kuin perheen ruokaan on budjetoitu. Ei tulisi mieleenkään sanoa lapsille, että tänään ette saa ruokaa, koska äiti ja isi juovat nyt lasilliset viiniä. Vaikka joissain perheissä niin valitettavasti sanotaankin.
Ei myöskään vaatteita. Jos rahaa on vain välttämättömään, kesän alennusmyynnit ovat merkityksettömiä. Uudet sandaalit tai shortsit ovat poistohintaankin hintansa verran liian kalliita. Tosin harva meistä ihan oikeasti tarvitsee uutta paitaa. Sukkia on kyllä hankittava syksyllä, kun tulee kylmä.
Syksyllä on jostain löydettävä rahaa myös lukion kirjoihin ja tulossa oleviin rippijuhliin. Minulla ei ole aavistustakaan, miten niistä selvitään. Mutta yhteen turhuuteen oli jostain löydettävä rahaa: Lapset halusivat mansikoita, edes kerran tänä kesänä.
Köyhyytemme syy on osittain valinnoissamme: Voisimme esimerkiksi vaihtaa automme mansikoiksi tai jugurtiksi. Se olisi kuitenkin tyhmää, sillä tarvitsen autoa työssäni. Auton syötyämme olisimme entistä varattomampia. Voisimme myös myydä kotimme ja asua vuokralla, mutta koti, johon osa lapsistamme on syntynyt, on viimeinen asia, josta luovumme.
Olen huomannut, että on yllättävän vähän asioita, joita ihminen tarvitsee. Tämä asenne tarttuu myös lapsiin. Kun tuhlattavaa rahaa ei ole vähään aikaan ollut, lasten on pian vaikeaa keksiä, mitä haluaisivat.
Itse kyllä tiedän, mikä olisi kivaa. Olisi kivaa saada tauko säästämiseen. Olisi kivaa ostaa hyvää ruokaa tuntematta huonoa omaatuntoa. Olisi kivaa lähteä maalle ajattelematta bensan hintaa. Olisi kivaa käydä lasten kanssa elokuvissa ja puolison kanssa joskus ravintolassa. Olisi kivaa tehdä joskus spontaanisti jotain kivaa, mutta kaikki maksaa. Eniten suren sitä, etten ehkä voi viedä lapsiani lomamatkalle, ennen kuin lapsuuden mansikka-aika menee ohi. Haluaisin tarjota heille muistoja ja yhteisiä kokemuksia.
Olisi muuten kivaa myös saada seksiä. Älkää käsittäkö väärin. En maksa puolisolleni hänen palveluksistaan enkä liioin käy vieraissa. Lapsiperheessä erotiikka vain on vaikeaa, etenkin jos osa pilteistä on jo kasvanut ikään, jossa uni ei tule. Tarvitsisimme kipeästi kahdenkeskistä aikaa, mutta se maksaa. Silloin, kun vielä oli rahaa, lähdimme silloin tällöin parin yön matkalle. Palkkasimme myös lapsenvahdin ja kävimme silloin tällöin romanttisilla illallisilla, jolloin suunnittelimme tulevia karkumatkojamme.
Köyhyys vaatii itsekuria, sillä vaikka joskus rahaa onkin tilillä, sitä ei voi käyttää, jos huomisesta ei ole tietoa. Tänään ei voi ostaa suklaata, koska myös viikon päästä on oltava varaa perunoihin. Vihaan köyhyydessä sitä, että minun on koko ajan pakko ajatella rahaa.
Köyhän elämä on kroonisesti kieltäytymistä - tauotonta arkea, jossa ei ole mitään odotettavaa. Se on köyhyydessä kaikkein pahinta. Köyhyys on äärettömän uuvuttavaa, koska ei ole varaa hengähtää hetkeksi. Siksi köyhyys on myös vaarallista: Loppuun asti uupuneet ihmiset saattavat menettää toivonsa ja toivottomat voivat tehdä tyhmiä ja kauheita tekoja.
Väitetään, että köyhät syrjäytyvät. Olen yhteiskunnallisesti aktiivinen, sillä se on kutakuinkin ilmainen harrastus. Olen sosiaalinen, analyyttinen ja tiedostava, seuraan maailmaa tarkasti ja keskustelen sen menosta myös lasteni kanssa. Vaikka olen syrjässä kulutusyhteiskunnasta, en vastaa omaa mielikuvaani syrjäytyneestä ihmisestä.
Olen kuitenkin pannut merkille, että köyhyys vastoin odotuksiani on sittenkin aiheuttanut jonkinlaista syrjäytymistä myös minussa.
Tapaan ihmisiä harvemmin. Minulla ei enää ole varaa lähteä ystävieni kanssa istumaan iltaa, erilaisista maksullisista harrastuksista puhumattakaan. Emme myöskään voi kutsua ystäviä kotiimme entiseen tapaan, sillä heille pitäisi ostaa syötävää. Vieraat syövät hirveän paljon, eikä heille kelpaa mikä tahansa alennusmyyntijauheliha. Kun emme kutsu, ei meitäkään kutsuta. Sosiaalinen kanssakäyminen siis vähenee, kun on köyhä.
Alussa minua syrjäytti köyhyyden sijaan työttömyys. En lähtenyt töihin, en tavannut työkavereita enkä enää päässyt osaksi työpaikkaterveydenhuollon huolenpitoa. Pian en myöskään halunnut kävellä kaupungilla: En voinut olla katselematta ohikulkijoita, joilla tuntui olevan kiire. Kaikki muut olivat matkalla jonnekin. Heillä oli tarkoitus. Kadehdin tarkoitusta paljon enemmän kuin varallisuutta. Vaikka alun ahdistus on jo mennyt ohi, en enää viihdy kaupungissa. Siellä on meluista ja ahdistavaa. Kotona - syrjässä - on helpompi hengittää.
Syrjäytyminen on kuitenkin myös jotain muuta kuin sosiaalista passivoitumista ja kotiin jäämistä: se on motivaation hukkaamista. Se on sitä, että katsoo kauppakeskusten ja työpaikkojen oravanpyöriä ulkopuolelta, eikä enää ymmärrä, miksi ne olivat joskus tärkeitä.
Yhteiskunnan kannalta vaarallista syrjäytymistä on se, että alkaa viihtyä syrjässä. Oikein pahasti syrjäytynyt ei enää suostu kaikkeen siihen, mitä työelämässä nykyisin ihmiseltä vaaditaan: Kilpailemiseen, yhtiön etujen ajamiseen oman moraalin kustannuksella, omasta vapaa-ajasta luopumiseen tai turhien ja merkityksettömien asioiden tekemiseen.
Olen kovaa vauhtia syrjäytymässä huolestuttavalla tavalla, sillä olen lakannut itse huolestumasta. Kunhan vain saisin tarpeeksi rahaa ruokkiakseni lapseni ja maksaakseni sähkölaskun, muulla ei olisi väliä.
Ainoa minua lievästi huolestuttava asia syrjäytymisessä on se, että syrjäytyminen todella on periytyvää: Lapseni ovat alkaneet etsiä elämänsisältöä jostain muusta kuin rahasta ja urasta. He ovat ilmeisesti kehittäneet defenssimekanismin, jonka avulla he ovat todenneet, etteivät raha ja menestyminen ole elämässä tärkeitä. Hallituksen näkökulmasta heistä ei ehkä koskaan tule kunnollisia kansalaisia. Saattavat vielä vaikka ryhtyä humanisteiksi.
Onneksi elämme tällä vuosituhannella. Vielä kaksikymmentä vuotta sitten olisimme joutuneet häpeämään köyhyyttä ja työttömyyttä. Nyt köyhyys on yhteiskunnallinen ongelma ja meillä on tuhansia kohtalotovereita, joista suurin osa on köyhiä ilman omaa syytään.
Valitettavasti vanha äitini elää kuitenkin edelleen vanhojen arvojen mukaan. Hän uskoo, että ihminen, joka on rehellinen, ahkera ja hyvämaineinen, kyllä saa työtä ja pystyy elättämään perheensä. Kyllä tekevälle töitä löytyy.
Äitini on kyllä ymmärtänyt, että meille on käynyt hullusti ja olemme ihmeellisellä tavalla pudonneet johonkin epäreiluun mustaan aukkoon, jonka reunalla nauraa sarvet päässä entinen esimieheni uusvanhoine alaisineen. Mutta äidin ystävät eivät ymmärrä. Siksi en voi kirjoittaa omalla nimelläni, sillä äitini yrittää pitää kulissejamme pystyssä puolestamme, enkä halua saattaa häntä häpeään.
Haluan suojella myös lapsiani. Kouluissa ja päiväkodeissa elää julmien luolaihmisten lauma, joka raatelee ja hylkää toisiaan vähäisemmästäkin syystä. En myöskään soisi lasteni lukevan lehdestä, että vanhempia ahdistaa.
Vaikka henkilökohtaisesti en häpeä köyhyyttäni, en voi käyttää omaa nimeäni senkään vuoksi, että yritystoiminta perustuu luottamukseen. Vaikka kaikki yrittäjät tietävät, että raha on tiukassa, se on kuitenkin yhä edelleen salaisuus. Jollet menesty, olet huono ja jos olet huono, olet epäluotettava. Kukaan ei halua tehdä yhteistyötä epäluotettavan yrittäjän kanssa. Ja ehkä heikkona hetkenä uskon itsekin olevani huono.
Saatan myös vielä joskus hakea töitä. Työnantajat tekevät päätöksiään sangen merkillisin perustein, enkä halua huonontaa mahdollisuuksiani entisestään - enkä puolisonikaan mahdollisuuksia.
En tunnista häpeää itsessäni, mutta kokonaan en ilmeisesti ole siitä päässyt, sillä häpeän kaksoissisar ylpeys piinaa minua edelleen. Minun on edelleen vaikeaa ottaa vastaan tarjottuakaan apua ja avun pyytäminen on täysin sietämätöntä. Mutta lasten takia on pakko unohtaa ylpeys. Jääräpäisyys ei ole riittävä peruste pitää lapsia nälässä tai viedä heiltä koti. Olemme korviamme myöten kiitollisuudenvelassa ja se velka on yllättävän raskas kantaa, vaikkeivät velkojamme niin haluaisikaan.
Ei köyhyys ole yksinomaan surullinen asia, siinä on myös hyviä puolia. Esimerkiksi ympäristökatastrofeista on helpompi lukea, kun tietää, että oma hiilijalanjälki on lämmityskustannuksia lukuun ottamatta afrikkalaista tasoa. Elämme erittäin ekologista elämää - olosuhteiden pakosta.
Tosin ylpeillä en voi, sillä jos rahaa jostain tulisi, olisimme hetkessä yhtä syntisiä kuin kaikki muutkin. Mutta tänään voin iloita siitä, ettemme osta turhia tuotteita, emme tuota jätettä emmekä riistä yhtäkään tehtaaseen lukittua pikkulasta. Tosin reilun kaupan tuotteisiin minulla ei enää ole varaa eikä liioin kummilapseen tai norppatuotteisiin.
Olen iloinen myös siitä, että tavara on menettänyt merkityksensä. Olen erityisen iloinen siitä, että lapseni ovat oppineet elämään ilman shoppailun ja kuluttamisen hetkellistä iloa. Ilman köyhyyttäni en ikinä olisi onnistunut kasvattamaan heistä niin järkeviä kuin he nyt ovat.
Pyydän anteeksi kaikilta ministereiltä, kun sanon tämän, mutta syrjäytyminen, josta jo puhuin, on myös mukavaa. Työpaikoilla ja kulutustemppeleissä käynnissä oleva karnevaali tuntuu vieraalta, pelottavalta ja tyhjältä, enkä tunne enää mitään vetoa takaisin siihen maailmaan.
Minun ei enää tarvitse myöskään olla mitään muuta kuin itseni. Ollakseni arvokas minun ei tarvitse enää todistaa arvoani kenellekään eikä taistella paikasta esimiesten auringossa. Olen joutunut etsimään arvoni sisältäni, kun ei enää ole varaa ostaa sitä kaupasta.
Ja kaupasta ostamisesta mieleeni tulee, että jos on tarpeeksi köyhä, pysyy myös hoikkana, ihan itsestään. Se on kuulkaa mukavaa!
Mutta vaikka köyhyydessä on hyviäkin puolia, tunnustan kuitenkin, että odotan joulua: silloin aion luopua itsekurista ja ostaa rasian puolukkakonvehteja, joiden ohi aina kuljen ruokakaupassa. Rasia maksaa melkein kuusi euroa, mutta jouluna olen päättänyt ostaa itselleni lahjan ja syödä sen yksin. Aalto-yliopiston harhautuneelle taloustieteilijälle voisin ehkä lähettää yhden suklaapalan lahjaksi, jos vain tietäisin hänen nimensä.
Kirjoittaja on perheellinen yksityisyrittäjä pääkaupunkiseudulla. A. Toivola ei ole hänen oikea nimensä. Joitakin kirjoittajaa ja hänen perhettään koskevia tietoja on muutettu läheisten yksityisyyden suojelemiseksi.
Hieno ja osuva kirjoitus!
On hatunnoston arvoista, että olet uskaltautunut yrittäjäksi. Itsekin olen yrittämistä joskus miettinyt, mutta se on todellakin riskialtista puuhaa työttömälle ja köyhälle ihmiselle.
Yksinasujan köyhyys on erilaista. Sitä kun ei tarvitse ajatella muita, niin rahaa voi joskus käyttää jopa turhuuksiin. Rahattomuuden seuraukset kun vain koskevat itseä, eivät puolisoa tai lapsia. Itse viihdyn ihan liikaa neljän seinän sisällä. Työnhaku ei kiinnosta, koska tyhjän saa pyytämättäkin.
Siinä olet myös oikeassa, että syrjässä alkaa viihtyä. Huomaa, että pärjäähän sitä näinkin. Sitä ei oikein enää edes halua pois omasta kolostaan. No, eiköhän työkkäri muista pian jollain aktivointitoimenpiteellä.
Osasin monessa kohtaa samaistua artikkeliin. Olen itsekin tehnyt havainnon siitä, että köyhyys on periytyvää. Ei omena kauas puusta putoa, vaikka poikkeuksiakin sitten on.
Makuupussissa nukkuminen on hyvä idea, mikäli talossa on kylmä. Itsekään en kesällä pahemmin käyttänyt sukkia. Jos kantapäähän tulee reikä, sukan voi kääntää 180 astetta ympäri eikä reikää enää näy.
Kulissin ylläpito on tavattoman tärkeää, varsinkin peruskoulussa. Romu auto paljastaa helposti tosin köyhyyden – sitä ei pahemmin peitellä. Syrjäytyminen, siinä missä ulosteen siivoaminenkin, voi olla mukavaa. Suurimmaksi osaksi
se ei tosiaankaan ole mukavaa, jollei satu rakentamaan itselleen illuusiota siitä, että ”tätä parempaa ei ole olemassakaan”.
Annan kymmen pisteen vinkin: luopukaa siitä asunnosta. Elin lapsuuteni köyhyydessä ja minua harmittaa ne monet asiat, joista vanhempani pitivät kiinni, jotka taasen vetivät meitä köyhyyteen. Köyhyys on tietynlainen mentaliteetti usein. Varsinkin, jos köyhyydestä ja syrjäytymisestä sattuu nauttimaan, siitä ei välttämättä koskaan elämänsä aikana tule pääsemään pois. Päätöksen suurella hetkellä saattaa rypeä vain itsesäälissä ja jatkaa samassa huonossa jamassa.
Life is all about what is handed to you and how you handle it.
Palkinnoksi saatte tästä upean nousutarinan ja jätätte köyhyyden taaksenne.
Koskettava juttu ja kipeitä kärjistyksiä. Lapsille mansikoita, edes kerran tänä kesänä. Ja sille tutkijalle suklaakonvehti joululahjaksi.
Yksi asia kuitenkin pisti silmääni: ”Voisimme myös myydä kotimme ja asua vuokralla, mutta koti, johon osa lapsistamme on syntynyt, on viimeinen asia, josta luovumme.”
Itse olen käynyt ikäni päivätöissä, mutta haave omistusasunnosta Helsingissä jäänee saavuttamattomaksi. Pankkilainan saaminen vaatisi näillä leveyksillä vähintään kymmenen tuhannen euron omarahoitusosuuden tai pankin silmissä pätevän henkilötakaajan.
Jos siis omistaa asunnon, ei ole mielestäni
niin kauhean köyhä. Olisikin kiinnostavaa tietää, millainen varallisuus siellä Toivolan töllissä makaa. Kymmeniä vai peräti satoja tuhansia euroja? Sillä saisi lapsille toisenkin mansikkarasian ja ehkäpä sen oman yrityksen markkinoinnin kuntoon. Ne seinät ovat vaan materiaa, kotihan on siellä missä sydän on. Vai onko sittenkin kivampi kärvistellä?
”Eikö elämässä riitä mikään?
Eikö hellittäisi hetkeksikään mieletön kierre?
Mekin yritimme uskotella,
että hankkisimme sähköhellan jääkaapin viereen.”
Nyt ainakin näin lähtökohtaisesti voisi todeta että Suomessa ei ainakaan juuri absoluuttista köyhyyttä taida löydä. Jos noin 80 prosentilla ihmisistä ei ole säännöllistä ruokaa, turvaa, energiaa. puhdasta vettä eikä tälläistä ihananuutta kuin internet, jolla voi kirjoitella kaikenmaailman yleistyksiä ja valituksia aiheista, jotka ovat lopulta hyvin marginaalisia.Täällä asiat ovet vielä melko hyvällä mallilla. Toivottavasti ne myös sellaisena pysyvät.
No mutta siis kuitenkin mielestäni köyhyys on lopulta hyvin suhteellinen ja subjektiivinen asia. Jokaisella ihmiselle on erinlaisensa käsityksensä
ja näkemyksensä köyhyydestä. Usein köyhyys ajatellaan olevan vain materiaalin ja rahan puuttumista, mikä on hyvin mustavalkoinen ajattelu kuvio. Köyhyys voi olla mitä vain; henkisen pääoman puutetta , sosiaalisen pääoman puutetta, yksinäisyyttä, sairauksia ja liian kiireistä työelämää jne. Toki on myönnettä että aineellinen köyhyys voi olla myös hyvin kiusallista ja satuttavaa: mihin varmasti vaikutttaa erityisesti muiden ihmisten helposti antama stigma. Materiaalisesta ja rahallisesti köyhä ihminen vain helposti ja usein jätetään oman onnensa nojaan, mikä tietysti entisestään lisää muita sosiaalisia ongelmia ja helposti myös mielenterveysongelmia. Mutta kuten tuossa edellä mainituissa kommenteissa oli kirjoitettu, niin yksinäisyydestä ja niukkuudesta voi myös suunnattomasti nauttia. Joten älköömme tuomitko ihmistä hänen lompakkonsa paksuudella vaan sisäisellä auralla mikä hänestä huokuu.
Vaikka tekstissä paljon asiaa olikin, pisti sama asia silmään kuin Jessehoolla. ”Voisimme myös myydä kotimme ja asua vuokralla, mutta koti, johon osa lapsistamme on syntynyt, on viimeinen asia, josta luovumme.”. Täytyy kyllä sanoa että vaikka noin valintana ”köyhänä” kärvistelee niin jos on omistusasunto maksettuna tai isoimmalta osalta maksettuna niin on vaikea pitää ihmistä köyhänä. Oikeasti köyhällä ei ole satojentuhansien eurojen turvaverkkoa vaan asuntaan vuokralla pienessä asunnossa, jos lapsia paljon, ehkä hieman keskikokoista isommassa. Tilanne on siis merkittävästi heikompi kuin ko. kirjoittajan tilanne.
Itsesääliä ja surkuttelua. Puuttuu toimintamalli hankkia ilmaista särvintä. Työttömät ruikuttavat ruuan puutetta, mutta eipä näy ongella olijoita eikä marjanpoimijoita. Metsämarjat ovat parempia kuin myrkyllä ja lannalla kasvatetut mansikat. Vietanmailaiset luuhaavat metsässä ahertamassa ja pitävät jopa parvekkeila puutarhaa. Siinä olisi oppimista.
Moi, tämä viesti on ystävällinen enkä tarkoita tällä viestillä loukata ketään tai pahoittaa kenenkään mieltä. Jutun kirjoittaja oli todella hyvin ottanut selvää pohjatiedoista ja määritelmistä ja laskentatavoista joilla pienituloisuuden rajat selvitetään. Jutussa oli myös todella hyvin kuvailtu millaista on olla köyhä ja miten se vaikuttaa arkisiin asioihin ja valintoihin. Tunnistin monissa kohtaa myös itseni, olen pienituloinen ja ehkä vähän syrjäytynytkin kaupunkilainen. Mutta nyt tässä jutussa todellakin yksi asia todella oli pielessä ja se oli ehdottomasti tämä virke: ”Voisimme myös myydä kotimme
ja asua vuokralla, mutta koti, johon osa lapsistamme on syntynyt, on viimeinen asia, josta luovumme.”. Ihan oikeasti, täällä on ihmisiä joilla ei ole mitään, ei kotia, ei minkäänlaista pääomaa ja pienet tulot. Sinulla menee oikeasti todella hyvin, istut/asut satojen tuhansien eurojen päällä. Kannattaa ihan oikeasti harkita ja miettiä tarkkaan onko kyse vain omista valinnoista? Suosittelisin, että katsotte asuntomarkkinoita, nyt varsinkin kun asunnoista saa toistaiseksi ihan hyviä hintoja. Toinen aivan selvästi outo/epäselvä asia tässä artikkelissa oli se, että miten kirjoittaja/ kirjoittajan puoliso näkee oman ammattiylpeytensä? Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on kymmeniä, ja jälleen kymmeniä Taksinkuljettajan ja muun kuljetusalan hommia tarjolla. Kävin äsken MOL:in sivuilla ja pelkästään Taksinkuljettajia haettiin vakituisiin työsuhteisiin n.60 henkilöä. Taksinkuljettajan työ on arkisin helppoa, olen tehnyt sitä itsekin. Monet isännät maksavat kurssimaksun ja tulotaso on vähintään 1500euroa kuussa. Kannattaa ihan oikeasti miettiä näitä vaihtoehtoja eikä olla liian nirso tarjottujen töiden suhteen. Ei kannata odottaa, että toimitusjohtajan paikkaa tarjotaan muutaman kuukauden, tai vuodenkaan työnhakukierroksen jälkeen. Voi olla, että tämä artikkeli/kirjoitus täällä suomen kuvalehden sivuilla on tehty vain provosointitarkoituksessa, voi olla ettei. Mutta mikäli kirjoittaja on tosissaan, niin vakavasti suosittelen, että mietitte asioita uudelleen itsenne ja lastenne hyvinvoinnin kannalta. Liika ylpeys pois työnhaun/paikkojen valintojen kanssa ja kannattaa miettiä oikeasti asunnon myyntiä. Haluan vielä korostaa, etten missään tapauksessa halua loukata tässä ketään mutta tämä juttu oli todella outo ja valinnat joita kirjoittaja väittää tehneensä/tekevänsä asunnon myynnin suhteen kuulostavat todella makaabereilta.
Juttu oli koskettava, mutta sisälsi valitettavasti asiavirheitä ja hiukan turhaa synkistelyä. Sitä ei tarvita, jos yrittäjiä aiotaan saada lisää, joten ihmettelen myös toimituksen näkökulmaa asiaan. Olisiko toimitus voida hiukan valistaa lukijaa todellisista mahdolllisuuksista esimerkiksi kainalojutulla? Yrittäjäksi ryhtyvällä on ansiosidonnaisen työttömyysturvan suoja kai 18 kk palkansaajana olon päättymisen jälkeen. Sen jälkeen astuu voimaan yrittäjn työttömyysturva, jos on ottanut vakuutuksen heti yrittäjäksi ryhdyttyään. Esimerkiksi 25000 euron vuosituloja vastaava työttömyysturva näytti yhdessä
yrittäjien työttönyyskassassa maksavan 350 euroa vuodessa ja sillä saa noin 1000 euroa käteen kuussa työttömänä. Yrittäjällä on oikeus kelan työttömyysrturvaan ja sairaspäivärahaan. Yksi ihmeellinen yrittäjien keskuudessa kiertävä juttu on eläketurvan kalleus, maksu on samaa luokkaa kuin palkansaajilla eli n. 23 %. Sen ehkä huomaa yrittäjän paremmin kuin palkansaajana. Jos yrityksessä on useampia omistajia (omistusosuus alle 15 % tai alle 30 % henkilön asemasta yrityksessä riippuen) tai esimerkiksi osuuskunnassa, jossa on vähintään seitsemän jäsentä, ”yrittäjä” säilyttää palkansaajan sosiaaliturvan. Ansiosidonnainen päiväraha pitää silloin maksaa, mutta niin tekevät palkansaajatkin.
Olen 1970- luvun asuntolainainen, opintolainainen kahden lapsen äiti. Emme saaneet lapsiamme kunnalliseen päivähoitoon, koska meidän kahden vasta työelämää aloittaneen tulot (luokanopettajia)olivat liian suuret. Maksoin puolet nettotuloistani lasten hoidosta. Meillä ei ollut mitään mahdollisuutta käydä edes elokuvissa saati ravintolassa. Ai viiniä, ei todellakaan. Lapsille saimme vaatteita käytettyinä, kirpputoreja ei vielä ollut.
En ymmärrä tätä ”köyhyyttä”, kun kaikkea tuntuu olevan. Miksi kaikkien pitäisi saada kaikki? Eli minua ei tämä kirjoitus oikein vakuuta.
Ehkäpä A. Toivola voisi alkaa suunnitella kirjailijan uraa tai ryhtyä freelance toimittajaksi? Asiallinen ja koskettava kirjoitus. Kiitos.
Hyvät kuvat Hannes!
Terveisin: kolmannen polven pienituloinen stadilainen, Hekan lähiöasukas, ikänsä pätkätyöläinen nyt Yt-neuvottelujen varjossa kyyhöttävä kouluttautunut stipendiaatti, Kelan vuosittaisten lääkekulujen omavastuuosuuden ylittävä, pienituloisten läheistensä elinkustannuksiin ja mielialahäiriöihin keskittyvä viisikymppinen minä. Kirjastossa on vielä mahdollisuus kirjoitella internetillä ja käydä vaikka Marttojen sivuilla opiskelemassa ekoruuanlaittoa, jos ei osaa. Puhdasta vettä tulee hanasta, shampoomattona voi elää, kierrätyskeskusten ilmaiskorit voivat olla aarreaittoja (pese-korjaa-muodista),
sieltä saa myös edullisen fillarin, jos ei ole varaa julkisiin. Pääkaupunkiseudulla ei vielä kaikkea ole pinnoitettu betonilla, elikkä luontoon pääsee omin jaloin ja palstaviljelypaikan voi jonottaa sitkeydellä. Marjojakin löytyy pääväylien välisistä pöheiköistä, eikä tarvitse väistellä esimerkiksi maamiinoja. Paljasjalkakävely on trendikästä. Harrastaa voit vaikka samassa veneessä soutavien naapureittesi kanssa lähiösi siivoamista, niin sosiaalinen elämäkin kukoistaa ja löydetyistä tölkeistä/pulloista voit tallettaa hynäpankkiin. Jos alkoholia kaipaa, kannattaa autella myös yksinäistä eläkeläistä, niin voi saada hörpyn juttuseurana. Ei kannata jäädä sitten putki päälle. Sukkahousunikseistä löytyy arkeen montakin säästövinkkiä ja lasten oranssiset korvatulpat apteekista hiljentävät pitkään ördääjien mökät yöaikaan. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa ja kun lentää siivin valkein niin kuin…
Ihan hyvä teksti. Ihmetytti kyllä noiden kommentoijien kateellisuus ja pahantahtoisuus: Eiks ihmisellä ole oikeus asua siten kuin haluaa? Jos on aiemmin onnistunut hankkimaan itselleen omistusasunnon, ni pitäiskö se nyt ”syödä pois”? Eli köyhän pitäisi kaikesta luopua, olla nöyrä ja ripotella tuhkaa päällensä! Koska monet eivät näemmä tiedä, pieni selvennys: Ei asuminen omistusasunnossakaan ole ilmaista, siitä maksetaan yhtiövastiketta. Mikäli kirjoittaja möisi asuntonsa pois, nousisivat hänen elinkustannuksensa vuokran muodossa.
Nimenomaan köyhän EI kannata myydä asuntoaan pois, koska jatkossa
joutuisi maksamaan mahdollisesti moninverroin enemmän vuokraa kuin nyt yhtiövastiketta. Ja kun rahat muutaman vuoden sisään oltais syöty/juotu/tuhlattu, niin sitten oltais taas samassa tilanteessa. Ehkä seuraavaksi älykkäät kommentoijat ehdottavat että kirjoittaja voisi myydä sisäelimiään tai vaikkapa silmänsä rikkaille?
”Tapaan ihmisiä harvemmin. Minulla ei enää ole varaa lähteä ystävieni kanssa istumaan iltaa, erilaisista maksullisista harrastuksista puhumattakaan. Emme myöskään voi kutsua ystäviä kotiimme entiseen tapaan, sillä heille pitäisi ostaa syötävää. Vieraat syövät hirveän paljon, eikä heille kelpaa mikä tahansa alennusmyyntijauheliha. Kun emme kutsu, ei meitäkään kutsuta. Sosiaalinen kanssakäyminen siis vähenee, kun on köyhä.”
Hanki parempia ystäviä. Saa olla aika snobeja kavereita jos eivät tajua, että yhden taloudellinen tilanne on muuttunut aika radikaalisti eikä se voi enää kestitä niitä kuten
vanhoina ”hyvinä” aikoina. Köyhä on köyhän kaveri, kulut pistetään jakoon eikä kukaan vaadi gourmeeta.
Ihmetyttää myös, että sentimentaalisuus ajaa hyvinvoinnin edelle. Kyllä ne lapset viihtyy varmasti vähän halvemmassakin kämpässä. Ainakin jos nykyisessä omistusasunnossa on korkeat yhtiövastikkeet niin suosittelen vaihtamaan kotia, ehkä jopa paikkakuntaa. Tai sitten kannattaa lakata itkemästä ettei ole varaa patonkiin.
Köyhyyttä on monenlaista ja itse pistän tämän kaltaisen ”köyhyyden” vapaaehtoisen sellaisen piikkiin.
Itse olen oikeasti köyhistä oloista kotoisin. Isäni kuoltua äitini yritti neljän lapsen yksinhuoltajana pitää perhettämme leivässä ja katon pään päällä. Me muutimme ympäri ämpäri Suomea töiden perässä ja asuimme milloin missäkin loukossa. Minä ja vanhempi siskoni yritimme myös pitää huolta nuoremmista. Kun kasvoimme vanhemmiksi, aloimme tekemään pieniä töitä mitä onnistuimme saamaan (mansikoiden poiminta, kyläkaupalla työskentely, lehtien jakaminen) ja toimme oman kortemme kekoon.
Vaikka
meillä olisi jostain taikaiskusta ollutkin yhtäkkiä varaa omistusasuntoon, ei äitimme olisi ikipäivänä ollut niin itsekäs, että olisi pistänyt meidät sen takia kituuttelemaan, että itse voisi vanhempana itse elää leveämmin. Ehei! Rahat olisi laitettu elämiseen.
Minulla ei riitä minkään sortin ymmärrystä ihmisille, ketkä asuvat omistusasunnossa ja ruikuttavat silti turhuuksien perään. Olkoot vaikka kuinka synnyinkoti. Sentimentaalisuutta tai ei, mutta suurin syy on statuksen ylläpitäminen ja vanhuuden varalle ITSEÄÄN varten säästäminen. Herkut, joita todellisiilla köyhillä ei ole mahdollista toteuttaa. Onkohan kirjoittaja edes harkinnut pk-seudun ulkopuolelle muuttamista… Lasten koulujen vaihtuminen tai omien hienojen kukkaistutusten, patsaiden tms. vaihtuminen on kuitenkin hyvin triviaali juttu, jos rahat ovat oikeasti loppu. Kämpän voi vaikka vaihtaa samansuuruiseen hieman kauempana, jos ei ole niin hieno että haluaa sanoa asuvansa ”stadissa”.
Miksi kirjoittajalle pitäisi siis jakaa enemmän yhteiskunnan tukia? Ne on kuitenkin tarkoitettu selviytymistä varten, ei statuksen ylläpitämiseksi. Maassamme on oikeitakin köyhiä ja syrjäytyneitä ihmisiä. Lapset sopeutuu (kun eivät tiedä statuksesta ja osaa sitä kaivata) ja tässäkin tapauksessa vanhempien pitäisi vaan lakata olemasta niin itsekkäitä ja järjestellä taloutensa paremmin.
Miksi minun työssäkäyvänä pitäisi tukea jonkun henkilökohtaista säästämistä, kun omatkaan rahat eivät riitä ja saan hädin tuskin halvan kämppäni pidettyä täällä korvessa. Ei minulla edes työssäkäyvänä ole ollut varaa käydä kirjoittajan mainitsemia irtiottoja ottamassa, matkustelemassa ja ravintoloissa, vaikka nuukasti elänkin, syön ja kulutan vähän. Minulla tähän etenkin pitäisi olla rahaa, kun asun vielä yksin ja olen kohtuuhyvissä hommissa.
Kirjoittaja itsekin toteaa, että yrittäjyys on eräänlaista luksusta nykyisin. Miksi haalia sitten luksusta tieten tahtoen, jos kerran siitä ei penniäkään heru. Niitä siivoojan tai puhelinmyyjän tms. paikkoja ei vissiin siellä pk-seudulla ole sitten saatavilla, kun muut kaikki työllistymiskeinot on koitettu. Eri asia jos ei itse kehtaa tai kivan omistusasunnon kulut ovat liian suuret. Itse olen vuosien varrella olen tehnyt välillä kahta ja vähän aikaa jopa kolmea työtä kerralla tarvitessani rahaa. Siinä on siivottu, oltu vanhusten talolla, ekstraajana ravintolassa jne.). En ole koskaan ollut liian hieno mihinkään hommaan, enkä ole vieläkään, vaikka olen ns. hyvissä töissä.
Jos mummo on niin lapsellinen ja itsekäs, että käy nurisemaan lapsensa elämäntavasta vaikka heillä olisi ”tiukkaa”, on vika mielestäni äidin asenteessa. Eikä tuollaisilla asioilla, kuten myös ylpeydellä rahan ja avun vastaanottamisessa pitäisi muutenkaan olla yhtään mitään merkitystä jos rahat ovat oikeasti loppu.
Anteeksi tökeröt kirjoitusvirheet kirjoituksessani. Kirjoitus pisti niin ärsyttämään, etten edes lukenut tekstiäni ennen sen lähettämistä.
'Köyhänä', opiskelevana yh-äitinä en voi jakaa juuri mitään kirjoittajan kokemuksista. Elän lapsineni ilmeisesti ihan eri todellisuudessa. Tai sitten asumiskuluni ovat paremmin samalla tasolla kuin A. Toivolan. On tietylä tapaa itsekäs valinta pitää talo ja pistää perhe kärvistelemään köyhyydestä. Lisäksi kirjoituksesta paistava näköalattomuus lisää köyhyyden tunnetta.
Tuo 6,5€/vrk kiinnostaa. Se tekisi päivätuloksi 26€ ja kuukaudelle 780€. Lapsilisistä tulee yksistään 219€ ja joitain senttejä päälle. Puolison työmarkkinatuki lapsikorotuksineen tekee 667€ käteen. Pienituloiset voivat myös hakea
asumistukea, myös omistusasuntoon. Joko meni yli tuon tekstissä kerrotun summan? Viimesijaisena tulona voi kokeilla saako toimeentulotukea, jolle on selkeät määrytymisperusteet. Helsingin kaupungin sosiaalitoimen toimeentulotukilaskuri kertoo että kohtuullisten asumiskulujen jälkeen kaksilapsiselle perheelle, jossa on kaksi aikuista, tulisi jäädä sellainen reilu 1400€ käyttöön.
Kylläpä on kylmää, pahansuopaa ja tyypillistä suomalaista kateutta teillä kommentoijilla. Todennäköisesti olette niitä samoja kusipäitä jotka kiusasitte erilaisia ja huonompiosaisia koulussa. Se onkaan sääli, ettette elämänne aikana ole inhimillisyydestä ja empatiasta oppinut mitään.
Kattimatti kirjoitti: ”Anteeksi tökeröt kirjoitusvirheet kirjoituksessani. Kirjoitus pisti niin ärsyttämään, etten edes lukenut tekstiäni ennen sen lähettämistä.”
Sama täällä. Palatakseni asuntoasiaan, Toivola – lapsesi kyllä osaavat tarkastella asiaa eri kantilta myöhemmällä iällä ja todeta, että olisi se Helsingin asunto tullut jättää taakse, niin olisi elämässäkin pärjätty eikä olisi sitä ja tätäkään päässyt sattumaan. Onhan se raskas ja pelottava muutos, mutta se maksaa itsensä takaisin yllättävänkin pian.Tämä on ainoa oikea ratkaisu, mikäli tilanteenne muistuttaa lainkaan meidän tilannetta,
kun olin lapsi. Äitini ei uskaltanut muuttaa peritystä kodistaan sitten millään, kun isoveljeni oli jo kiintynyt kouluunsa eikä uskaltanut siirtyä uuteen kouluun. Itse olin vielä hyvin pieni tuolloin. Asiat voisivat olla tänä päivänä niin paljon paremmin. Pelko ja itsesääli, köyhyyden hyväksyminen ja siihen asettuminen, vetävät takaisin köyhyyteen – vaikka en sinällään muuten halpaa elämistä paheksukaan.
Niskis65 kirjoitti: ”Kylläpä on kylmää, pahansuopaa ja tyypillistä suomalaista kateutta teillä kommentoijilla. Todennäköisesti olette niitä samoja kusipäitä jotka kiusasitte erilaisia ja huonompiosaisia koulussa. Se onkaan sääli, ettette elämänne aikana ole inhimillisyydestä ja empatiasta oppinut mitään.”
Kateutta saati pahuutta ei omalla kohdallani ainakaan ole tippaakaan. Kylmää totuttaa kylläkin. Enkä ole koskaan kiusannut erilaisia tai huonompiosaisia koulussa. Olen itse kuulunut niihin huonompiosaisiin. On toki totta, että tämän päivän köyhä oppilas saattaisi olla 1960-luvun rikas oppilas. Mutta köyhyys on aina verrannollinen muihin ihmisiin, ei ole mukavaa olla outolintu. Mikäli herra Toivola pitää hulppean pääkaupunkiseudulla – tai missä lie – sijaitsevan omistusasuntonsa henkilökohtaisen ylpeyden ja pelokkuuden takia, hän tekee sen lastensa ja kenties lastenlastensa kustannuksella ja lasten aikuistuttua tilanne vasta katkera onkin.
Miksi se ei myynyt asuntoa? Miksi se on viimeinen josta luopuu? Itse olen ihan hyvätuloinen, ja silti mietin omistusasuntoni myymistä ja vuokralle muuttamista.
Itse sanoisin, että työttömäksi jouduttuani myisin asunnon ENSIMMÄISENÄ.
Moni kritisoi tätäkin kirjoitusta että ei saisi vinkua jos on auto ja talo,kun jollain ei oo suurinpiirtein ees ilmaa mitä hengittää.Yhteinen köyhyys herättää myös köyhien kesken riitaa ja kateutta, siitä kuka on köyhin. ja vain köyhimmällä on valitusoikeus. kait sekin on joku suojamekanismi millä määrittelee itsensä suhteessa muihin ,ja kun ajattelee kuuluvansa pieneen köyhyysvähemmistöö, niin näkee vielä mahdollisuuksia kohentaa tilennettaan, ja jaksaa yrittää. jos tajuaa koko tilanteen kaameuden vaatii se usein yli-inhimillisiä voimia säilyttää järkensä ja uskonsa siihen että kaikki järjestyy.
Itse nostan hattua ihmisille jotka pitävät sitkeästi kiinni oikeudestaan autoon ja kotiin senkin uhalla että elämä muuttuu vieläkin vaikeammaksi. koska vaikka tukia saakin paremmin kun ei omista yhtään mitään, niin sittenpä olet siellä tulottomuusloukussa ja pysyt, kuilun kasvaessa päivä päivältä suuremmaksi yhteiskunnalliseen osallisuuteen.ns. tavisten muistaessa kehoitella päivittäin liikkumaan paljon, menemällä nukkumaan ajoissa, syömään terveellisesti, olemalla huolehtimatta asioista ja harrastamalla jotain kivaa. Ja sitten on tietysti ne jotka muistavat säännöllisesti kehoittaa olemaan kiitollinen kun yhteiskunta maksaa 'heidän' verorahoistaan vähäosaisille ilmaista huilittelurahaa.
myös vammaisuus on kivaa. ei 'tarvitse' tehdä mitään, ihmiset puhuvat sinulle kuin idiootille ja kohtaavat säälillä tai sivuuttavat kokonaan.Tai pysyvät poissa kun eivät tiedämiten toimia. Eikä pelkoa työllistymisestä kun pitäis kaikkia luiskia ja ovia ja muuta rasittavaa miettiä.Ja jos haluaa töihin, niin hulluhan sitä on, kun ei tajua miten vaivallista se on niille jotka kävelee pikana paikasta toiseen ja joille ovet aukeaa aina. ja sitten toisaalla muistetaan taas torua, jos ei saa vaikka sitä kuljetuspalvelua töihin/opiskeluun, tai jos kotioven eteen on aurattu metri lunta että olisit kiitollinen edes noista kepeistä.ja siitä huilirahasta.
ja aina voi vetäistä hihasta Afrikka-kortin,jotta saa ankean keskustelun loppumaan.
Tosiasiassa meillä on valtion kynsissä satoja tuhansia 'kodittomia' ,perusturvattomia irtolaisia joiden elämä on jatkuvan turvattomuuden ja pysvyyden puutteen värittämää alituista pelon säätelemää kortisolin eritystä terveydelle tuhoisin seurauksin huomisen pelossa, ikuisia matkalaisia ,joiden on oltava jatkuvassa valmiudessa muuttaa sinne minne muuttuneet olosuhteet luukun tädin mielestä käskee, oltava milloin tahansa ,kun jostain virastosta soitetaan kuitit ja tositteet ojossa, valmis tilittämään minä viikonpäivänä tahansa kaikki lääke-, asumis-matka, -elämis-ostos-liikkumis-puhelu-lääkärikäynnit
ja epikriisinsä,saamatta mitään varmuutta siitä ettäa asianomainen on ammtillisesti pätevä käsittelemään näitä tietoja.
Mikäli näiden tietojen luovuttamisesta kieltäytyy, myöhästyy, epäonnistuu tai asiakasta ei saada kiinni silloinkun halutaan, seuraa tästä armoton byrokraattinen nöyryytys ja rangaistus, pyöritys jossa asianomaisilla virkailijoilla ei ammattinsa puolesta ei ole enää mitään virallista vastuuta asiakkaan selviämisestä,ja johon koko hyvinvoiva yksityispalveluita nauttiva eliittikansa yhtyy toruvin huudoin, koska 'hän ei ole toimittanut tarvittavia asiapapereita pyydettäessä'.
Myöhästyneet ja puutteelliset selvitykset saavat myös virkailijat täysin päästään pyörälle ja koko pyhän kela-työkkäri-perusturva-kolminaisuuden hauraan ja tahmean kudelman repeämään lopullisesti, ja alla on vain pitkä tyhjä loppumaton pudotus jonnekin, jossa yksityisyytensä ja itsekunnioituksensa ja kansalaisoikeutensa menettäneen ainoa toivo on se lähes eeppisen mystisyyden huhuilla olemassaolostaan oleva JOKU-MUU taikka se että JOSSAIN_MUUALLA tulee vastaan, armelias läheinen tai muu hyväntekeväisyystaho joka ottaa matkalla alas teräviin kielekkeisiin hajoilevan lillerilallerin palasista koppeja ja pystyy edes osittain auttamaan kokoamaan sirpaleita.
Tämäkään satumainen onni ei kaikkia kohtaa vaan Aika moni syrjäytynyt leijailee tuossa vatsaa kuristavassa harmaassa pudotuksessa 24/7 tuhannen palasina osaamatta edes arvailla mistä aloittaa palasten tavoittelun ja kenen avulla. Sinne tyhjyyteen sitten tasaisella maalla seisovat huikkivat 'hyvä ruoka, perempi mieli- ja 'nuku hyvin',terveisiä unikulmasta -vinkkejä ja heiluttelevat ilosesti takaisin kaukana ulapalla kiihkeästi huitoville käsille, eivätkä kuule kaukaisia huutoja: i'm not waving, i'm drowning!
Jos 45 vuotiaana on liian vanha työllistymään uudestaan on tässä maassa ja sen ihmisissä jotakin todella paljon vialla.
Jos 45 vuotiaana on liian vanha työllistymään uudestaan on tässä maassa ja sen ihmisissä jotakin todella paljon vialla.
Jos 45 vuotiaana on liian vanha työllistymään uudestaan on tässä maassa ja sen ihmisissä jotakin todella paljon vialla.
Tunnistan hyvinkin monta asiaa tuossa. Minulla oli yritys (tmi) joitakin vuosia. Nyt maksan sitä virhettä korotetun velkajärjestelyn kautta pois. Korotettu ja myös pidennetty sen takia kun asun ”liian isossa” vuokra-asunnossa. Minulla on kaksi teini-ikäistä lasta yhteishuoltajuudessa ex-vaimoni kanssa, joten en muuttanut sen takia kaksioon. Kolmioon olisin voinut muuttaakin, mutta kaupungin asunnoissa (tässä yhtiössä ainakin) aravalaki kieltää minua muuttamasta ”yksinäni” kolmioon. Ilmeisesti aravalaki ei tunne käsitettä yhteishuoltajuus. Yksityiseltä puolelta voisin löytää kolmion, mutta samalla
vuokra nousisi selvästi.
Minulla ei ole palkassani sinällään mitään vikaa, mutta velkajärjestely vie siitä ihan kivan palasen näin kaikkinensa. Siihen päälle vuokra, sähkö, tv-lupa (maksan sen koska en halua opettaa lapsille ”älä avaa ovea taktiikkaa”. Nettiyhteys - sellaisenkin nykyään tarvitsee. Auto on ongelmainen koska siitä tulee turhan paljon kuluja, mutta meidän firmassa autoton on yleensä parissa kuukaudessa työtön.
Olen hakenut asumistukea, sitä en saa koska asun liian isossa asunnossa. Saman vastauksen olen myös saanut sosiaalitoimistosta. Viime vuonna jossain vaiheessa tein sosiaalitoimiston laskurin (muuttaen auton kulut seutulipun hintaiseksi). Sen mukaan tuloni ovat noin 200 euroa alle minimitoimeentulon.
Enkä oikeasti jaksa lähteä tappelemaan enää tutkainta vastaan. Yritän vain selvitä päivä kerrallaan ja lasku kerrallaan. Joskus tämäkin loppuu.
Ymmärrän hyvin tämän kirjoittajan puheen myös siitä ystäviinsä yhteyden pitämisestä. Ei se ole kiinni millaisia ystävät ovat. Ei sitä vain kehtaa olla tyhjin käsin missään. Kahvilla ulkona käyminen, ehkä joskus palkkapäivänä.
Pitkäaikaistyöttömänä vahvistan kirjoituksen paikkansapitävyyden. KIrjoitus on erinomainen havainnollistaja niitä lukemattommista vaikeuksista joita köyhänä kohtaa. Itselleni jää noin 10 euroa päivässä kuluttamiseen.
En voi tilata hesaria enkä muita lehtiä. TV:tä ei ole varaa ostaa. Välillä tietokone hajoaa ja sitten ollaan ilman nettiä. En matkusta mihinkään, en edes naapurikaupunkeihin, en ole käynyt luonnossa aikoihin, koska ei ole varaa maksaa bussimaksua, siksi en voi käydä myöskään marjalla. Ostin mansikoita tänä kesänä peräti kaksi kertaa, enempään ei ollut varaa, mutta vieläkin muistan
niiden maun.
Ystäviä on silloin hyvin hankala tavata, kun ei ole varaa maksaa bussilippua.Sukulaisilleni en voi ostaa yhtään joululahjoja, mikä tekee sukulaisjouluista hankalan, samoin kuin 50-vuotispäivistä, ylioppilasjuhlat ym. Sitä syrjäytyy ilman rahaa niin sanotusta perinteisestä elämästä.
Se mikä muutamassa kommentissa pisti silmään, oli niiden tavaton negatiivisuus. Se ei toisaalta yllätä, omien kokemusteni mukaan osa suomalaisista kammoaa työttömiä. Jos sanon olevani pitkäaikaistyötön, niin välillä kohdellaan aivan kuin spitaalista, ikäänkuin se olisi tarttuvaa.
Ja tässä tulee esille työssäkäyvien kaksinaismoraali:sanotaan että ole vain aktiivinen älä syrjäydy, mutta sitten kun he kohtaavat työttömän, niin samantien lähettävät lukemattonia torjuvia signaaleja. Ja jos hyvin toimeentulevalle ilmoitettaisiin huomenna aamulla, että hänet irtisanotaan, niin useimmille tulee melkein paskat housuun, koska he tietävät mihin kurjuuteen ja kärsimyksiin ovat vaarassa joutua.
Tämä osoittaa, että todellisuudessa kaikki tietävät, että pitkäaikaistyöttömyyys aiheuttaa alussa valtavan kärsimyksen. Kirjoittajalle kiitos! Ja uutta artikkelia toivoen, teksti on erinomaisesti muotoiltu!
Lemminkäinen: Elät oletettavasti toimeentulotuella? Minun on vaikea käsittää, miten siitä rahasta, ei olisi varaa ladata vaikkapa matkakorttia, jotta pääsisit matkustamaan julkisella liikenteellä? Kaikenlisäksi, jos olet pitkäaikaistyötön, saat paljon etuuksia irti sosiaalitoimistosta mm. rahat matkakorttiin, kun perustelet sen tarvetta hakemuksessasi.
Olen itsekin elänyt yhteiskunnan tuilla ja voin kertoa, että kyllä ne rahat riitti, kun ei ostanut mitään turhaa. Perusosa yksinelävälle on muistaakseni 450€/kk josta joudut maksamaan ainoastaan mahdolliset puhelin- ja nettilaskusi, sillä toimeentulotuki kattaa asumisen, sähkön ja terveydenhoitokulut.
Mielenkiintoinen ja tarpeellinen artikkeli!
Mitä tästä voisimme kaikki oppia?
Itse huomaan tässä kirjoituksessa kaiken muun joukosta parhaiten hyvät asiat, jotka myös kirjoittajan lapset omaksuvat; tärkeintä elämässä ei ole raha tai ura. Juuri nyt kirjoittaja tuntuu olevan ikäänkuin muutosvaiheessa: hän ihailee ja haikailee edelleen ”tavallisen elämän” perään, sellaisen johon sisältyy palkkatyö, kuluttaminen, auto, maksulliset harrastukset, osteskelu, koko tuttu paketti. Toisaalta hän ymmärtää osittain (vaikkakin kyynisesti todeten) mikä nykyhetkessä on paremmin - omasta ajasta ei joudu luopumaan
tehdäkseen turhia tai merkityksettömiä asioita, omaa arvoaan ei joudu todistamaan muille jatkuvasti ja arki on ekologista. Ainoa mitä kirjoittaja toteaa kaipaavansa on riittävästi rahaa ruokkiakseen lapsensa ja maksaakseen sähkölaskunsa.
Pitäisikö meidän kaikkien tarkastella asioita laajemmin ja kokonaisvaltaisemmin - keskittyä hyvään ja tarpeelliseen sekä ajankäytössä, rahassa että ihmissuhteissa? Monella kommentoijalla samoin kuin kirjoittajalla itsellään katse kääntyy helposti siihen, mikä itseltä puuttuu, vaikka todellisuuden toinen puoli on se kaikki mitä jo on ja mikä tekee elämän hyväksi. Kirjoittaja haluaakin viiniä, bensaa, ravintolaillallisia, maksullisia huveja ja matkoja (joita toki kaikkia pidetään nykyään osana ”normaalielämää”) ja kommentoijat omalta osaltaan tarttuvat tähän, ovat kateellisia omistusasunnosta tai autosta ja kilpailevat keskenään huonommuudesta ja laskeskelevat euroja ja senttejä.
Voisiko ystäviä kutsua kylään ihan vain kahville? Voisiko illanistujaiset pitää nyyttikestiperiaatteella? Voisiko kylään kutsua sellaisia ihmisiä, joiden mielestä olisi mukava tavata, vaikka pöydässä olisikin ”alennusmyyntijauhelihaa” - tai yhtä lailla linssikeittoa ja itse leivottu omenapiirakka? Voisiko lasten kanssa kokea jotain mieleenpainuvaa yhdessä ilman lentomatkaa jonnekin kauas pois? Olisiko mahdollista ajatella sitä hyvää mitä itsellä on ja olla kiitollinen siitä? Olisiko mahdollista olla olematta tuomitseva, kyyninen, katkera, ahdistunut? Olisiko mahdollista olla ajattelematta rahaa ja sen asettamia kieltoja koko ajan? Voisiko elää omaa elämäänsä sellaisena kuin se juuri nyt tulee vastaan?
Kyllä, yhteiskunnassamme on ongelma, kun emme ymmärrä ihmisen sisäistä arvoa ja keskitymme sekä töissä että yksityiselämässä pääosin uraan, rahaan ja siihen miltä näytämme ulospäin. Tällaisessa yhteiskunnassa köyhyys on tämännäköistä. Ja kyllä, ”yhteiskunnan” lisäksi sama ongelma on meillä jokaisella ilmentyen arkisissa valinnoissa. Voisimmeko tehdä asialle jotain? Voisimmeko keskittyä hyviin ja tärkeisiin asioihin? Voisiko kirjoittaja ajatella olevansa viisas edelläkävijä, joka kertoisi muillekin minkä on huomannut olevan oleellista elämässään?
”Olisi kivaa saada tauko säästämiseen. Olisi kivaa ostaa hyvää ruokaa tuntematta huonoa omaatuntoa. Olisi kivaa lähteä maalle ajattelematta bensan hintaa. Olisi kivaa käydä lasten kanssa elokuvissa ja puolison kanssa joskus ravintolassa. Olisi kivaa tehdä joskus spontaanisti jotain kivaa, mutta kaikki maksaa. Eniten suren sitä, etten ehkä voi viedä lapsiani lomamatkalle, ennen kuin lapsuuden mansikka-aika menee ohi. Haluaisin tarjota heille muistoja ja yhteisiä kokemuksia.”
Kiitos. Liikutuin kyyneliin. Aivan kuin omasta kynästäni. Etenkin ne muistot ja yhteiset kokemukset! Täällä kommentoivat
paljon perheettömät ihmiset joilla ei ole todellista tuntumaa siitä mitä on olla äiti ja illalla salaa hieman itkeä, kun lapsi kertoi koulun jälkeen, että ”koulussa opettaja ei uskonut että meillä ei ole nettiä” (kun kone hajosi ja äidillä ei ole vara korjauttaa).. että hävettää olla köyhä.. tämä vain yksi esimerkki.
Minä satun olemaan vielä suurperheen yksinhuoltaja, joka on niin monessa liemessä jo keitetty, mutta lasteni vuoksi taistelen kuin naarastiikeri paremman huomisen edestä! Töistä tienaan 200 euroa enemmän kuin toimeentulotukien minimi, kuulun kuulemma siihen porukkaan kenen työnteko ei todellakaan kannata. Kouluja on käyty yli 8v. ettei se opiskelusta ole kiinni, on vaan kuulema liikaa lapsia. (niitä kun ei saa Suomessa tehdä, eikä yh:ksi etenkään jäädä) ja minähän se syyllinen olen? joka heistä yksin huolen pitää, eikä alkoholisti isä, kuka ei vaivaudu kuulemaan näitä kommentteja viinan huuruisesta elämästään. Tämä syyllistävä kulttuuri tekee sen että on pakko vaan olla vahva, ei saa valittaa ”koska ihminen on oman onnensa seppä”… huoh.
Ihmiset eivät edes tiedä miten monesta pienestä elämän käänteestä on jonkun perheen köyhyys tehty, leima ollaan kyllä valmiina lyömään heti otsaa ” YH” ”KÖYHÄ” ”TYÖTÖN” ”SYRJÄYTYNYT” ”LUUSERI”.
Niin paljon olisi poliitikoille kerrottavaa, miten perheitä kyykytetään ja etenkin yh:n kohtelu mm.opiskellessa, mutta usko on jo mennyt tähän yhteiskuntaan.
Vanha polvikin jaksaa vaan muistella kuinka MEILLÄ oli köyhää plaa plaa, sitäkö te katkerat vanhat sitten haluatte uusille polvillekin?! Kuule siihen ollaan menossa ja kovaa, omavaraistalouteen kaikki pienituloiset lapsiperheet.
No, mutta kiitos kirjoituksestasi, meillä riittäisi kahvipöydässä juttua :)
Vaikka ihminen tienaisikin naurettavan vähän ei hän ole köyhä jos pankkitilillä on rahaa ja oma katto pään päällä. Siksi köyhyyttä ei pitäisi määritellä vain tulojen mukaan. Se antaa väärän kuvan.
Parhaiten koskaan kirjoitettu juttu köyhyydestä meidän maassamme! Tätähän se on! Muistan 1990-luvun alun, silloin olin samassa tilanteessa. Itselläni ei vain ollut edes asuntoa jäljellä, piti asua yrityksen toimistossa, ja sitten saimme kaupungilta asunnon.
Ja on aivan totta, ettei päteväkään, hyvin ahkeraksi tunnettu ihminen saa töitä, jos on liian vanha, tai on riski, että on pätevämpi kuin pomonsa. Koettu asia!
Unohdin mainita tuossa edellisessä, etten ole aivan samaa mieltä siitä hoikkana pysymisestä. Köyhällä ei ole varaa terveelliseen ruokaan. Siitä on tutkittua tietoa olemassa - vihannekset ovat ainakin talvella sairaan kalliita - kuusi euroa tomaattikilosta on täällä tosiasia!
Kokolihaa ei voi ostaa kovin usein, eli halpamakkarat yms. ovat ostoskassissa. Tietenkään esim. minä en koskaan laita puolivalmiita ruokia, tai eineksiä, teen kaiken ruuan alusta loppuun, näin tulee halvemmaksi. Leivonkin usein leipää.
Ei kannattaisi teeskennellä köyhää jos on oma kämppä eli pääomaa. Henkinen köyhyys synnyttää aineellista köyhyyttä, anteeksi, ettei vaan sensuroida. Mutta hirvimiehilta voi ostaa hirven neljänneksen hintaan n. 6-7 euroa kiloa, maajuseilta perunoita n. 30 senttiä kilo, itse voi kasvattaa ruukuissa vihanneksia ja taimia sekä siemeniä saa puutarhasta ja kaupasta. kirpparilta saa vaatteita ym. ym. Jos on henkistä voimaa kirjoittaa mediaan, niin pitäisi olla voimaa myös keksiä halpoja ratkaisuja elämiseen. Metsästä löytyy sientä ja marjaa. Ahkerimmat thaimaalaiset marjurit saavat verottomana rahaa jopa yli 10.000 euroa kuussa. Se ei kelpaa omille työttömille valittajille.
Toivottavasti Suomen kuvalehti on maksanut jutusta normaalin juttupalkkion. Sillä saisi puolukkakonvehteja jo ennen joulua.
Jos on varaa käydä eläintarhassa niin ei ole yhtä köyhä kuin minä.
Ja niin, lapsiakaan ei ole, ja tuskin tulee koska kukaan ei halua lapsia köyhän kanssa.
Yrittäkää edes, Suomen Kuvalehti.
Joidenkin mielestä omistusasunnon myynti on ratkaisu köyhyyteen. Näin ei ole asia ainakaan täällä maalla, ja tuskin kaupungeissakaan. Jos on ennen köyhtymistään onnistunut hankkimaan omistusasunnon, niin tilanne ei suinkaan parane, muuta kuin hetkellisesti, tuolla asunnon myynnillä.
Tosin omistusasuntoon ei saa asumistukea ja monen muunkin asian suhteen on väliinputoaja. Kuitenkin on niin, että omassa asunnossa asuu vuokra-asuntoa halvemmalla ja samalla muutenkin mukavammin. Meilläpäin yli 120 neliön omistusasunnossa asuu pienemmin kustannuksin kuin 26 neliön yksiössä, joten se siitä.
Yrittäjyyden
voi estää myös vamma tai muu terveyteen liittyvä ongelma. Yrittäjältä puuttuu kaikki turva silloin, kun vamma tai sairaus estää työnteon.
Mitä siihen hylkeiden katseluun eläintarhassa tulee, niin siihen pääsylippuun ei olisi varaa…
Jonkun pääministeti Kataisen on helppo puhua köyhyydestä, kun todellinen tuntuma ongelman arkeen puuttuu. Pääministerin kuukausipalkkiolla jo kahden kuukauden palkkio riittäisi tuplaamaan meidän kahden hengen taloutemme vuositulot. Joten puusta katsottuna on hyvä selitellä, kun maassa on hätä.
Kaiken lisäksi terveen maalaisjärjen käyttökielto johtaa usein ratkaisuihin, jotka vain syventävät ongelmaa. Sallikaa jokin käytännön esimerkki:
Mikäli uinti ja/tai vesiliikunta ovat vammaiselle tai vajaakuntoiselle ainut tehollinen keino olemassaolevan toimintakyvyn ylläpitoon tai jopa parantamiseen,
niin vähävarainen ei voi tätä harjoittaa, koska Kela tulkitsee uimahallikäynnit harrastustoiminnaksi. Niinpä niihin ei voi saada vammaistukea.
Tuen saisi esim. terveyskeskuksen kuntosalilla tapahtuvaan harjoitteluun, joka kuitenkin aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Vaan pykälät ovat pykäliä, eikä niillä ole mitään tekemistä terveen järjen kanssa. Niinpä on koetettava ylläpitää kuntoa ruuasta ja muusta tarpeellisesta tinkien sekä unohtaen ajatuksetkin työnteosta.
Mutta, ehkä tässä kaikessa onkin tarkoituksena se, että saadaan hoitohenkilökunnalle lisää työpaikkoja ja rapautetaan ne köyhät laitoshoitoon….
Omistusasunnon omistajalle köyhyys on monessa mielessä valintakysymys. Laittamalla asunnon vuokralle ja muuttamalla ulkomaille löytyy monia paikkoja, jossa Suomesta saadut vuokratulot riittävät vuokraan, ruokaan, lasten yksityiskouluun ja tarvittaessa lastenvahdin palkkaamiseen. Työpaikkakin saattaa löytyä helpommin esimerkiksi englannin opettajana, vaikka kielitaito olisi suomalaisittain keskinkertainen. Auton myymällä pääsee alkuun lentolippujen maksamisessa.
En muista koska olisin ollut yhtä hämmentynyt SK:n kantta katsoessani. Myös vaimoni ihmetteli samaa: Köyhällä ei ole kivaa eläintarhassa?
Eikö tämä ole aikamoista lukijakunnan aliarviointia? Kirjoittaja on tehnyt omat valintansa, jos hän ei niihin ole tyytyväinen, niin ei siihen nyt voi köyhyyttä liittää. Ei minua ainakaan ikinä lapsena korkeasaareen viety, mutta enpä ole ikinä itseäni köyhäksikään tuntenut. Ei kiitos tämänkaltaisia provoja lisää.
Eikö tosiaan kannattaisi myydä asunto ja antaa lapsille hyvä nuoruus? Ehkä se investointi tulisi vielä takaisin… Tai sitten ei.
Lapsia kun ei kontrolloida sitten enää myöhemmin, etenkään jos on myynyt asuntonsa. Jos pitää kiinni omistusasnnostaan saa varmasti pitkälle vanhuuteen asti pidettyä vallassaan köyhät perintöä odottavat lapsensa. Mikäli siis köyhinä pysyvät. Ja jos eivät pysy, eivätkä suostu auttamaan, niin voi sitten käyttää asuntonsa vanhuksena hoitokuluihin.
Köyhyydessä elää monia lapsia Suomessakin. Toisilla on vanhempia, joilla ei todella ole valinnan varaa. Toisilla taas
on vanhempia, jotka eivät halua tai uskalla luopua vallastaan ja omaisuudestaan. Yhtä kaikki, nämä lapset elävät köyhyydessä.
Hyvä juttu köyhyyden kokemuksesta sinänsä. Ja tosi osuva tuo yritys toi toivon mutta vei leivän - kuvaa hyvin sitä, miten on erilaista olla köyhä yrittäjä kuin köyhä työtön entinen palkansaaja. Silti tuo vallan käyttö lapsiin nähden oli ehkä pysäyttävin osa juttua.
Vapaassa markkinataloudessa ei ole muita välineitä torjua inflaatiota kuin luoda suuri köyhien luokka. Näin on menetelty Suomessa tuolta 80-luvulta lähtien, ns. hallittu rakennemuutos. Suomen alasajo, tuloerojen kasvatus, valtion kaikenlainen heikentäminen, jne. on tehty tarkoituksella. Hallittu rakennemuutos meni paremmin kuin mitä oikeistovoimat Suomessa osasivat odottaakaan. Kun joku tietää kuinka vapaassa markkinataloudessa, ilman suurta joukkoa köyhiä, pidetään inflaatio kurissa, niin kertokaa minullekin. Aikaisemmista teksteistäni löytyy lisää perusteluja. Niin kertokaa siitä inflaation kurissapitämisestä, minä kuuntelen.
Voit osallistua keskusteluun, kun olet rekisteröitynyt käyttäjäksi ja kirjautunut sisään.
Otavamedia Oy
Maistraatinportti 1
00015 OTAVAMEDIA
Asiakaspalvelu
puh: +3589156665
fax: +35891566511
Avoinna: ma-pe klo 8.00-17.00
Verkkopalvelut
Zogg kirjoitti:
”Jos hallitus oikeasti haluaisi tukea yrittäjyyttä, se muuttaisi ensimmäiseksi työttömyyspäivärahan myöntämisperusteita siten, että yrittäjiksi ryhtyviä kohdeltaisiin tasavertaisesti muiden kanssa. Uusia yrityksiä perustettaisiin varmasti enemmän ja työttömiä ammatti-ihmisiä olisi varmasti vähemmän, ellei oman yrityksen perustaminen merkitsisi loikkaamista kaikkien turvajärjestelmien ulkopuolelle.”
Perustulo – mutta (Lapinlahden lintuja mukaillen) se ei käy, sillä kansamme on pöljä.