Suomen presidentit vertailussa: Kuka on ollut suurin päällikkö?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kirjoitus on julkaistu Kanava-lehdessä 2/2014.

 

Suomen presidenteistä on kirjoitettu juridisia tutkimuksia ja elämäkertoja. Yhdysvalloissa presidenttien tutkimus on moniulotteisempaa. Myös johtamisen tutkimuksella on siellä pitkät perinteet.

Yhdysvalloissa keskustellaan aina presidentinvaalien yhteydessä hyvältä presidentiltä vaadittavista ominaisuuksista ja pohditaan ketkä ovat olleet hyviä. Arvioinnin perusteet vaihtelevat, mutta tietyt kriteerit ovat vakiintuneet ja tulleet yleisesti hyväksytyiksi.

Robert Dallekin mukaan historiaan jääneillä presidenteillä on ollut visio, he ovat olleet poliittisia pragmaatikkoja ja ovat saavuttaneet kansallisen yksimielisyyden. Heillä on ollut suora suhde kansalaisiin eli kansalaisten tuki ja heidän toimintansa on ollut uskottavaa.

Robert W. Merry painottaa kolmea kriteeriä. Ne ovat poliittisen perspektiivin taju, joka tarkoittaa kunkin ajankohdan tilanteen vaatimuksia eli kykyä muotoilla itselleen realistinen käsitys yhteiskunnan tilasta, ihmisten huolista ja toiveista. Myös Merry nostaa listalle kyvyn konkretisoida kansakunnan linja. Kolmanneksi hän ottaa kyvyn saada kansakunta kulkemaan visiossa määriteltyyn suuntaan.

Tämän mukaisesti on sanottu, että presidentti on kuin laivan kapteeni, joka ohjaa laivaa ruorin avulla suuntaan, joka vie kohti satamaa. Satama on visio, suuntaan sisältyvät käsitykset siitä, kuinka satamaan saavutaan eli tieto tuulen suunnista, karikoista ja muista vaaroista. Ruori kattaa ne välineet, joiden avulla kapteeni ohjaa laivan määräsatamaan.

Viime vuonna ilmestyneessä kirjassa Presidentti johtaa. Suomalaisen valtiojohtamisen pitkä linja (Siltala 2013) on arvioitu Suomen presidenttien johtamista. Teoksessa on kaksitoista kirjoittajaa ja jokainen heistä erittelee käsittelemänsä presidentin taustaa, presidentin toiminnalleen asettamia tavoitteita, johtamisen keinoja ja presidentin persoonallisuutta. Tämä tarkastelu avaa mielenkiintoisia näkymiä presidenttiemme vertailemiseen.

 

Jokainen presidentti on asettanut toiminnalleen tavoitteet. Useimmat ovat tavoitelleet virkaa pitkään ja määrätietoisesti rakentaneet siihen tähtäävää uraa.

Suomen kahdestatoista presidentistä peräti neljä on valittu virkaan ilman, että he sitä tavoittelivat. Tällaisia presidenttejä ovat K. J. Ståhlberg, Lauri Kristian Relander, Risto Ryti ja C. G. E. Mannerheim.

Vaikka Ståhlberg ei tavoitellut presidenttiyttä, hänellä oli selkeä toiminnallinen tavoite: oikeusvaltion juurruttaminen Suomeen. Rationaalisen luonteensa ja tiedemiestaustansa johdosta hän ajoi tavoitettaan läpi lainsäädännön kautta. Hän oli mielipiteitä jakava henkilö eikä noussut koko kansan presidentiksi, vaikka jälkipolvet arvostavat hänen toimintaansa enemmän kuin aikalaiset.

Relanderin toiminnasta on vaikea tunnistaa presidentin sisäistämiä arvoja. Hänen presidenttiyttään ohjanneet tavoitteet jäivät myös epämääräisiksi. Ne hän määritteli tilanteen mukaan ilman selkeätä pitkää linjaa.

Ryti ja Mannerheim joutuivat ottamaan vastuun Suomen johtamisesta sodan oloissa. Valtiosäännön määrittämien johtajuuden periaatteiden oli joustettava.

Rytin tavoitteena oli turvata Suomen itsenäisyys sotaa käyvässä Euroopassa. Mannerheimin tehtävä oli irrottaa Suomi sodasta ja pelastaa Suomi itsenäisenä kansakuntana. Molemmat onnistuivat tavoitteessaan. Mannerheimin voimat ilmeisesti ehtyivät vuoden 1944 lopulla, sillä hän jätti valtiollisen johtamisen pääministerille.

 

P. E. Svinhufvudin tavoitteena oli kansanvallan uudistaminen terveen talonpoikaisessa ja lapualaisessa hengessä, mutta hän joutui kääntymään omia tukijoitaan vastaan.

Samalla tavoin myös presidentit Ryti, J. K. Paasikivi ja Urho Kekkonen saivat turvattua demokratian, mutta sen ulkoisia uhkia vastaan, joskin hyvin erilaisissa tilanteissa. Se kuinka he kävivät puolustustaistelua suurvaltoja vastan, kuuluu hallitsemisen klassisten salaisuuksien piiriin ja paljastuu vasta jälkipolville, jos täysin silloinkaan. Kriiseissä valtiollisen johtamisen kiperimmät tilanteet jäävät usein mysteeriksi.

Mauno Koiviston tavoitteena oli jatkaa edeltäjänsä ulkopoliittista linjaa. Hän onnistui siinä. Toisella kaudellaan hän pyrki siirtämään Suomen valtiosääntöä parlamentaristiseen suuntaan.

Myös tässä tavoitteessa hän onnistui – jopa niin hyvin, että menetti otteensa tuosta prosessista. Jälkeenpäin hän on katunut toimintaansa todeten ottaneensa liian pitkälle meneviä askeleita tällä tiellä.

Koivistolta odotettiin, että hän avaisi Suomen autoritaarista ja sulkeutunutta poliittista kulttuuria. Vaalikampanjassaan Koivisto tuki hiljaisesti näitä odotuksia, vaikka ei niihin kantaa virallisesti ottanutkaan.

Hän avasi hiljaisesti maan henkistä ilmapiiriä, mutta kuitenkin taustalla piiloon jääden. Tämä on erinomainen osoitus kylmän sodan ajan suomalaisesta poliittisesta kulttuurista. Koivisto saavutti näin myös hänen presidenttiyteensä asetetut piilotavoitteet.

 

Martti Ahtisaaren tavoitteena oli irrottaa poliittista järjestelmää puolueiden otteesta. Tässä hän epäonnistui. Hän ei onnistunut myöskään estämään poliittisten puolueiden ajamaa presidentin vallan supistamista. Pyrkimys irtautua edeltäjänsä eristäytyneisyydestä ja halu siirtää presidenttiyttä kansan ja kansalaisyhteiskunnan vertauskuvaksi toi siihen populistisia piirteitä.

Hintana oli arvovallan ja myös arvostuksen heikkeneminen. Kansalaiset eivät osanneet ottaa arkipäiväistä presidenttiyttä vakavasti.

Tarja Halosen toimintaa määrittivät arvot. Hän halusi puheillaan vahvistaa demokratiaa, ihmisten tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja hyvinvointivaltiota sekä juurruttaa ne suomalaisen yhteiskunnan hallitseviksi arvoiksi.

Tehtävä ei ollut helppo. 1990-luvulla globalisoituneessa maailmassa markkinoiden arvot olivat saaneet vahvan jalansijan ihmisten elämässä. Talouden jatkuvan kasvun olosuhteissa yksilöajattelu vahvistui. Finanssikriisin jälkeisessä tilanteessa elämän epävarmuuden lisääntyessä tasa-arvotavoitteille löytyi hyväksyntää, mutta hyvinvointivaltion tavoitteiden tulevaisuus on ollut kovilla.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön onnistumista ei voida vielä tässä arvioida. Hän on pitänyt esillä käytännöllisiä hyvän elämän tavoitteita.

 

Millaisin keinoin presidentit ovat Suomea johtaneet? Relander, Kekkonen, Koivisto ja Halonen ovat korostaneet hallintoprosesseja. Ståhlberg ja Kallio tukivat parlamentarismia ja hallituksia ja siten vartioivat demokratian säilymistä.

Svinhufvud ja Paasikivi johtivat karismansa avulla. Myös Koiviston johtamiseen sisältyy karismaattisia piirteitä. Mannerheim valittiin presidentiksi arvovaltansa avulla, mutta hän jäi valtiollisen auktoriteetin keulakuvaksi ilman karismaattisen johtajuuden käytäntöjä.

Kekkonen johti Suomea toimikautensa alkukaudella pelon ja yksityiskohtiin puuttuvan toiminnan avulla ja toimikautensa lopulla aidon auktoriteetin avulla malttamatta pysyttäytyä erossa hallitusprosesseistakaan.

Hän samoin kuin Paasikivi olivat armottomia pelin poliitikkoja, jotka pitivät poliittisen pelin johtolangat käsissään. Myös Koivisto oli pelimies, mutta oli tarkka siitä, että presidentti rakentaa itse ne pelit, joissa hän on mukana ja joita hän myös johtaa.

 

Millainen on ollut presidenttien johtamisen tyyli? Se kytkeytyy aina persoonallisuuteen.

Niinpä Ståhlberg toimi johtajana neutraalin syrjästä seuraajan tavoin. Tämä johtui hänen pidättyvästä, hillitystä ja jopa jäykästä persoonallisuudestaan. Hän oli luonteeltaan enemmänkin tutkija kuin poliittinen johtaja, johon rooliin hänellä ei ollut valmiuksia eikä halujakaan.

Relander oli joviaali viattoman oloinen karjalaismies, joka harjoitti seurustelevaa johtamista kykenemättä asettumaan niihin saappaisiin, jotka hänelle oli annettu. Hänen johtamisestaan näkyy arvojen selkeyden puute.

Svinhufvud asettui Suomen johtajaksi omien arvojensa mukaisesti autoritaarisena isäntänä. Joutuessaan valitsemaan Mäntsälän kapinan melskeissä laillisuuden ja populistisen kansanliikkeen välillä hän onneksi käänsi takkinsa ja valitsi laillisuuden.

Kallio oli luonteeltaan vakaa ja jäyhä talonpoika, joka nousi politiikan portaita kansanedustajaksi, ministeriksi, puoluejohtajaksi ja lopulta presidentiksi. Hänellä oli vahva vallan tahto. Pitkästä poliittisesta urastaan johtuen Kalliolla ei ollut harhakuvia poliittisen kilpailun luonteesta. Hän jättäytyi kansakunnan yhteisyyteen ja kansalaissopuun tähtäävän politiikan symboliksi.

Rytin johtajuutta leimasi asiallinen analyyttisyys ja siitä johtuva tietoisuus sodan ajan poliittisen johtamisen sudenkuopista. Ryti ei erehtynyt etsimään kansainvälisestä politiikasta moraalisia arvoja ja oikeudenmukaisuutta.

Hän ei tullut tehtävään sinisilmäisenä idealistina, sillä hän tiesi, että kansainvälinen oikeus ja laillisuus oli sodan aikana heitetty romukoppaan. Sodan ajan kovat johtamisvaatimukset tuntien Ryti painotti ammatillista johtamista parlamentaristisen mallin sijasta.

Marsalkka Mannerheim itsetietoisena aristokraattina, kokeneena rintamaupseerina ja kansainvälisen politiikan asetelmien tuntijana pyrki johtamaan yksin itsenäisesti hallituksesta eristäytyneenä. Suojelemalla persoonansa arvoituksellisuutta hän uskoi auktoriteettinsa kestävän. Pian virkaan tultuaan hän huomasi joutuvansa keulakuvaksi politiikalle, jolle hän ei mahtanut mitään. Hänen voimansa olivat ehtyneet ja johtajuus siirtyi uusille voimille.

 

Kylmän sodan kaksi ensimmäistä presidenttiä, Paasikivi ja Kekkonen tunsivat, että heidän on pidettävä langat käsissään ja käytettävä kovia ja jopa likaisia johtamisen keinoja ja tehtävä demokratian periaatteita rikkovia kompromisseja turvatakseen Suomen kansallisen olemassaolon ja vapauden.

Periaatteessa sota oli ohi, mutta tosiasiassa suurvallat kävivät kylmää sotaa. Se, kuinka heidän selviämistä tehtävässä arvioidaan, riippui heidän persoonallisuutensa integriteetistä, rehellisyydestä ja rohkeudesta.

Paasikivi johti henkilökohtaisesti ilman estoja antaen persoonansa jyrkkyyden, tylyn äksyyden ja kiukuttelun näkyä ja tuntua. Hän oli korkeasta iästään johtuen asettunut muiden yläpuolelle itsenäisyyden pelottomaksi turvaksi.

Kekkonen oli Juhani Suomen kuvaama myrrysmies eli kainuulainen velho, shamaani ja verenpysäyttäjää, joka toimi näyttävästi ja dramaattisesti.

Koiviston kausi osoittaa persoonallisuuden merkityksen johtamisessa. Kekkosen vahvan persoonan määrittämän johtamisen jälkeen presidentti siirtyi taustalle – ei välttämättä syrjään, mutta ainakin piiloon.

Koiviston persoonallisuuden taustoja on haettu hänen uskonnollisesta kotitaustastaan ja sotamies- ja työmiesperinteistään. Nämä ilmenivät Koiviston käyttämän kielen karuudessa, olemuksen ulkoisessa epävarmuudessa. Koivisto harjoitti viileää harkintaa, mutta ei karsastanut karskeja otteita ja suggestiivisia piirteitä. Koiviston persoonallinen johtamistyyli oli kiertelevä ja kaarteleva, mistä syystä sen mahdollisista piilotavoitteista oli vaikea saada otetta.

 

Ahtisaari on persoonana välitön, nopea, avoin ja ulospäin suuntautuva ja hänellä on laaja kontaktiverkko. Hän teki ratkaisuja keskustelemalla ja ihmisiä kuulemalla. Puheissaan hän toi esille kaikkia eri näkökohtia, mistä syystä aikalaiset eivät löytäneet niistä selkeätä viestiä.

Halonen on Suomen toinen työläistaustainen presidentti, mutta Suomen ensimmäinen naispresidentti. Hänen identiteettiään on ohjannut naiseus ja pyrkimys laajasti ymmärrettyyn tasa-arvoon. Nämä taustat ja arvot ovat määrittäneet hänen johtamistaan. Toimintaa luonnehtii suorasukaisuus, ahkeruus, työorientoituneisuus ja hymistelemättömyys.

Tietoisuus naiseudesta tuotti omat särmänsä miesten dominoimiin valtiollisen johtamisen hiekkalaatikoihin. Halonen osasi kääntää naiseuden monessa kohtaa hyödykseen.

Myös Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on luonteeltaan suora ja selkeäsanainen henkilö. Hän on keskittynyt asioiden huolelliseen johtamiseen. Hän pitää presidentille kuuluvat asiat tiukasti omissa käsissään, mutta kuitenkin ihmisiä kuullen.

Niinistö korostaa eettisesti lujaa tahtojohtajuutta. Pysyttäytymällä erossa yleisistä arvojohtajuuteen kuuluvista korulauseita muistuttavista periaatteista hänen johtamistyylinsä on pakottanut kansalaiset miettimään presidentin perimmäisen sanoman sisältöä.

Tämä tuli esille jo hänen virkaanastujaispuheessaan, jossa hän konkreettisilla esimerkeillä ilmaisi omat arvonsa ja päämääränsä. Kuulija ei päässyt helpolla vaan joutuu pohtimaan presidentin pitkähköjä ja loogisia ajatusrakennelmia, hieman samalla tavoin kuin Koiviston puheita aikanaan.

 

Palaan alussa esittämääni pohdintaan ketkä presidentit jäävät historiaan suurina presidentteinä. Vaikka esitetyt kriteerit ovat periaatteessa yksinkertaiset, tarkemmassa arviossa ne osoittautuvat hankaliksi.

Miten arvioidaan suuruutta? Arvioidaanko suoritusta presidenttikauden kriteerein vai historian pitkän linjan kannalta? Halosen ja Tasavallan presidentti Niinistön mahdollisuudet poikkeavat 1900-luvun presidenteistä, mistä syystä en arvioi heitä tässä yhteydessä.

Ennen viimeisten arvioiden esittämistä tuon esille suuren ranskalaisen presidentin Charles De Gaullen ajatuksia johtajuudesta. Ne auttavat arvioimaan – tosin vain heuristisesti ilman mitään mittauskuvitelmia – myös Suomen presidenttejä.

De Gaulle ei ollut vain suuri johtaja – suurella kirjaimella – vaan myös kirjoitti johtajuudesta. Hän on sanonut, että johtajalla tulee olla 1) älyä, 2) mutta myös vaistoa valita oikea suunta ja 3) kykyä saada ihmiset kulkemaan haluttuun suuntaan.

Hyvällä johtajalla tulee olla edellisten lisäksi myös selkeä näkemys asioista ja realistinen todellisuudentaju. Asioiden ytimen ja tilanteiden monimutkaisuuden johtaja voi tajuta vaiston avulla. Sen jälkeen, De Gaulle sanoo, äly hioo, muokkaa ja jalostaa intuitiivisen näkemyksen raaka-ainetta. Toisiinsa yhdistyneitä äly ja vaisto tuottavat oikean ratkaisun.

 

Presidenttien johtamisen onnistumisen arvioinnin on kohdistuttava nimenomaan heidän valtiolliseen johtamiseensa.

Tällöin kärkijoukkoon pääsevät Ryti, Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto. Kekkosen asema tässä joukossa on kiistanalaisin. Hän todella keskittyi valtiojohtamiseen, mutta hänen luottamusprofiilinsa on ongelmallinen. Kahdella ensimmäisellä presidenttikaudellaan hän oli kiistanalainen eikä nauttinut laajaa luottamusta äänestäjien keskuudessa. Viimeiset kaudet korjasivat tilannetta, mutta demokratia sai säröjä.

Listasta jää pois moni presidentti. Svinhufvudin pääsylipuksi ei riitä pelkkä Mäntsälän kapina kukistaminen, vaikka se olikin käänteentekevä. Hän nousi valtaan populismin aallonharjalla ja ylenkatsoi parlamentarismia.

Mannerheim jäi syksyn 1944 jälkeen valtiollisen johtamisen ulkokehälle. Jos lista tehtäisiin aikalaisarvioiden ja myös presidenttien kokonaisuran ja valtiollisen merkityksen perusteella, Mannerheim olisi listalla.

Myös Ståhlberg ja Kallio jäävät listan ulkopuolelle, vaikka heitä pohdin pitkään. He eivät pyrkineet toimimaan vahvoina toimeenpanovallan johtajina vaan jättivät johtajuuden eduskunnan luottamusta nauttivalle hallitukselle.

Arvoihin tiukasti kiinnittyvä Ståhlberg turvasi oikeusvaltion itsenäisyyden ensimmäisten myrskyisten ja kriittisten vuosien aikana. Kallio rakensi kansalaissopua ja kansallista yksimielisyyttä. Kansalaissopu osoittautui talvisodan sytyttyä erityisen arvokkaaksi voimavaraksi. Sekä Ståhlberg että Kallio avasivat tietä nykyiselle parlamentaariselle demokratialle.

Onnistumisen ja suuruuden arvioinnin tekee vaikeaksi tilanteiden erilaisuus. Kuten presidentti Theodor Roosevelt on sanonut, jos sukupolven aikana ei esiinny tilanteita, joissa tarvitaan vahvaa johtajaa, me emme saa tietää, oliko suuri johtajia olemassa. Jos ei ole sotaa, ei ole suuria kenraaleita, jos ei ole suuria tapahtumia, ei ilmesty myöskään suuria valtiomiehiä.

 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin dosentti. Hän työskentelee valtiovarainministeriön neuvottelevana virkamiehenä.