Raju ehdotus strategian professorilta: Suomen liittouduttava Venäjän kanssa

ESSEE: Jos Venäjän ja lännen välillä puhkeaisi konflikti, länneltä ei tulisi apua Suomelle, kirjoittaa Alpo Juntunen.

Venäjä
Teksti
Alpo Juntunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Suomen ulkopolitiikka on joutunut loukkuun, josta Paasikiven-Kekkosen linjan asiantuntijat varoittivat Suomen liittyessä Euroopan unioniin, toteaa strategian laitoksen emeritusprofessori Alpo Juntunen uudessa Kanava-lehdessä.

“Todella konkreettinen ratkaisu maamme turvallisuuteen olisi vahva puolustus ja liittoutuminen Venäjän kanssa”, Juntunen kirjoittaa. “Liitto poistaisi venäläisten epäilykset Suomen puolustuksen uskottavuudesta.”

Suomen Kuvalehti julkaisee Juntusen kirjoituksen kokonaisuudessaan.


Syyskuussa 2007 puolustusministeri Jyri Häkämies (kok) linjasi Yhdysvalloissa Center for Strategic and International Studies -instituutissa (CSIS) pitämässään puheessa, että ”Suomen tämän päivän kolme pääasiallista turvallisuushaastetta ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä”.

Puhe herätti keskustelua Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Lausuntoa arvostelivat välittömästi niin sanotun suomettuneen ulkopoliittisen linjan edustajat, kuten silloinen ulkoministeri Ilkka Kanerva (kok), joka piti Venäjä-lausetta epäonnistuneena, ja entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd), joka arvosteli Häkämiestä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan hämärtämisestä.

Kansainvälinen tutkijayhteisö puolestaan totesi suomalaisen ministerin lopultakin lähteneen realismin tielle. Kylmän sodan aikana Suomi vältti tietoisesti kaikkea, jonka pelättiin ärsyttävän itäistä naapuria. Se oli suomettumista. Kommunismin romahtamisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen läntisessä maailmassa – Suomi mukaan lukien – uskottiin, markkinatalouden, liberalismin ja ihmisoikeuksien lopulliseen voittoon. Muutamassa vuodessa Venäjä tulisi lännen kaltaiseksi.

Käsitys perustui vakaumukseen oman järjestelmämme paremmuudesta. Tätä uskomusta epäilin kirjoissani  Itään vai länteen. Venäjän vaihtoehdot (2003) ja Imperiumin paluu (2012).

Molemmissa teoksissa tähdensin Venäjän suurvaltaolemusta, joka ensisijaisesti ohjaa maan ulkopolitiikkaa.  Käsite oli selvä Mannerheimille ja Paasikivelle. Nykyisin asia näyttää unohtuneen varsinkin lehtimiehiltä, jotka henkilöivät Venäjän aggressiivisuuden Vladimir Putiniin.

Kummallisia ovat myös väitteet Venäjän arvaamattomuudesta, kun maan ulkopolitiikka on selvää ja johdonmukaista. Sisäpoliittisista muutoksista huolimatta Venäjä haluaa olla mukana päättämässä maailman asioista ja pitää selvänä, että valta ilmenee sotilaallisena voimana.

Suomen ollessa suuriruhtinaskunta Venäjän voima takasi turvallisuuden.

Muun muassa esitelmöidessäni Paasikivi-opistossa ja luennoidessani Maanpuolustuskorkeakoulussa ja Helsingin yliopistossa olen maininnut Suomen turvallisuusongelmien loppuvan solmittuamme sotilaallisen sopimuksen Venäjän kanssa. Esitykseni ei ole saanut osakseen ymmärrystä tai myötätuntoa. Talvisota ja Karjalan riisto ovat jättäneet jälkensä Venäjän ja Suomen suhteisiin.

Toisaalta on muistettava Venäjän antaman sotilaallisen turvan taanneen Suomelle rauhan ja mahdollisuuden kehittyä. Suomen ollessa osa Ruotsia maamme oli jatkuvasti sotatantereena, kun taas Suomen ollessa suuriruhtinaskunta Venäjän voima takasi turvallisuuden. Vasta imperiumin romahdus ja anarkian leviäminen Venäjältä aiheuttivat vapaussodan, joka johti maamme itsenäistymiseen.

Venäjällä omaksuttu aggressiivinen kommunismi etäännytti ja eristi Neuvostoliiton Suomesta ja läntisestä maailmasta. Tosiasiassa suurvaltavenäläisyys voitti Stalinin johdolla jo 1920-luvun alussa maailmanvallankumouksesta haaveilleen kommunismin. Kommunismi alistettiin palvelemaan imperialismia, joka toisen maailmansodan loppuselvittelyissä osoittautui ylivoimaiseksi. Neuvostoliiton valta ulotettiin eri asteisena kaikkiin maihin, jonne sen asevoimat etenivät.

Suomen kohdalla Moskova turvautui peh­meään politiikkaan. Talvi- ja jatkosodassa Suomi oli puolustautunut paremmin kuin yksikään toinen sotaan joutuneista pikkuvaltioista. Tämän seurauksena Neuvostoliiton johto katsoi viisaimmaksi turvautua politiikkaan, jonka juuret olivat vallankumousta edeltäneessä strate­giassa. Suomi oli saatava ystävyyspolitiikan tielle ja tukemaan Neuvostoliiton puolustusta.

Tukemalla kommunisteja ja muita vasemmistolaisia Neuvostoliitto houkutteli onnistuneesti suomalaisia kannattajikseen, ja Suomeen kehittyi huomattava joukko Moskovan politiikkaa palvelleita myötäilijöitä, jotka vuosikymmenien ajan täyttivät Neuvostoliiton toiveet Suomen sisä- ja ulkopolitiikassa.

Neuvostoliitto pääsi sotilaalliseen tavoitteeseensa vuokrattuaan Porkkalan tukikohdakseen ja solmittuaan Suomen kanssa Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen (YYA). Neuvostoliitto halusi Suomen huolehtivan puolustuksestaan eikä rajoittanut Suomen varustautumista. Rannikkopuolustusta koskevissa neuvotteluissa Andrei Ždanovin ja Mannerheimin näkemykset olivat lähellä toisiaan. Suomen puolustusta halusivat heikentää britit, jotka pelkäsivät neuvostoliittolaisten hyötyvän Suomen aseistuksesta.

Eräät tutkijat ovat kutsuneet YYA-kautta toiseksi autonomiaksi. Väite on oikeutettu. Vuosien 1809 ja 1945 geopoliittiset tilanteet muistuttavat toisiaan. Vuonna 1809 ei ollut valtiota Suomi, mutta Venäjän suojeluksessa Suomi rakensi omaa valtiollisuutta jopa siinä määrin, että syntyi ristiriitaisuuksia Venäjän kanssa. Vastakohtaisuudet olivat vähäisiä, mutta ne antoivat perustan nationalistisille aktivisteille, jotka halusivat irti anarkiaan ajautuneesta Venäjästä.

 

Vapautuminen bolševistisesta Venäjästä ja valkoisten voitto sisällissodassa antoivat uskoa Suomen mahdollisuuksiin itsenäisenä valtiona. Vaikka maa oli saanut itsenäisyytensä asein, maanpuolustus ei saanut kansan varauksetonta tukea.

Sosiaalidemokraatit olivat avoimen pasifistisia ja uskoivat maailmanrauhaan. Maalaisliittolaiset kauhistuivat varustautumisen kustannuksia. Ainoastaan oikeisto kannatti maanpuolustuksen kehittämistä. Mahdolliseksi viholliseksi käsitettiin kommunistinen Neuvostoliitto, sillä kotikommunistit halusivat ulottaa bolševismin Suomeen.

Poliittisten vastakkaisuuksien tähden maanpuolustuksesta tuli sisäpoliittinen kiistakysymys. Maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä 1930-luvun lopulla Suomi ei ollut riittävästi varautunut tilanteeseen poliittisesti eikä sotilaallisesti.

Neuvostoliiton vähättely ja venäläisten halveksunta johtivat virheelliseen ulkopolitiikkaan. Neuvostoliiton turvallisuusongelmia ei haluttu ymmärtää eikä uskoa. Maan sotilaalliseen kyvyn kasvun näkivät vain ammattisotilaat, joiden varustautumisvaatimuksia poliitikot pitivät sotakiihkoiluna.

Jälkiviisaasti on todettu, että sotien välisenä aikana harjoitettiin väärää politiikkaa. Tuolla politiikalla oli kuitenkin eduskunnan ja väestön tuki. Sotilaspoliittinen kehitys osoitti, etteivät suurvallat kunnioittaneet pieniä kansakuntia. Maailmansodan jälkeen imperiumien rau­nioille syntyneet valtiot olivat keskenään erilaisia eivätkä kyenneet tehokkaaseen yhteistyöhön. Suurvallat katsoivat pikkuvaltioiden vain häiritsevän Euroopan vakautta.

Suomi selvisi sodasta paremmin kuin sotaan joutuneet naapurinsa. Armeijaa ei ollut lyöty, ja poliittinen järjestelmä säilytti toimintakuntonsa.

Suomen ulkopolitiikka on joutunut loukkuun.

Neuvostoliiton voitto muutti ratkaisevasti Euroopan voimasuhteita. Vielä vuosina 1944–1948 Suomessa eläteltiin toiveita lännen tuesta. Pariisin rauhanneuvotteluissa länsi ei kuitenkaan tukenut Suomea, ja YYA-sopimuksessa 1948 Neuvostoliitto sai toteutettua strategiset tavoitteensa Suomen suunnalla. Suomen oli selvittävä Neuvostoliiton kanssa omin voimin.

Kylmän sodan rintamalinjojen vakiinnuttua myös Suomen asema pysyi vakaana. Paasikiven-Kekkosen linjan edustajien mukaan ulko- ja turvallisuuspoliittinen muuttumattomuus oli hyve, jota ei saanut millään tavoin horjuttaa.  Vuosikymmenien mittaan tilanne johti itsesensuuriin ja niin sanottuun ”silmän politiikkaan”. Suomi oli Neuvostoliitosta riippuvainen, ja siksi voidaan puhua toisesta autonomiasta.

Kommunismin romahduksen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen aikaisempi politiikka joutui kriisiin. Monet Suomessa ajattelivat Venäjän uhan poistuneen ja alkoivat hakeutua länteen muiden Neuvostoliiton vaikutusvallassa olleiden pikkuvaltioiden tavoin. Geopoliittiset realiteetit ja historia unohdettiin. Suomella on yhteinen noin 1 300 kilometriä pitkä raja Venäjän kanssa, luonnonolot ovat samat kuin Pohjois-Venäjällä ja Venäjän tärkeimmät kaupungit sijaitsevat Suomen läheisyydessä. Itämeri on myös Venäjän ja lännen tärkein yhdysväylä.

Vuosituhannen vaihteessa Nato ja Venäjä lähentyivät, ja Venäjällä keskusteltiin vakavasti maan liittymisestä Natoon. Venäjä ja Nato eivät enää olleet toistensa vihollisia, vaan molempien yhteinen vihollinen oli kansainvälinen terrorismi. Liittymistä ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Nato ei halunnut Venäjää jäsenekseen. Suuren Venäjän jäsenyyden myötä Nato olisi muuttunut toisenlaiseksi.

Suhteiden ylläpito on kyllä katsottu tarpeelliseksi. Nato avasi 2011 edustuston Moskovassa ja Venäjä Brysselissä. Siitä alkaen ne ovat pitäneet yllä suhteita ajoittaisista poliittisista erimielisyyksistä huolimatta. Suomelle Naton ja Venäjän suhteiden lähentyminen olisi avannut portin Naton jäseneksi.

Historiasta kumpuavat pelot ja vanhat asenteet muuttivat kehityksen. Länsi kuvitteli olevansa ylivoimainen Venäjään nähden ja ulotti valtansa alueille, jotka Venäjä katsoi vaikutuspiiriinsä kuuluviksi. Neuvostoliiton ylivallasta vapautuneet maat Virosta Moldovaan halusivat mahdollisemman selvän eron Venäjään. Ne ovat kaikin keinoin vastustaneet Venäjän ja lännen lähentymistä.

Venäjällä pidetään lännen tukea Kaukasialle, Krimille ja Ukrainalle yrityksinä heikentää Venäjää. Moskovan kannalta Krim ja Ukraina ovat strategisesti niin tärkeitä alueita, että se on valmis puolustamaan reviiriään asein. Lännen tuki Venäjän reviiriin kuuluneille alueille on antanut perusteen väitteille lännen petollisuudesta ja tavoitteista hyökätä maahan. Lännestä tehtiin taas vihollinen.

Tässä tilanteessa Suomen ulkopolitiikka on joutunut loukkuun, josta Paasikiven-Kekkosen linjan asiantuntijat varoittivat Suomen liittyessä Euroopan unioniin. Krimin valtauksen jälkeisistä talouspakotteista Suomi on kärsinyt raskaasti. Hälyttävää olisi Baltian esimerkin seuraaminen. Viron tie ei ole meidän.

 

Mikä olisi Suomen asema Venäjän ja lännen välisen avoimen konfliktin puhjetessa? Suomi jäisi jälleen yksin kuten 1939. Länteen tukeutuminen olisi turhaa, sillä sieltä ei tulisi apua. EU:lla ei ole sotilaallista voimaa eikä Nato vaarantaisi asemiaan Itämeren alueen pikkuvaltioiden tähden. Naton johtajan Yhdysvaltojen strategiset intressit ovat muualla.

Vaihtoehtoisena ratkaisuna on nähty vahva uskottava puolustus ja liittoutuminen tai sotilaallinen yhteistyö Ruotsin kanssa. Ruotsin 200-vuotinen puolueettomuustraditio estää kuitenkin sotilaallisen liittoutumisen. Sen sijaan se on valmis sotilaalliseen yhteistyöhön. Tämä merkitsisi paluuta talvisodan aikaan, jolloin Ruotsista tuli vapaaehtoisia taistelijoita ja materiaalista apua.

Todella konkreettinen ratkaisu maamme turvallisuuteen olisi vahva puolustus ja liittoutuminen Venäjän kanssa. Liitto poistaisi venäläisten epäilykset Suomen puolustuksen uskottavuudesta.

Joutuisiko Suomi sitten lännen hyökkäyksen kohteeksi? Ei, koska lännellä ei ole mitään tarvetta hyökätä Venäjälle. Sopimus olisi laadittava huolellisesti molempien maiden edut huomioon ottaen ja kansainvälisen yhteisön lakeja ja menettelytapoja kunnioittaen.

 

Kirjoittaja Alpo Juntunen on Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen emeritusprofessori. Kirjoitus on ensi kerran julkaistu Kanavassa 8/2016.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.