Pukki nimeltä Arvo: kaksivuotias filmitähti, joka kuvittelee olevansa pomo

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mäkipään Arvo on hyvin tietoinen asemastaan. Se on turhamainen, mutta myös häveliäs oudolla tavalla.

Kuvat Hannu Lindroos.

Kiina on yhtä kaukana Ilmajoelta, Huissin kylätieltä, kuin nyt on leivon liverrys näiltä tuulten lakaisemilta lakeuksilta, mutta särisevä muisti yrittää kuitenkin etsiä vastausta siihen, mitä vuohi kiinalaisessa horoskoopissa tarkoittaa.

Joulukuu on joulukuu, ja se tarkoittaa kaikenlaista horroria. Joulun salaisuudet pysyvät tosin samanlaisina, vaikka ne aina uusina tarjoillaan.

Lasten ihmettelyyn, missä Pukki piilottelee porojaan, on vielä löydettävissä vastaus. Porot ovat kilon paloina pakastimissa, hyvissä ajoin ennen joulua eteläänkin rahdatut. Joulupukin olemus on paljon kiharaisempi asia, mutta kysymys oikeasta Pukista ratkeaa nyt. Kunhan Kuttula vain löytyy.

Tienvarressa on vaatimaton kyltti, Vuohiojan Kuttula. Tietää varmasti olevansa perillä, niin selkeästi se on sanottu. Se on helpottavaa. Kun tässä maassa eletään maanista ja sekopäistä uudelleen nimeämisen aikaa, kyltissä voisi hyvinkin lukea esimerkiksi CAH-Farm. Kirjainyhdistelmän olisi voinut napata vuohen latinankielisestä nimestä Capra aegagrus hircus.

Marita ja Marko Ollila elävät kuitenkin juurevasti, sama suku samalla tilalla vuodesta 1679. Lattialla konttaava perheen kuopus, Minea, on kahdettatoista sukupolvea.

Marita on vakuuttunut siitä, että vuohia tällä tilalla on pidetty ennenkin. Nyt pukit ovat vanhan navetan puolella, hevosten seinänaapureina, kutut niille rakennetussa kuttulassa.

Marita esittelee. ”Mäkipään Arvo, Saloniemen Pyry ja Vuohiojan Aitomies. Arvo on kaksivuotias, filmitähti, joka kuvittelee olevansa pomo. Sitähän se kyllä onkin. Pyry on viisivuotias, jo vaarivaiheessa. Luonteeltaan se on enemmän lammas kuin pukki. Kaksivuotiaalla Aitomiehellä on taas kovat luulot itsestään. Se on nuorisohuligaani.” Neljäs pukki, Yrjänä, on kuttulassa, mutta se on kuulemma niin ujokas ja arka, ettei päästä kymmentä metriä lähemmäksi.

Oven avaaminen vilkastutti pukit, mutta ei riehaannuttanut. Ne eivät kalistelleet karsinoitaan eivätkä muutoinkaan ryhtyneet ääntä pitämään.

Ihmisten joulurykimä on ollut kiivaimmillaan monta viikkoa, mutta täällä eletään toisenlaista vuodenkiertoa. Kiiman aika on ohi, kutut ja ensikot (ensi kertaa poikivat), on astutettu. Tammikuussa alkaa kilitys. Se on ammattitermi ja tarkoittaa kilien syntymistä.

Joulun seutu sopisi hyvin vuohien rehabilitoinnin ajankohdaksi. On täysin kohtuutonta, että Arvonkin esi-isät on valittu mallintamaan pirua keskiajan mielikuvitusmaailmassa. Pukilta piru on sarvensa ja häntänsä lainannut. Raamatussa puhutaan syntipukista. Ajatus on ollut se, että viimeisellä tuomiolla pahat vuohet erotetaan hyvistä lampaista. Tämä on tietysti raakaa mielikuvapeliä, mutta hyvin on tuntunut menevän perille.

Vuohien maineenpalautuksen perusargumentaatio on se, että ne ovat eläneet kimpassa ihmisten kanssa 7 000-9 000 vuotta. Vähintään sen. Vanhin lypsettävä kotieläin joka tapauksessa. Tässä kertomuksessa yhteiselon ajaksi valitaan 9 000 vuotta, koska se tuntuu vankemmalta kurkihirreltä pukkitarinaa kannattelemaan.

Joulupukin tarinahan alkaa, jos se nyt mistään yleensä alkaa, Myran piispasta Pyhästä Nikolauksesta, joka eli 300-luvulla. Nuuttipukkiperinteessä oltiin kaikkein lähimpänä todellista pukkia, mutta vain siltä osin, että tuvissa miehistelevät kulkijat olivat kaikkiruokaisia.

Nuuttipukki seurueineen oli kovasti mielistynyt viinaksiin. Ja lapset pelkäsivät nurinperin turkeissaan ja sarvitörröjensä kanssa remeltäviä vieraita.

Tämän meidän Arvon, joka on syntynyt Hämeenkyrössä 17.3.2008, henkilöhistoriasta ei löydy todistettavia tapauksia siitä, että se olisi tahallaan lapsia pelotellut.

Nuuttipukilta nykyinen joulupukki on nimensä kaapannut, kun näissä mytologisissa kansanperinnejutuissa ei nimisuoja päde, tekijänoikeuksista puhumattakaan. Siinä kiinalaisessa horoskoopissa vuohi edustaa perusluonteeltaan toiset huomioon ottavaa olevaista, joka sosiaalisen luonteensa vuoksi on tärkeässä roolissa ystävyyssuhteiden ja työilmapiirin ylläpitäjänä.

Jos nyt totta puhutaan, niin onhan tämä nykyinen joulupukki enemmänkin kahdella jalalla kulkeva stressipaketti niin lapsille kuin aikuisillekin. Erityisesti aikuisille.

Ehkä ollaan jo lähellä joulun skuuppia, kun huomio käännetään näihin reality-pukkeihin. Se on uusia suuntia hakevan maabrändin mukaista tilanteessa, jossa joulupukin johtava rooli Suomi-brändin tunnetuimpana hahmona alkaa laihtua ja haalistua.

Pukki on ollut myös hedelmällisyyden symboli. Huoripukki on taas hallinnasta karanneen urostelun synonyymi. Arvo on urostelusta häveliäästi toista mieltä.

Pahasti on pukkia sorrettu. Sana ”pukinsorkka” tarkoittaa sekin pirullisen ja kieron ajattelun jälkeä. Marita tietää kokemuksesta, miten pukinsorkkia käsitellään. Niitä käsitellään Fiskarsin kalasaksilla.

Vuohi on varvasastuja. Sorkka ei kuitenkaan luontaisesti kulu, varsinkaan sisäruokintakaudella niin kuin se kuluisi kallioilla kopistellessa. Sorkan ylipitkääntyessä askelkulma kääntyy. Sitten tekee kipeää sorkkaluussa, ruunuluussa, varvasakselissa tai vuohisluussa. Tämä on se luusarjoitus, mikä tekee vuohesta ketterän kiipeilijän, varmasorkkaisen.

Muutoin ei yleensä tee kipeää. Vuohet ovat terveysvoimaisia, pukit eritoten. Kansa senkin tietää, koskapa sananparsien joukkoon on kelpuutettu vertaus ”terve kuin pukki”. Kutuilla sairastumiset liittyvät herkimmin kilitykseen: raskausmyrkytyksiä, poikimahalvauksia.

Loppukesän riski on apilalaitumien rehevyys. Ylitäyttö johtaa pötsin kaasuuntumiseen, puhaltumiseen. Pahimmassa tilanteessa paine on päästettävä pistämällä ulos. Marita tietää tarkkaan, missä hänen kanyylineulansa on jemmassa, kysymys saattaa olla minuuteista. Neula isketään nälkäkuoppaan (taas uusi sana), kolme, neljä sormenleveyttä vasemmanpuoleisesta lonkkakyhmystä pään suuntaan.

”Näkkileipä”, oli Marita sanonut. Se oli hyvä vihje. Näkkileipä on ensinnäkin aina tuoretta, aina saatavissa ja sen tarjoileminen alentaa välittömästi kyhnyttelykynnystä.

Pukki saattaa hyvin luottaa komeisiin sarviinsa, kuten kansanviisauskin tietää, minä taas luotan tuohon karsinanaitaan, vaikka eihän tässä mihinkään konfliktiin pyritäkään, sen verran kontaktia, että saadaan parrat vähän väpäjämään. Siihen ei paljoa tarvita, näkkileivällä pääsee hyvään alkuun. Arvolle olisi kyllä kelvannut muistiinpanolehtiökin.

”Puhu pukille” -sanonta on hävytön yksinkertaistus sekin. Pukille pitäisi puhua muka siksi, että se on riittävän tyhmä uskoakseen mitä tahansa. Väärä luulo. Tarkkaan Arvo tuntuu kuuntelevan, kun pysytään asiassa, hyvä ettei välillä nyökyttele.

Vuohet ovat kaikkiruokaisia ja säyseitä. Nimenomaan nämä tiedot nostattavat Arvon kanssa tölvistellessä jonkinlaisia sielunveljellisiä tuntemuksia.

Eihän aidan tällä puolen ole puutetta kuin ketteryydestä (sahapukin jäykkyysaste) ja ehtymättömästä uteliaisuudesta, jotka ominaisuudet kuuluvat vuohien curriculumiin. Jääräpäisestä oikuttelustakin on vuohien ansioluettelossa merkintä, mutta jos pukista haluaa äkäisen ja vihaisen, niin eläimen pilaaminen pitää aloittaa jo kilivaiheessa härnäämällä ja tönimällä.

Vuohen selviytymisstrategia on perustunut siihen, että kokoonsa nähden se pystyy yksinkertaisen niukastakin ravinnosta kehittämään päivittäin 3-4 litraa maitoa, jonka rasvaprosentti on noin 3,5. Koskaan ei voi tietää, millaisia uusia sanoja voi löytää erilaisten ovien takaa. Ensikon, kilistelyn ja nälkäkuopan lisäksi sanavarasto karttuu vielä yhdellä, ”neitsytlypsäjä”. Se tarkoittaa vuohta, jonka maidontuotanto alkaa ilman ensimmäistäkään astutusta.

Vuohi on, kenties silkkaa kekseliäisyyttään, tajunnut senkin, miten ihmisiä on ikiaikaisesti miellyttänyt se, että joku on heistä kiinnostunut ja ilmaisee kiintymyksensä.

Vuohiojalla ravinnon kalorit ja hivenet ovat tarkasti kohdillaan. Kun ruokinta on kohdillaan, niin on terveyskin. Vuohien kaikkiruokaisuuteen liittyy yllättäen nirso elementti. Se, mikä maahan putoaa, se maassa on, eikä sitä enää ylös hamuta, oli sitten kyse porkkanasta tai näkkileivästä. Muutoin vuohi on kaikesta kiinnostunut, kaikkea pitää maistaa, mutta tieto siitä, että vuohelle kelpaavat peltipurkitkin, on peräisin Aku Ankasta.

Miehillä leuankärjestä lähtevää, suipponevaa partaa sanotaan pukinparraksi. Ilmaisu on väärä. Pukilla parta lähtee jo silmäin alta, mutta leuanalus on puhdas, liehumaton. Ihmisten pukinparrasta puhuttaessa olisi täsmällisempään puhua kutun sudista. Niiltä sellainen liehuke kyllä löytyy.

Näitä liehukkeita Vuohiojan Kuttulassa on 300. Kun kilitys tammikuussa alkaa, Marita lähes tulkoon asuu siellä.

”Olisi helpompiakin tapoja tulla hulluksi kuin kuttulauman keskellä.”

Yhtenä päivänä viisi kuukautta aikaisemmin pukki on voinut astua parikymmentäkin ensikkoa tai kuttua, ja saattaa olla, että niistä jokainen poikii samaan aikaan yhdestä kolmeen kiliä, tai sitten nelossetin. Vaikka Marita ei kätilöimään joutuisikaan, pitää syntynyt kili saada korvamerkityksi ennen kuin se pääsee jaloilleen. Jaloilleen nousuun menee yleensä pari minuuttia. Merkintä on tärkeä, sillä sukulinjojen sekaantuminen merkitsee sukusiittoisuuden riskejä. Sekin vaara on, että vieressä synnyttävä kaappaa kilin omakseen.

Pukkilan väkeä nämä kiireet eivät koske, eivätkä kiireet yleensäkään. Pukkien syksyinen virka-aika on intensiivinen, sen aikana Arvokin 70 kilostaan laihtuu, pulssi varmasti nousee lepotilan noin 80:sta reippaasti tykyttäen, mutta toisaalta palautumisaikaa on riittämiin.

Syksyllä, kiimanpurkutehtävissään, Arvo on omaksunut poikkeukselliset käytöstavat. Se ei rupea millekään, jos joku jää toimitusta vierestä seuraamaan.

”Nyt tänne saattaa jo mennäkin”, Marita oli sanonut pukkilan ovea avatessaan. Hän tarkoitti sitä, että kiiman aikaan tiloihin piti työntyä henkeään pidätellen, sillä silloin myskin haju on tyrmäyksellisen vahva.

Otan tietoisesti sen riskin, että haisen vuohipukille useita päiviä, mutta toisaalta mieluumminhan sitä joulun alla tuoksahtelee pukille kuin piipulle. On käynyt niinkin, että klassisesta joulupukin virka-asusta huolimatta minut on tunnistettu hajun perusteella. Piipun hajun.

Nyt myskin haju on haihtumassa. Arvollakin on ensin tämä joutenoloinen talvitauko, jonka aikana on ensisijaisesti huolehdittava vain siitä, että se saa ruoan ensimmäisenä. ”Muutoin menee kolinan puolelle”, Marita sanoo.

Arvon kesä menee sitten leppostellessa, se saa kellon kaulaansa asemansa tunnusmerkiksi, tosin vain siksi, että se tuntuu Maritasta mukavalta ja somalta. Arvo on enemmänkin arvojohtaja, joka käyskentelee mieluusti lauman keskellä pystypäin komeita sarviaan kannatellen. Aina kun laitumella pitää toimia, niin silloin seurataan alfakuttua, joka vahvan persoonallisuutensa vuoksi on siihen asemaan päätynyt.

Arvon sarvet on varattu, niistä tehdään perinteiset paimentorvet, tyttyrlyyksikin mainitut, joissa sävelala vaihtelee pienen terssin ja puhtaan kvintin välillä. Arvosta tulee siten jäämään soiva jälki, kun sen aika on.

Arvolla on ikkunapaikka. Valo on pehmeäsävyinen, uduttava, olisi kelvannut itselleen Ella Erosellekin vaikka kansikuvien tekemiseen.

Arvo lakkaa äkisti olemasta valoisa. Sitä on loukattu, ja sen pukki myös näyttää kääntämällä meihin päin sen sarvettoman puolensa. Se on löytänyt nurkasta jotain herpaantumattoman toljottamisen arvoista. Vieraat ovat käyttäytyneet törkeästi ja huomioineet kohtuuttoman pitkään Pyry-vaaria. Kaiken lisäksi Arvolla ei ole mitään takeita siitäkään, menevätkö näkkileivät varmasti tasajakoon.

Vanhanaikaisiin tarinoihin liittyy yleensä opetus. Arvo muistuttaa siitä, miten koomisen hellyttävää on, kun aikuinen mies käy mököttämään joutavanpäiväisistä syistä. Ja vieläpä Pukki.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 51-52/2010.