Paavo Väyrynen: Koiviston vaino oli eroni syy
Keskustapomo ei halunnut antaa Olli Rehnille mahdollisuutta edistää omaa uraansa hänen kustannuksellaan.
Euroopan parlamenttiin uudelleen pyrkivä Paavo Väyrynen (kesk) täydentää ensi viikolla ilmestyvässä Suomen linja -kirjassaan (Paasilinna) kuvaa siitä, miksi hän luopui aikoinaan puolueensa puheenjohtajan paikalta.
Väyrynen on aikaisemmin luonnehtinut 1990 tekemäänsä lähtöpäätöstä poliittisen uransa ja koko elämänsä ainoaksi virheeksi. Väyrysen on kerrottu tuolloin laskeneen sen varaan, että hän pystyisi käytännössä johtamaan keskustan politiikkaa ilman muodollista asemaakin. Olettamus osoittautui kuitenkin vääräksi, kun seuraajaksi valittu Esko Aho irrottautui Väyrysen otteesta ja kääntyi lopulta oppi-isäänsä vastaan.
Nyt Väyrynen paljastaa, että lähdön taustalla oli myös välirikko silloisen presidentin Mauno Koiviston kanssa. Koivisto ja Väyrynen olivat ottaneet yhteen sekä 1987 eduskuntavaalien jälkeisissä hallitusneuvotteluissa että seuraavana vuonna pidetyissä presidentinvaaleissa. Kaksikon näkemykset sekä talous- että ulkopolitiikasta olivat kaukana toisistaan, eivätkä henkilökemiatkaan kohdanneet.
”Mauno Koiviston vaino oli keskeinen syy, että luovuin kesällä 1990 puolueen puheenjohtajan tehtävästä. Se kävi voimille. Ajattelin, ettei ainakaan minun persoonaani voitaisi käyttää tekosyynä keskustan syrjäyttämiseksi vaalien jälkeen muodostettavasta hallituksesta”, Väyrynen kertoo.
Lähtöön vaikutti myös keskustan sisällä syntynyt asetelma. Väyrynen oli saanut jo ennen sitä yhden vastaehdokkaan, kun silloinen varapuheenjohtaja Olli Rehn oli haastanut hänet.
”En halunnut antaa Rehnille mahdollisuutta edistää omaa poliittista uraansa minun kustannuksellani”, Väyrynen väittää nyt kirjassaan.
Väyrysen ja Rehnin välejä alkoi jo noihin aikoihin hiertää erimielisyys siitä, miten Suomen pitäisi järjestää suhteensa Euroopan unioniin. Väyrynen hyväksyi aikoinaan ulkoministerinä jäsenhakemuksen jättämisen, mutta pian sen jälkeen hänestä tuli näkyvä liittymisen vastustaja. Hän on markkinoinut kevään eurovaalejakin itsensä ja Rehnin välisenä kaksintaisteluna Suomen suunnasta. Tässä kamppailussa Väyrysen oma tavoite on olla Suomen äänikuningas.
Tuoreessa kirjassa Väyrynen kertoo, kuinka EU-kriittisyys rikkoi hänen välinsä keskustassa muihinkin kuin Rehniin. Muun muassa Johannes Virolainen pani sen takia suhteet poikki.
”Vuoden 1994 presidentinvaaleissa Johannes Virolainen osallistui aktiivisesti vaalityöhöni. Niiden jälkeen yhteistyömme loppui syvään ulkopoliittiseen näkemyseroon. Vaikka Virolainenkin näki, että Suomen liittyminen Euroopan unioniin aiheuttaa Suomelle ja etenkin Suomen maataloudelle suuria vaikeuksia, hän ryhtyi sitä turvallisuuspoliittisin perustein voimakkaasti kannattamaan. Vuoden 1994 Jyväskylän puoluekokouksen edellä hän sanoi tästä syystä yhteistyösuhteemme irti”, Väyrynen kirjoittaa.
Keskustan EU-myönteinen kanta sinetöitiin lopullisesti juuri tuossa puoluekokouksessa. Väyrysen tulkinnan mukaan Aho tukijoineen ”painosti” tuolloin kokousedustajat hyväksymään sopimuksen viemisen kansanäänestykseen, jossa kyllä-äänten voitto näytti todennäköiseltä.
Väyrynen jossittelee edelleen, että tulos olisi voinut olla toinen, jos hän olisi saanut hiukan enemmän tukea.
”Tein kaikkeni sopimuksen hylkäämisen puolesta. Pidin ehkä elämäni parhaimman puheen. Jos yksikin muu johtava keskustalainen – varsinkin Seppo Kääriäinen tai Mauri Pekkarinen – olisi tullut minua tukemaan, olisin saattanut saada enemmistön puolelleni.”
Molemmat olivat aikaisemmin olleet Väyrysen käsityksen mukaan EU-asiasta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta ”valtapolitiikka oli vienyt heidät ajamaan jäsenyyttä”. Sama koski myös Väyrysen jälkeen ulkoministeriksi tullutta MTK:n puheenjohtajaa Heikki Haavistoa, joka pelasi kirjan mukaan kaksilla korteilla.
”Heikki Haavisto suositteli monimielisessä puheessaan julkisesti sopimuksen hyväksymistä, mutta kannusti penkkivalistuksessa kokousedustajia äänestämään jäsenyyttä vastaan.”