Pohjoisen laulu: Sukupuuton partaalle metsästetty laulujoutsen palasi Suomeen

joutsenet
Teksti
Riitta Kylänpää
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen laulujoutsenet saivat uuden elämän. Osa niistä viettää talvensakin täällä.


Hankoniemen Svanvik 4. joulukuuta. Kuvat Ari Heinonen.

Luminen tie viettää loivasti Kutunivan sillalle. Marraskuu on jo lopuillaan. Muonion Jerisjärven jää on vielä haurasta, mutta järven ja Törmäslompolon lammen yhdistävä niva ja alasuvanto eivät jäädy ankarimpinakaan talvina. Lammen takana horisontissa kohoavat tutut tunturit, Pallas ja Ounas. Ylläs ja Olos jäävät Kemiläisenvaaran taakse.

Ehkä Tiiti ja Niuniukin kulkivat tästä. Ja näkivät saman kuin me: virran mustat pyörteet. Mutta ei ainoatakaan laulujoutsenta.

Tiiti on Yrjö Kokon (1903-1977) Laulujoutsen, Ultima Thulen lintu -kirjassa itsestään käyttämä nimi. Niuniu oli Kokon opas Sulo Rova, enontekiöläinen poliisi.

Sota oli päättynyt, eikä Kokko halunnut palata entiseen elämäänsä Sysmän kunnan eläinlääkäriksi. Hän oli kirjoittanut satukirjan Pessi ja Illusia ja muutti nyt lääkäriksi Muonioon. Hän kirjoittasi kirjan laulujoutsenesta. Mutta sitä ennen hänen oli valokuvattava tuo äärimmäisen epäluuloinen ja arka lintu.

Tästä Kutunivan sillalta Kokko ja Rova jatkoivat kohti erämaata, jänkiä ja rannatonta tunturimerta. Etsimään salaperäistä pohjoisen lintua.

Muonion Jerisjärvi Kutunivan sillalta nähtynä 28. marraskuuta.

Viiden vuoden etsinnän ja 3 000 porolla ja jalan taitetun kilometrin jälkeen Kokko löysi linnuista komeimman, Marskin ja sen puolison Hannan hautomassa pesäpounulla kaukaisessa lompolossa, Norjan rajan tuntumassa. Salaisempaa ja vaikeapääsyisempää metsälampea saa hakea.

Harva lappalainenkaan oli nähnyt joutsenta pesällään. Laulujoutsen oli metsästetty Suomessa lähes sukupuuttoon.”Ihmisillä oli vimmainen halu surmata harvinainen eläin”, Kokko kirjoittaa 1952 ilmestyneessä kirjassaan. Lintuja oli jäljellä korkeintaan viisitoista paria.

Nyt laulujoutsenia on niin paljon, ettei niiden näkemiseltä voi välttyä. Suomessa laskettiin lähes 50 000 laulujoutsenta, kun syysmuutto oli kiivaimmillaan marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Laulujoutsenia pesii jo kymmenisentuhatta paria, emolintujen mukana lensi iso joukko poikasia. Osa linnuista oli Venäjältä.

Kokon kirjasta alkanut työ laulujoutsenten pelastamiseksi on tuottanut tulosta.

Inarin Paatari-järven laulujoutsenet 27. marraskuuta.

Kutunivan sillan pielestä kuuluu loisketta. Aamu vasta sarastaa, kun kutevat siiat elämöivät selkäevät törröllään sulassa nivassa. Korppi rääkyy kuusimetsän yllä, ja isokoskelo sukeltelee rannalla.

Vielä toissapäivänä neljä laulujoutsenta, uros, naaras ja kaksi menneen kesän poikasta olivat kiskoneet vesikasvien juuria alasuvannon pohjasta ja lepäilleet jään reunalla. Tässä ne olivat viettäneet koko viime talven; todistaneet ilmastonmuutosta. Nyt ne ovat poissa.

Useita viikkoja kestäviä paukkupakkasia ei ole ollut enää vuosikausiin Lapissa. Siksi yhä useampi laulujoutsen jää synnyinseuduilleen odottamaan seuraavaa kevättä. Lintu kestää kylmää, mutta ruuan takia sen on löydettävä sula.

“Minulla on sellainen tunne, että ne on Särkilompolon takana Särkijoessa”, Orvo Öhman sanoo, “mutta jää ei vielä kanna”.

Tuskin ne etelään ovat lähteet. Ne jättäytyivät joukosta jo lokakuun lopussa. Silloin satoja joutsenia toitotti ja joikui läheisellä Muoniojärvellä kilpaa viimeisten villihanhien kanssa.


Joutsenen höyhen Artjärvellä 29. marraskuuta.

Poikasena Öhman oli Yrjö Kokon oppaana tämän kuvatessa petolintuja, ampu- ja muuttohaukkoja. Ungelo, kirjailijan kesäpaikka, oli lahden toisella puolella vastapäätä nimismiehen taloa, Orvo Öhmanin lapsuudenkotia Enontekiön Hetassa.

Kokkoa ajoi muisto lapsuudesta. Hän oli oppinut runonlaulajien hänelle kertomista tarinoista, että laulujoutsen oli pyhä lintu. Se, joka kajosi puhtaanvalkoiseen lintuun, sai maksaa siitä kalliisti. Sitten, eräänä syksyisenä iltana Kokon isä palasi metsältä ja pudotti ampumansa joutsenen tuvan lattialle. Tarina toteutti itseään: tulipalo tuhosi suvun omaisuuden. Vahingot eivät olleet ainoastaan aineellisia.

Yrjö Kokko ja Sulo Rova kulkivat kohti valoa. He lähtivät etsintämatkalle kevätauringon herätteleminä. Koittivat huhti- ja toukokuu. Aurinko enää vain käväisi tunturinhuippujen takana. Kesäkuun alussa Marskin ja Hannan poikaset kuoriutuvat lintujen tarkoin vartioimassa pesäpounussa, luultavasti Salvaslompolossa.

Meitä saattelee tihenevä hämärä. Päivä alkaa pimetä ennen kuin se on edes valjennut. Kun saavumme toiseen “varmaan joutsenpaikkaan” Inarin Kettukoskelle Angelintiellä, maisemasta erottuvat vain ääriviivat. Taivas on vetäytynyt pilveen ja sataa lunta.

Joen mustassa sulassa jokainen lumipeitteinen kivikin näyttää joutsenelta.


Artjärveläinen Elli Sihvola ja hänen kissansa Kaapo.

Toinen Inarin joutsenten suosimista sulapaikoista on Solojärven länsirannalla Matkajoen suulla. Se on kävelymatkan päässä Pokan tiestä. Linnut lentävät sinne hujauksessa Kettukoskelta, mutta autoilijan on kierrettävä Inarin kautta.

Viime talvena yhdessä Solojärven monista puroista talvehti yksi joutsen. Nyt lintuja on nähty seitsemän. Venäjän rajan pinnassa Paatsjoessa talvehti yhdeksän joutsenta.

Punainen aamutaivas peilaa Solojärven sulassa ja saa sen hehkumaan metallisena. Kaikki epämääräinen ja hämärässä häilyvä, maahiset ja keijut, Yrjö Kokon lapsuuden ystävät, muuttuvat päivän valjetessa takaisin rannan kiviksi, kannoiksi ja oksankarahkoiksi.

Siellä ne ovat, Solojärven joutsenet. Mutta aivan liian kaukana, kameran ulottumattomissa. Isot, vitivalkoiset linnut uiskentelevat järvestä nousevan rantatievan, hiekkarinteen varjossa.

“Lähemmäs ei voi mennä”, sanoo Pertti Turunen. Eläkkeellä oleva rajavartija harrastaa luontokuvausta. Hän ei edes vaivaudu kaivamaan kameraa repustaan. Sen sijaan hän ottaa sieltä naskalit ja ripustaa ne kaulaansa.

“Liian monta ystävää on hukkunut heikoilla jäillä.”


Paatari-järvi 27. marraskuuta.

Jatkamme Turusen opastuksella matkaa seuraavaan sulapaikkaan Paatari-järvelle. Se on linnuntietä korkeintaan kilometrin päässä, mutta autolla sinnekin on hyvä sievonen. Lusmaniemi työntyy syvälle Paatarin selälle. Sula jää vasemmalle.

Ei ole lappilaisten “joukhaisilla” valittamista maisemista. Lähivaaran huurteinen männikkö näyttää kauempaa katsottuna suunnattomalta porontaljalta. Sen takana alkaa sininen tunturimaa. Aurinko punaa Muotkatunturien lumiset huiput taivaanrannassa.

“Ssh”, Turunen usahtaa. Hän on nähnyt jotain.

Vielä muutama askel Lusmaniemen matalien mäntyjen ja vaivaiskoivujen katveessa, ja siinä ne ovat, seitsemän laulujoutsenta kuvausetäisyydellä sulassa virrassa.

Joutsenet valpastuvat heti ensimmäisestä risahduksesta. Ne suoristavat pitkät kaulansa, vetävät siipensä kylkiään vasten ja jähmettyvät paikoilleen. Syrjäsilmin ne seuraavat tulijaa. Kun vieraat eivät lähde, linnut alkavat liikehtiä ja äännellä hermostuneesti.

Gkuu, gkuu, gu-gu-gu, gkuu…

Tarun joutsen laulaa vain kerran: kuollessaan. Tuskinpa kertoja kuitenkaan tarkoitti laulujoutsenta, joka on hyvinkin puhelias, varsinkin lähtöä tehdessään. Sen sijaan merenrannoilla ja saaristossa viihtyvä kyhmyjousen on “mykkä”. Se vain sähisee ja sirahtelee, vaaran uhatessa.

Kokko kuuli laulujoutsenen ääntelyssä useammin surumieltä kuin riemua. Lentävän linnun “trumpetin törähdykset” kuuluvat erämaassa kilometrien päähän.

Laulujoutsenen “arkaainen kauneus” lumosi Kokon.

“Tuntuu kuin laulujoutsenessa yhtyisi tunturimaan pienen pienten kukkasten satumainen sulous ja sen taivaan pilvimassojen voima”, hän kirjoittaa kirjassaan.


Orvo Öhman kuvasi Kutunivan laulujoutsenet, kun ensilumi oli satanut.

Linnun mustan nokan sitruunankeltainen tyvi oli hänestä kuin kultainen kruunu kuningattaren otsalla.

Kokko uskoi, kuten ihmiset olivat vuosisatojen ajan uskoneet, että laulujoutsenessa on jotain taianomaista. Kenties kuolleet saivat linnussa uuden hahmon.

Yrjö Kokko etsi yksinäisyyttä. Erämaassa hän oli yksin, välillä jopa musertavan yksin. Mutta sieltä hän oli päättänyt löytää joutsenen.

Hänelle riitti tunturi-Lappi, Inari oli poroilla ja jalkaisin liikkuvalle Kokolle liian kaukana. Rekeä veti Kirjakka, valkoinen poro. Toisen poron, Nimettömän, kuorma kulki kantosatulassa. Molli, “maailman viisain koira”, seurasi raitoa, retkikuntaa isäntänsä Yrjö Kokon kannoilla.

Vaikka matka taittui hitaasti, ja kohde pakeni vuosikausia etsijäänsä, Kokko nautti elämästään erämaassa.

“Etelässä pitää voittaa toinen ihminen. Eikä tuo voittaminen suinkaan tuota vilpitöntä iloa. Siinä on jokin säröääni. Täällä sen sijaan pitää voittaa luonto, ja voitto tuntuu silloin nautinnolta, suorastaan autuaalta”, hän kirjoittaa Laulujoutsenessa.

Kokko tunsi olevansa yhtä villin luonnon kanssa. Hän ei halunnut “nukuttaa sydämensä runoa tieteen narkoosilla”, vaan antoi lumouksen kuulua myös tekstissään. Häntä johdatti intuitio, “vaativin kaikista” oppaista.

Kun Kokko näki ensi kerran Marskin ja Hannan, hänen kätensä vapisivat niin, että kuvista tuli tärähtäneitä. Hänen oli päästävä lähemmäs kohdettaan. Niinpä hän kursi viidestä porontaljasta kokoon tekoporon, Petruksen, jonka sisään ahtautuneena hän pääsi kuvausetäisyydelle linnuista.

Hän kehitti ja huuhteli filmit lammen vedessä. Negatiivit hän leyhytteli kuiviksi ulkona pakkasessa, jotta tiipiin keskellä palavan nuotion tuhka ei olisi jättänyt niihin jälkiä. Tiipiin ja lumikenkänsä Kokko oli ostanut Amerikan intiaaneilta.

Kyhmyjoutsen Espoossa 19. marraskuuta.

On alkanut tuulla. Heinät vispaavat ilmaa Paatarin metsäjärven rannoilla.

Hetken näyttää jopa siltä, että asettuvat kuvattaviksi, mutta se on kuvittelua. Paatari on heidän. Me olemme tunkeilijoita.

Kun yksi joutsenista alkaa leyhytellä siipiään, toiset seuraavat perässä. Ne ottavat muutaman juoksuaskelen jäällä ja nousevat ilmaan voimakkain siiveniskuin.

Suuret valkoiset linnut lentävät töötöttäen kohti taivaanrannan keltaista valojuovaa ja katoavat lopulta kaukaisuuteen.

On taas autiota ja hiljaista. Vain tuuli vehkeilee nietoksissa. Kaamos on jo kannoilla. Enää muutama päivä, eikä aurinko nouse pitkiin aikoihin Lapissa.

Yrjö Kokko ei palannut pesälle seuraamaan Marskin ja Hannan poikasten kuoriutumista. Hän totteli lapintiaista, joka tirskutti hänelle: Tiiti, Tiiti, tähän tydy. Hän tiesi, että joutsen hylkää pesänsä pienimmästäkin syystä eikä ottanut riskiä.

Ihminen on laulujoutsenen ainoa vihollinen. Susilta, ahmoilta ja ketuilta lintu suojautuu rakentamalla pesänsä järvien ja lampien mättäille.

Pertti Turunen arvelee, että Inarin Kettujoen joutsenet eivät muutakaan etelään, vaan Norjaan Lofooteille, sinne missä Golf-virta pitää vedet läpi talven sulina.

“Ne palaavat ensimmäisinä heti huhtikuun alussa, kun lunta on vielä puolireiteen ja pakkanen paukkuu yöllä nurkissa.”

Mutta kevätaurinko lämmittää, ja lumi muuttuu nopeasti vetiseksi ja raskaaksi. Vakoiseen maisemaan avautuu mustia uomia, ja lumi valuu sulina noroina joutsenien pesäpaunujen päältä.

Me lähdemme etsimään muuttomatkalla olevia laulujoutsenia itäiseltä Uudenmaalta. Kettukosken lintuja lukuunottamtta Lapin laulujoutsenet siirtyvät etelämmäs sitä mukaa kuin joet ja järvet jäätyvät syksyllä. Aikoinaan ne lensivät Egyptiin asti, mutta nykyisin ne talvehtivat Pohjanlahden ja Itämeren eteläosissa, Tanskan salmissa ja isoissa joissa ja järvissä.

Suurin osa pohjoisen laulujoutsenista ylittää Itämeren heti Oulun jälkeen. BirdLifen marraskuun alussa ensi kerran toteuttamassa joutsenbongauksessa eniten muuttomatkalla olevia laulujoutsenia oli Pohjanmaan rannikolla, Siikajoella, Kruunupyyssä, Pyhäjoella ja Hailuodossa. Lintuharrastajat raportoivat satojen lintujen parvista myös Lahden ja Kouvolan seudulta, Hartolasta, Iitistä ja Orimattilasta.

Rankat syyssateet ovat jättäneet jälkensä etelän maisemaan. Vesi seisoo edelleen peltonotkelmissa.

Lintuja löytyy helposti. Orimattilan Artjärven tulvapelloilla Lahden eteläpuolella laulujoutsenia on suurissa parvissa. Toisilleen ikuisesti uskolliset lintupariskunnat puolustavat raivoisasti reviiriään kaukaisilla lammilla, mutta viihtyvät täällä ritirinnan toistensa kanssa. Joukossa on myös metsähanhia.

Pelloilla metelöi parisen sataa laulujoutsenta. Sääennuste lupaa seuraavalle päivälle lumimyrskyä. Tuuli on pureva jo nyt, ja linnut ovat levottomia. Niitä nousee lentoon pienissä ryhmissä. Lyhyen lenkin tehtyään ne laskeutuvat takaisin kohvapellolle. Osa siirtyy läheisille järville. Onko jo aika lähteä etsimään uusia sulapaikkoja?

Elli Sihvola seuraa lintujen puuhia tupansa ikkunasta.

“Aamulla ihmettelin pojalle, että eikö ne lähde ollenkaan tänä vuonna.”

Hanhet lähtivät jo lokakuussa. “Niitä oli tuossakin yli tuhat, pelto mustana.”

Sihvola muistelee nähneensä elämänsä ensimmäiset laulujoutsenet kymmenisen vuotta sitten Artjärvellä.

“Nyt ne tulevat satojen lintujen parvissa ja viipyvät joka vuosi pitempään.”

Pohjoisessa on metsämiehiä, jotka väittävät, että laulujoutsenet ovat jo uhka metsähanhille. Lapin riistanhoitopiirin hallituksen puheenjohtaja ehdotti jo 1980-luvulla, että laulujoutsenen rauhoitus pitäisi purkaa ja metsästys sallia. Tutkijoiden mukaan metsästäjien väitteille ei ole katetta: laulujoutsenet ja hanhet viihtyvät samoilla apajilla. Monille Suomen kansallislintu on edelleen pyhä.

“Jos laulujoutsenen ampuu, sehän on melkein kuin enkelin ampuisi”, Orvo Öhmankin totesi.

Elli Sihvolan Kaapo-kissa pyrkii ulos. “Se syö niin paljon hiiriä, että on kohta taas läski.”

Sotien jälkeen Lapissa oli paljon villikissoja. Yrjö Kokko vihasi niitä, koska ne söivät lintujen poikasia. Kissat tappoivat myös huvin vuoksi. Kokko lupasi pojille Kultaisen puolukan ritarikunnan ristin jokaisesta kolmesta tapetusta kissasta. Orvo Öhman sai kaksi ristiä.

Artjärven laulujoutsenet aavistivat, mitä oli tulossa. Marraskuun viimeisenä perjantaina Etelä-Suomessa riehui Antti-myrsky. Tuuli ja tuiskusi. Linnut painoivat pitkät kaulansa vasten selkähöyheniä ja sujauttivat päänsä suojaan siiven alle. Seuraavana aamuna ne läksivät.

Aatu Vattulainen, Hangon lintuaseman tutkimusapulainen seisoi sen päivän laskemassa lintuja “bunkkerissa”, entisen tulenjohtotornin katolla Tulliniemen kärjessä.

Laulujoutsenten lauantainen muutto oli suurin hänen yhden päivän aikana näkemänsä. 352 lintua ylitti Hankoniemen. 28 parvesta suurimmassa oli 38 laulujoutsenta. Osa linnuista lensi jonoissa, pienemmät ryhmät lähtivät ylittämään Itämerta auroina.

“Tuossa lahdella pesivä laulujoutsen yritti kahden parven mukaan, mutta molemmilla kerroilla parvi ehti siltä liian kauas. Lintu palasi. Eilen, maanantaina, sitä viimein onnisti.”

Kun aurinko nousee, pakkanen vähenee. Meren suojaisat lahdukat, Svanvikin rannatkin ovat jo riitteessä. Savuavalta mereltä kuuluu tuttuja törähdyksiä. Osa muuttavista laulujoutsenista on jättäytynyt Hankoniemelle. Joukossa on myös seudun vakituisia asukkaita, kyhmyjoutsenia.

Herkän lyyrisen laulujoutsenen rinnalla kyhmyjoutsen näyttää rokokoopöyhkeilijältä. Kyhmyjoutsenia tuotiin aikoinaan Aasiasta silmäniloksi Euroopan kuninkaallisille. Karkuun päässet linnut ovat kotiutuneet saaristoon.

Laulujoutsen pakeni metsästäjiä Lapin perukoille, mutta aivan viime vuosina se on palannut sisämaan järville ja lammille, lähelle ihmisasutusta. Kun metsästäjät eivät ole sille enää uhka, alunperin ihmisiin luottavaisesti suhtautunut lintu on saanut takaisin rohkeuttaan.

Vattulaisen lähiluodoilla pesii kaksi laulujoutsenparia. Ne valtasivat pesät kyhmyjoutsenilta.

“Vaikka kyhmyjoutsen oli isompi lintu, antoi se nopeasti periksi voimakkaalle laulujoutsenelle.”

Lintujen syysmuutto alkaa olla ohi, ja Aatu Vattulainen voi keskittyä kirjallisiin töihin.

Elokuun lämpiminä öinä Suomen eteläkärjen ylitti liki miljoona pajulintua matkallaan Afrikkaan. Perässä tulivat muut pitkämatkalaiset, kertut ja pääskyset. Keski-Euroopassa talvehtivat peipposet ylittivät Hangon syys-lokakuun vaihteessa muutamien satojen tuhansien parvissa. Parhaana päivänä Hangon taivaalla saattoi nähdä kymmenenkin tuhatta kurkea. 26. marraskuuta liki 60 000 valkoposkihanhea pimensivät Hangon auringon muutamaksi tunniksi. Laulujoutsenet tulivat viimeisinä.

Edessä on hiljainen talvi.

Paitsi Kutunivassa. Joutsenet ovat palanneet taas.

Orvo Öhman kertoo tekstiviestissään, että eilen alasuvannossa oli huudellut kaksi joukhaista. Tänä aamuna koolla olivat olleet kaikki seitsemän lintua, jotka hän oli valokuvannut sinä päivänä, kun ensilumi oli satanut.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 51-52/2012.