Ahneus, pelko ja kosto ovat aikamme suurimmat ongelmat
NÄKÖKULMA: Pidetään normaalina, että Yhdysvallat kostaa Venäjän vaalihakkeroinnin karkottamalla diplomaatteja, kirjoittaa Hanna Ojanen.
Kansainvälisten suhteiden ongelmista voi olla motaa mieltä. Sota, terrorismi ja köyhyys esimerkiksi ovat ilmeisen vaikeita ongelmia. Ongelmia ovat myös poliittisen tahdon ja luottamuksen puute – jos niitä ei niin usein puuttuisi, voitaisiin monet ongelmat ratkaista.
Kaikkein suurimpia ongelmia taitavat kuitenkin olla ahneus, pelko ja kosto. Näillä kolmella näyttäisi myös olevan paljon yhteistä. Niistä seuraa vain huonoa. Ne tuntuvat myös jollakin lailla sokaisevan ihmiset.
Pelottelu hiljentää ihmisen, ja siksi pelolla on tehokasta hallita.
Ahneelle ei mikään oikein riitä. Ahne ei välttämättä huomaa ongelmaa itse; hän vain kokee tarvitsevansa enemmän, tai saa mielihyvää siitä, että hänellä on koko ajan enemmän.
Ahneus näkyy tavassa, jolla käytämme luonnonvaroja, ja tavassa, jolla jätämme vähempiosaiset vieläkin vähemmälle. Kohtuudessa pysyminen auttaisi. Sanotaan, että maailman ruokatuotannosta kyllä riittäisi ihan kaikille, kun se jaettaisiin kaikkien kesken. Mutta emme me mielellämme jaa, emme ainakaan omastamme.
Pelko näkyy tavassamme suhtautua toisiin ihmisiin. Se saa meidät suojautumaan, väistämään, poistumaan paikalta. Pelokas ihminen tuskin näkee muuta kuin uhkia eikä rohkene kyseenalaistaa niitä. Pelottelu hiljentää ihmisen, ja siksi pelolla onkin tehokasta hallita.
Kosto pitää hengissä ja kasvattaa alkusyytään: menetys kostetaan toisella menetyksellä, väkivalta kostetaan väkivallalla. Kosto on ehkä näistä kolmesta ongelmasta se pahin. Se saa meidät tekemään pahaa.
Jos meitä nyt vaivaavat kaikki nämä ongelmat, meitä todella uhkaa syvenevä sokeus omalle toiminnallemme, itsellemme ja toisillemme.
Mutta voiko tällaisia ongelmia edes ratkoa, vai ovatko ne vain aina olemassa? Voi olla, että meillä on jonkinlaista taipumusta ahneuteen; voi olla, että olemme luonnostamme pelokkaita ja voi olla, että kostoakin joku pitää inhimillisenä taipumuksena.
Mutta entä jos meidän järjestelmässämme, yhteiskunnassamme, sopimuksissamme on jotain sellaista, joka ruokkii näitä ongelmia?
Oikeastaan yhteiskunta, lait, oikeusvaltio ja kansainvälinen järjestelmä ovat olemassa sen takia, että ne mahdollistavat ihmisten ja valtioiden välisen vuorovaikutuksen hillitsemällä ahneutta sekä pelkoa. Ne poistavat tarpeen kostaa. Ne lisäävät oikeudenmukaisuutta ja ennustettavuutta.
Tavat tasata varallisuutta tai säätää rangaistuksia lakien rikkomuksista ovat olemassa, jottei yksittäisen ihmisen tai valtion tarvitsisi ottaa ”oikeutta omiin käsiinsä”.
On kuin kansainvälisissä suhteissa olisi oikeus kostaa.
Koston kurissa pitäminen on tainnut onnistua kansainvälisiltä instituutioilta kaikkein huonoimmin. Kosto tuntuu elävän ja voivan hyvin kansainvälisissä suhteissa.
Kostoa on vaikea kieltää.
YK:n peruskirja kieltää voimakeinojen käytön muussa kuin itsepuolustustarkoituksessa. Käytännössä voimakeinoja käytetään usein juuri kostoon. On toki pohdittu kohtuullisen vastaiskun sääntöjä; rankaisutoimia tai ennakoivaa itsepuolustusta pidetään laittomana, eikä tarpeetonta kärsimystä saisi aiheuttaa.
Kuitenkin tuon tuosta kostetaan. Yhdysvallat, Israel ja Turkki, joitakin valtioita mainitakseni, tekevät kostoiskuja. Irak ja Afganistan joutuivat kostotoimien tantereiksi vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskujen jälkeen.
Sitä, että Yhdysvallat kostaa Venäjän vaalihakkeroinnin karkottamalla diplomaatteja, pidetään normaalina: siinäpä vastasivat samalla mitalla, tai ainakin jollakin mitalla.
On kuin kansainvälisissä suhteissa olisi oikeus kostaa. Toisinaan näyttää melkeinpä siltä, kuin suvereenin valtion velvollisuuksiin kuuluisi kostaa sille aiheutettu harmi ja vääryys tai nöyryytys. Kostetaan, ja mielellään niin, että kaikki saavat tietää kostosta.
Kostoon liittyy symboliikkaa: hyvällä kostoiskulla ja siitä laajasti kertomalla kasvatetaan kostajan mainetta lujana, pelottavana tai jotenkin vastuullisena.
Onko niin, että kansainvälinen järjestelmä ei onnistu poistamaan koston tarvetta?
Hyvä järjestelmä olisi sellainen, jossa kostolle olisi parempi vaihtoehto. Olisi menettelytavat, joilla saataisiin selville, kuka oli syypää ja millaista vahinkoa aiheutui. Olisi sovittu myös tavoista, joilla harmin aiheuttajaa rangaistaan.
Huonosti toimiva instituutio ei kuitenkaan pysty ehkäisemään alkuperäistä loukkausta eikä korjaamaan sen seurauksia. Jää loukatun asiaksi tehdä jotain. Voiko olla niinkin, että instituutiot jopa edistävät kostoa joissakin tapauksissa?
Huono instituutio voi muuttua perusteeksi kostolle. Monet valtiot epäilevät järjestöjä ja pitävät niitä puolueellisina. Ne perustelevat toimiaan sillä, ettei instituutioihin voi tukeutua.
Viime aikoina on esimerkiksi Kansainvälisestä rikostuomioistuimesta eronnut valtioita, jotka katsovat, ettei tuomioistuin toimi tasapuolisesti. Kun ne lähtevät, tuomioistuin heikentyy entisestään.
Vauhtia emme enää tarvitsisi lisää.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että instituutiot, säännöt ja menettelytavat halutaankin nähdä ongelmina. Ne koetaan esteeksi pikemminkin kuin suojaksi, hidasteeksi pikemminkin kuin keinoksi ratkaista ongelmia.
Eteenpäin halutaan ja nopeasti, pysähtymättä odottelemaan – oli kyse sitten perustuslaillisuudesta, kansainvälisen oikeuden noudattamisesta tai yhteisistä vastatoimista sopimisesta kansainvälisten neuvottelujen tuloksena.
Vauhti taas – senkin sanotaan sokaisevan, ja juuri sitä emme enää tarvitsisi lisää.
Kirjoittaja Hanna Ojanen on Jean Monnet -professori Tampereen yliopistossa.