Lapsena Mira oli se, joka lähti, ei väkivaltainen isä - "29 kertaa minut haettiin"
Äiti yritti selitellä ja piilotella väkivallan jälkiä. Syytettä lapsen pahoinpitelystä ei koskaan nostettu.
Helsingissä murhattu kahdeksanvuotias tyttö ei ole ainoa, joka palautettiin väkivaltaiseen kotiin. Porilainen Mira haettiin 29 kertaa pois kotoa väkivaltaisen isän vuoksi. Silti koti oli viranomaisten mielestä hänelle paras paikka.
8-vuotiaan tytön murhasta syytettynä oleva 35-vuotias isä Helsingin käräjäoikeudessa torstaina 30. elokuuta 2012. Haastehakemuksen mukaan tyttö sidottiin tiukasti ja kiinnitettiin vuodesohvan runkoon. Kuolinsyytutkijan mukaan tukehtuminen kesti tunteja. Kuva Mikko Stig / Lehtikuva.
Uunissa paistuvat pullat tuoksuvat ulko-ovelle asti. Miralla on takanaan työpäivä ja edessä rauhallinen koti-ilta: ei kuoroharjoituksia, ei iltalukiota.
Väljä kaksio on sisustettu kodikkaaksi, tavarat ovat ojennuksessa maustehyllyä myöten.
Rauhallinen kotielämä on Miralle erityisen arvokasta. Kun hän 25 vuotta sitten syntyi toisessa pienessä länsisuomalaisessa kaupungissa, kodin rauhasta ei voinut puhua. Äiti oli aiemmin ollut naimisissa, mutta Miran isä ei hyväksynyt äidin lasta perheeseen: poika pantiin lastenkotiin.
Mirakaan ei ollut isän mieleen: väärä sukupuoli, liikaa temperamenttia. Juopotellessaan isä tuli aggressiiviseksi, ja ensimmäisen kerran Mira päätyi teho-osastolle puolitoistavuotiaana. Kerta ei ollut viimeinen.
”Vuosia äiti yritti selitellä ja piilotella väkivallan jälkiä. Itsekin kuulemma kerroin nelivuotiaana, että vartaloni oli täynnä soljen jälkiä, koska kaaduin päin isän remmiä”, Mira kertoo.
”Todellisuudessa äitini oli heikko ja pelokas ihminen, joka ei uskaltanut nousta isääni vastaan, ja isä purki vihansa minuun.”
Mira ulos
Lopulta sosiaalityöntekijät eivät enää uskoneet selityksiä. Miraa alettiin kriisien puhjetessa hakea pois kotoa. Mira oli aina se, joka lähti, ei suinkaan väkivaltainen isä. Mira oppi nopeasti, että kun auto tulee pihaan, on syytä käydä pakkaamassa reppu ja varautua lähtemään.
”Luulin, että näin lapset elävät.”
”Joskus olin pois kotoa viikkoja, joskus kuukausia. En edes tiedä missä kaikkialla Suomessa olen ollut, mutta tiedän, että aina Torniossa asti. 29 kertaa minut haettiin ja sijoitettiin väliaikaisesti jonnekin.”
”En muista, että minulle olisi koskaan kerrottu, mihin minua viedään. Aina vain lähdettiin, eikä kukaan kysynyt minulta mitään. Isän mielestä kaikki johtui siitä, että minä olen vaikea. Itsekin aloin uskoa siihen.”
Koulut vaihtuivat, sijaisperheet vaihtuivat, mutta aina Mira tuotiin takaisin, kun ajateltiin, että tilanne on rauhoittunut.
Miran isä oli hyvin koulutettu ja merkittävässä asemassa, häneen ei kukaan uskaltanut puuttua. Kukaan ei koskaan nostanut syytettä lapsen pahoinpitelystä, vaikka Miralle oli jäänyt pahoinpitelystä pysyvä, liikkumista vaikeuttava vamma.
Miran mielestä myös sosiaalityöntekijät jotenkin uskoivat, että vika oli vaikeassa lapsessa ja heikossa äidissä, joka ei osannut olla miehelleen mieliksi.
Perheen tilanne vain paheni. Kun Mira oli viisivuotias, perheeseen syntyi tyttö. Mira muistaa nähneensä siskonsa ensi kerran kastetilaisuudessa.
Sopimaton adoptioon
Jouluaaton 1986 Mira muistaa jo hyvin. Suuri joulun odotus päättyi siihen, että isä ryhtyi aattoiltana viskelemään teräaseita. Poliisit paikalle ja Mira ulos.
”Istuin yksin aattoiltaa pimeän sosiaalitoimiston tyhjällä käytävällä ja odotin mitä seuraavaksi tapahtuu. Olin silloin yhdeksänvuotias.”
Terveyskeskuksesta löytyi pariskunta – lääkäri ja terveydenhoitaja – jotka lupasivat ottaa Miran kotiinsa joulun ajaksi. Pyhät venyivät seuraavan vuoden puolelle ja lopulta jo pitkälle kevääseen. Mira viihtyi perheessä hyvin ja sai lopulta käydä rauhassa koulua.
”Muistan hyvin, kun kerran olin tehnyt jotain pahaa, muistaakseni heitellyt lumipalloja ja kiivennyt katolle. Terveydenhoitaja – siis sijaisäitini – sanoi, että meidän pitää keskustella tästä asiasta. Olin aivan ihmeissäni, että miten niin keskustella, ja kysyin, että etkös sinä aio nyt hakata minua. En käsittänyt ollenkaan, että rangaistukseksi jouduin vain istumaan huoneessani.”
Koska mieltymys ja kiintymys oli molemminpuolista, pariskunta jätti hakemuksen adoptoidakseen Miran.
”Yllättäen eräänä päivänä kouluuni ilmestyi kaksi sosiaalityöntekijää. He ilmoittivat, että nyt lähdetään. Kun tivasin minne, he käskivät olla kyselemättä. Ilmoittivat että kohta näet.”
Mira vietiin suureen, ruskeaan lastenkotiin, ja hänelle ilmoitettiin, että tässä on uusi kotisi.
Sijaisperhe sai kuulla Miran opettajalta, että tyttö oli viety. Heitä kehotettiin pakkaamaan Miran vaatteet ja toimittamaan ne sosiaalitoimistoon.
Sijaisperheelle ilmoitettiin, että adoptio ei onnistu, koska Miran vanhemmat vastustavat sitä.
Sosiaalitoimen mielestä myöskään pitkäaikainen sijoitus ei käynyt päinsä, koska sijaisvanhemmilla olisi vaihdevuodet samaan aikaan kuin Miralla murrosikä.
”Etenkin kun minua sanottiin muutenkin niin vaikeaksi. Tosin minun ’vaikeuttani’ tutkittiin oikein Turun yliopistollisessa keskussairaalassa, mutta eivät he mitään löytäneet.”
Kokous päättää
Alkoi yhdeksän vuoden jakso lastenkodissa, josta Miralla ei ole juuri hyvää sanottavaa. Ensin hän ei saanut olla yhteydessä äitiinsä, kirjeet vietiin, ja häntä kehotettiin unohtamaan vanhempansa.
Kun Mira lopulta sai puhua äitinsä kanssa puhelimessa, sosiaalityöntekijä kuunteli koko ajan keskustelua toisessa puhelimessa.
”Se oli kuulemma minun parhaakseni.”
Lastenkodissa oli paljon tiukkoja sääntöjä ja määräyksiä.
”Olen luonteeltani sellainen, että haluan tietää asioita ja ymmärtää. Minua suututti, että aina kun kysyin, miksi pitää tehdä jotain tai miksi ei saa tehdä jotain, sain saman vastauksen: me olemme yhdessä kokouksessa päättäneet. Aina sama vastaus.”
”Ja rangaistuksia jaeltiin jatkuvasti.”
Laitoslapsen leima pienellä paikkakunnalla oli luja, ja ennakkoasenteet koulussa tekivät elämän vaikeaksi.
”Edelleen törmään ihmisiin, joilla on todella vahva käsitys siitä, minkälaisia ihmisiä laitoksista tulee.”
”Annoin anteeksi”
”Suurin vaikutus tällä kaikella pallottelemisella oli, että menetin täydellisesti luottamuksen aikuisiin. Koin, että aikuinen toisensa jälkeen vain pettää minut”, Mira kuvailee.
”Pikkuhiljaa olen kuitenkin oppinut, että on myös ihmisiä, joihin voi luottaa. Olen kyllä edelleen hyvin varuillani.”
Mira kertoo yrittäneensä jo lapsesta asti etsiä järkisyitä sille, miksi näin tapahtui koko ajan.
”Eiväthän asiat voi vain tapahtua. Luin paljon kirjoja ymmärtääkseni, miksi aikuiset käyttäytyvät näin. Päätin, etten ikinä halua aikuiseksi.”
Nykyään Mira on jonkin verran yhteydessä vanhempiinsa, jotka lopulta Miran painostuksesta erosivat.
”Kun olin 12-vuotias, päätin antaa isälleni anteeksi, vaikka hän ei sitä koskaan pyytänyt. Tajusin, että minun itseni on paljon parempi elää ilman vihaa, koska isääni se ei kuitenkaan mihinkään hetkauttaisi. Aloin nähdä, että isäkin on vain heikko ihminen, vaikka eri tavalla kuin äitini.”
Äitiinsä Mira pitää harvakseltaan yhteyttä. Suhde ei ole läheinen, kuten ei aiemminkaan.”
”Äiti kasvoi itse lastenkodissa ja isä jäi hyvin pienenä puoliorvoksi. Luulen, että siksi he ovat itse niin rikki ja heikkoja.”
Biologian outo ihailu
Kun Mira katsoo omaa elämäänsä, hänen suuri toiveensa on, että hänet olisi sijoitettu pysyvästi jo paljon pienempänä. Se olisi ollut hänelle parasta.
”En ymmärrä lainkaan tällaista biologisen vanhemmuuden ihailemista. Sellaisesta pallottelusta ei tule mitään.”
Toisaalta Mira uskoo, että jos hänen äitiään olisi tosissaan ja pitkäjänteisesti tuettu aivan äitiyden alussa, asiat voisivat olla toisin.
”Nämä ovat olleet niin vaikeita asioita hänelle, ettei hän pysty niistä edelleenkään puhumaan.”
Haastateltavan nimi on muutettu. Artikkeli on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 2002.
Tausta: murhasyyte 8-vuotiaan isälle
– Kahdeksanvuotias helsinkiläistyttö löytyi murhattuna kotoaan toukokuussa 2012
– Tytön isä ja tämän naisystävä ovat syytettynä murhasta. Mies oli tytön huoltaja.
– Sekä naapurit että koulu olivat tehneet tytöstä lastensuojeluilmoituksia mustelmien takia
– Huostaanotettu tyttö eli lastensuojelulaitoksessa mutta palutettiin väkivaltaiseen kotiin