Uuninpankkopoika-blogisti: Nettikiusaajat ovat paskahousuja
Saku Timonen on leimattu pedofiiliksi, kiljunkeittäjäksi ja valejuristiksi. Yksi tappouhkaus on edennyt poliisin esitutkintaan.
Pohjois-Karjalan pihlajat punersivat jo. Niin myös pienen omakotitalon suurella pihalla Juuassa, Pielisen kansallismaisemista länteen.
Tämä maa on muuttunut muutamassa kuukaudessa itsensä irvikuvaksi, naputteli talossa blogisti Uuninpankkopoika ruudulleen.
Rasistinen riehuminen on mielenilmaus, jota ei saa tuomita. Avustustyöntekijöiden kimppuun hyökkääminen on pelon ilmaus. Keskitysleirin ehdottaminen on ihan järkevänä pidettävää keskustelua.
Oli syyskuu 2015. Monen muunkin suomalaisen mielestä kotimaa oli muuttunut tunnistamattomaksi. Valheita, vihaa, tappofantasioita, uhkailuja. Vallanpitäjien vaisuutta. Uuninpankkopoika tuli pukeneeksi tämän joukon hämmennyksen sanoiksi.
Linkit blogiin alkoivat levitä Facebookissa kaverilta kaverille. Eniten lukijoita sai kirjoitus, jossa hän osoitti valheeksi erään kohutun someuutisen.
Sen huijauksen olisi voinut paljastaa kuka vain. Mutta hän sen teki.
Varttitunnissa hän selvitti yksinkertaisilla nettihauilla, että ei ollut olemassa ketään ”Niinaa”, entistä suvaitsevaista, joka olisi vapaaehtoistyössä tullut järkiinsä ja tajunnut turvapaikanhakijoista 90 prosentin olevan huijareita.
”Ilmeisesti on ollut tilausta tällaiselle vanhenevalle äijälle, joka on tottunut pysymään asialinjoilla”, Saku Timonen sanoo tammikuussa 2016, kun hänen kirjoitustensa kuukausittainen latausmäärä on vakiintunut parhaimmillaan puoleen miljoonaan.
Ei ole uuninpankkoa, ei leivinuuniakaan.
Nimimerkki on itseironiaa, keksitty noin kuusi vuotta ja 1 600 blogikirjoitusta sitten.
On totta, että Saku Timonen on naimaton aikamies, jonka elämässä äiti on läsnä. He asuvat Juuan keskustan liepeillä ”samaa taloa toisiaan häiritsemättä”.
Kun muuan nimittelijä yritti kyseenalaistaa Timosen uskottavuuden äidin helmojen takia, Timonen vastasi jäätävästi, että meillä päin on tapana pitää vanhuksista huolta.
Voisi hän olla naimisissakin, elleivät elämän varrella tehdyt kihlaukset olisi purkautuneet. Hiljattain häntä on kosittu, mutta se taisi olla vain vitsikäs tapa kiittää blogeista.
Ja, kuten blogikirjoituksia seuraaville nopeasti selviää, tämä 58-vuotias on nähnyt muutakin kuin pihlajat pitsiverhojen takana.
Kunnan virkamieshän Timosesta piti tulla, se merkitsi 1970-luvun lopulla varmaa elantoa loppuiäksi.
Tampereen yliopiston kunnallistutkinto avasi tien kamreeriksi Maaningalle, Pohjois-Savoon. Oikeustiede oli alkanut kiinnostaa, joten mies hakeutui Helsinkiin sitä opiskelemaan.
Nousukauden lopulla Sakari Timonen nähtiin oikeussaleissa avustamassa nuoria vantaalaisia rikoksentekijöitä ja edustamassa Tie- ja vesirakennushallitusta milloin missäkin päin maata.
Lähes koko 1990-luvun hän teki töitä Helsingin kaupungintalossa apulaiskaupunginsihteerinä, joka muun muassa huolehti valtuuston ja hallituksen esityslistoista.
Viimeisen vuotensa Helsingissä hän oli toimistopäällikkönä rakennusvirastossa.
”Viihdyin kyllä Helsingissä, mutta jotenkin tiesin sisimmässäni, että tämä ei ole minun lopullinen sijoituspaikkani.”
Hän palasi kotiin. Murrekin palautui. ”Kun Pohjois-Karjalan rajan ylitti, niin se pamahti kerralla takaisin.”
Nyt oli aikaa lukea myös muuta kuin työpapereita. Kymmenessä vuodessa hän luki Juuan kirjaston ”suurin piirtein läpi”. Historiaa, juridiikkaa, kaunokirjallisuutta. Ajatukset maailmasta järjestyivät sitä mukaa kun muistiinpanovihkojen pino kasvoi.
Sitten tapahtui täyskäänne.
”Tuntui, että kone kääntyi toisinpäin. Että nyt se ei enää ime, vaan se rupeaa puhaltamaan.”
Ensimmäisenä bloggauspäivänään 12.3.2010 hän julkaisi kolme kirjoitusta.
Luettu kantaa yhä hedelmää. Uuninpankkopoika siteeraa kaikkea Pentti Haanpäästä Pahkasikaan ja Raidista Suomen Lakiin.
Jo huhtikuussa 2010 Uuninpankkopoika kirjoitti Suomen Vastarintaliikkeestä otsikolla Rasistin anatomia, ja joulukuussa 2015 paljon äärioikeistosta kiteytyi kirjoitukseen Provokaattorin aapinen.
Silti Saku Timonen on vaivaantunut leimautumisestaan rasisminvastaisen taistelun soturiksi.
Lain vain on oltava sama kaikille. Sitä käsitystä pohjusti kasvatus, jossa rajat tehtiin selväksi.
”Siihen kahtoon poijat vilikeröikkee, jotta täs on laki iärellään”, muistutti jo mummo kun häntä lapsena kaitsi.
Paljon enemmän kuin rasismista Uuninpankkopoika on motkottanut esimerkiksi kuntien pyörittämästä kuntouttavasta työtoiminnasta. Sen hän on nimennyt ”kiskonnan tapaiseksi työsyrjinnäksi”, halpaan työhön pakottamiseksi ja halvan työn hyväksikäytöksi.
Muut hänen vakioaiheensa ovat tutumman kuuloisia.
Palvelujen yksityistämisen vaarat ja julkisen vallan luovuttaminen yksityisiin käsiin.
Tulo- ja varallisuuserojen kasvu ja siitä seuraava sääty-yhteiskunnan paluu.
Oikeiston käsitys siitä, että vahvoilla on oikeus pitää koko saaliinsa, ja vasemmiston käsitys siitä, että rauhallinen yhteiskunta perustuu saaliin jakamiseen.
Kuulostaa sosialidemokraattiselta, ja sosialidemokraatti hän onkin. Ei siksi, että hänen isänsä ja isoisänsäkin olivat, vaan koska demareiden kanssa hän on vähemmän eri mieltä kuin muiden puolueiden.
Vuoden 2012 kunnallisvaaleissa häntä pyydettiin Sdp:n ehdokkaaksi Juuan valtuustoon. Hänet myös valittiin, 92 äänellä, vasemmiston ääniharavana.
Juuan rauhallisilla raiteilla ei uskoisi, miten häikäilemätöntä sanasotaa räyhäoikeisto käy sosiaalisessa mediassa. Siitä saa välähdyksen esimerkiksi anonyymisti ylläpidetystä Vihamuki-blogista.
Saku Timosen pilkkaamiseksi on vuosien varrella perustettu lukuisia julkisia ryhmiä. Hänet on leimattu muun muassa pedofiiliksi, kiljunkeittäjäksi ja valejuristiksi. Tappouhkauksista yksi on ollut niin vakavasti otettava, että se on edennyt poliisin esitutkintaan.
Viime kesänä hänen bloginsa alusta kaadettiin palvelunestohyökkäyksellä. Nykyään sitä julkaistaan Image-lehden sivustolla, jonne on koottu myös vanhat kirjoitukset.
”Netti on pilannut ihmisten käytöstavat”, Timonen sanoo. ”Heikki Turusta siteeraten, netti on saatanan keksintö.”
Ei hän itsekään ole kuuluisa kohteliaisuudestaan. Nimimerkin suojista tuleva blogin kritiikki on hänestä yksinkertaisesti aika munatonta.
Pidän totuudesta, siksi en pidä MV-lehden enkä sinun blogisi asioiden vääristelyistä. Koittaisit pysyä faktoissa etkä arvailla ja vääristellä aatteesi mukaan, arvosteli nimetön lukija viime joulukuussa.
No miksi olet sitten täällä nillittämässä? ärähti blogisti.
Kriitikoidensa mukaan hän tulee itsekin lietsoneeksi kansan jakautumista.
Ja jos räyhäoikeistolla on nettimestarit, joita seuraajat kritiikittä peesaavat, saattaa Uuninpankkopoika näyttää yhtä lailla oman lammaslaumansa messiaalta. Siksi hän jättää blogikommentteihin näkyviin myös itselleen kriittisiä ääniä.
”Muistutukseksi, että ei tässä kuplassa olla.”
Uuninpankkopoika on yhden miehen kansalaismedia, joka on saanut perinteisten tiedotusvälineiden piirteitä. Hänen maineessaan olevalle vinkataan juttuaiheita. Asiallisista syistä hän antaa joskus vastineoikeuden henkilöille, joita hän kritisoi. Valheita ja virhetietoja paljastamalla hän on tehnyt tutkivaa journalismia, jonka media on jättänyt tekemättä.
Moni blogisti ei edes yritä keskustella sosiaalisen median räkytysosaston kanssa. On ajateltu, että se olisi loputon suo.
Timonenkin on jo väsynyt poistamaan ala-arvoisuuksia bloginsa kommenteista. Maahanmuuttoon liittyvien kirjoitusten kommenteista niitä on ollut jopa 80 prosenttia, hän arvioi. Tämän vuoden alusta lähtien hän on estänyt blogiensa kommentoinnin nimimerkillä, ja tekaistut hän poistaa nopeasti.
Ilkkujien kanssa kommunikointiin hänellä on keino: virtuaalinen sakinhivutus.
”Se on semmoinen juttu, että yrittäkääpäs vaieta koulukiusaaja kuoliaaksi. Ei toimi. Näillä on täsmälleen sama mentaliteetti. Jos vaikenee, ne tulkitsevat sen alistumiseksi ja lyövät lisää löylyä. Jonninjoutava räkyttäminen on vähentynyt. Tuolle äijälle ei mahda mitään. Se sanoo takaisin eikä se hätkähdä.”
Toki hänkin hätkähtää joskus. Mutta polttaa ensin tupakan ja sitten vasta tylyttää takaisin.
En tietääkseni ole käskenyt kaikkia Suomen ääliöitä ilmoittautumaan minulle henkilökohtaisesti.
Tai: Meillä semmoisia sanotaan paskahousuiksi.
Tämmöisiä me ihmiset olemme, laumaeläimiä. Joku koira tosin saattaa vanhemmiten tulla äreäksi ja viihtyä omissa oloissaan. Ihmisissäkin on sellaisia, Uuninpankkopoika kirjoitti kerran.
Viittasiko hän itseensä?
”Viittasin. Olin nuorena erittäin sosiaalinen, mutta tiesin, että minussa on toinen puoli, joka haluaa yksinäisyyteen. Iän myötä minulla on tämä erakkopuoli sitä sosiaalista puolta painanut alas. Minähän en osallistu kunnan yleisötilaisuuksiin, pönötysjuhliin sun muihin. Olen aina sanonut, että minut saatte sinne vain köysissä.”
Kyllä hänet pienessä kunnassa kaikki tietävät, edesmenneen taksinkuljettajaisänsä näköisen ja kuuloisen äijän. ”Tosin isäsi oli mukava mies”, totesi kerran muuan paikkakuntalainen huumorimies.
Joulukuussa myönnettyä Sadankomitean rauhanpalkintoa Timonen kyllä arvostaa, mutta ei käynyt sitä henkilökohtaisesti isolta kirkolta pokkaamassa.
Timonen viljelee yhä itseironiaa. Niinpä, kun hänen kotonaan tammikuussa vieraili muuan vaalea nainen, hän kertoi sen kaikille 3 500 Facebook-kaverilleen. Kuvan kanssa, eihän kukaan muuten uskoisi hänellä voivan käydä vieraita.
Nainen oli kirjailija, dokumentaristi Elina Hirvonen. Mistä he puhuivatkaan, saamme me kaikki ehkä vielä joskus tietää.
Joka ilta, siinä Pikku Kakkosen aikoihin, Saku Timonen tarttuu työhuoneessaan kahden kilon käsipainoihin.
Ensin 265 erisorttista nostoa. 105 käsivarsien ojentajaliikettä. 105 käsivarsien koukistajaliikettä.
105 etunojapunnerrusta. 240 jalkakyykkyä. 900 erilaista vatsalihasliikettä. 450 selännostoa.
Ja koko kierros vielä kahdesti, toisinaan kuudesti peräkkäin.
Terve sielu terveessä ruumiissa, tietävät kaikki vanhan roomalaisen viisauden. Väärinkäsitys, muistutti Saku Timonen yhdessä ensimmäisistä kirjoituksistaan.
Todellisuudessa roomalainen satiirikko Juvenalis kirjoitti: Orandum est ut sit mens sana in corpore sano eli on rukoiltava, että terveessä ruumiissa olisi myös terve sielu. Tällä hän kritisoi oman aikansa ruumiinkulttuuria ja gladiaattoreiden ihailua sivistyksen syrjäyttäjinä. Nyt tiedätte sitten tämänkin.