Rasismi on kuin auto – joka vuosi tulee uusi malli

Malcom X:ää siteeraava bloggaaja Enrique Tessieri pitää suomalaista lehdistöä liian valkoisena.

aktivismi
Teksti
Aurora Rämö
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Toukokuun puolivälissä Kolarin vastaanottokeskuksen apulaisjohtaja irtisanottiin. Enrique Tessieri huokaisi. Vihdoin.

Asiakkaita oli kohdeltu huonosti ja rasistisesti, tiedotusvälineet osasivat kertoa. Ne viittasivat lukuisia kertoja englanninkieliseen Migrant Tales -blogiin, jonka voi kääntää vaikkapa maahanmuuttajatarinoiksi.

Tessieri, Mikkelissä asuva kuusikymppinen entinen toimittaja, nykyinen opettaja, on pitänyt sitä vuodesta 2007 saakka.

Toukokuun alussa hän kirjoitti, että Kolarin turvapaikanhakijoiden on vaikeaa päästä lääkäriin. Vastaanottokeskuksen henkilökunta oli uhkaillut heitä Irakiin palauttamisella, perinyt epämääräisiä bussimaksuja ja puhunut rumasti.

Tessieri itse ei ollut käynyt Kolarissa, mutta oli oppinut tuntemaan niin paljon turvapaikanhakijoita, että piti juttuja uskottavina. Muissa vastaanottokeskuksissa hän oli käynyt: eivät kovin rohkaisevia paikkoja, masentavia ja toivottomia. Niissä leikitään ajan kanssa, yritetään kuluttaa sitä jotenkin, miten tahansa.

Toukokuun ensimmäisenä päivänä Tessieri oli haastatellut muutamaa Kolarin vastaanottokeskuksessa asuvaa puhelimitse ja päätynyt kirjoittamaan, että vastaanottokeskus on kuin helvetti maan päällä.

Muutamaa päivää myöhemmin Tessieri julkaisi turvapaikanhakijoiden kirjeen suomalaisille. He olivat pitäneet mielenosoituksen, jonka jälkeen epäiltiin, että pakolaiset eivät vain osanneet olla kiitollisia.

Mielenilmaisu ei ollut Suomea tai suomalaisia vastaan vaan sitä huonoa kohtelua ja rasismia jota olemme kokeneet vastaanottokeskuksessa, Migrant Talesin välittämässä kirjeessä luki.

”Kun Sauli Niinistö puhuu uudenvuodenpuheessaan, että ’kansalaiset’, keille hän puhuu? Entä ne, jotka eivät ole kansalaisia?” Tessieri kysyy.

 

Kovasanainen, niin kai Tessierin suhtautumista erityisesti perussuomalaisiin voi kuvata. Blogissaan hän kutsuu heitä rasisteiksi ja islamofoobikoiksi, jotka käyvät sotaa monikulttuurisuutta vastaan.

”Kun jytky tuli, sloganiksi nousi, että maassa maan tavalla”, hän sanoo.

”Maan tapaan kuuluu esimerkiksi hyvinvointivaltio ja yhdenvertaisuus. Mutta koskevatko ne romaneita, somaleita? Vai tarkoittaako maan tapa, että kaikkien pitää juoda liikaa kossua ja hakata ihmisiä?”

Ei hän kiihtynyt ole, vaikka huitoo paljon käsillään puhuessaan. Hän on isokokoinen, sortseihin ja kauluspaitaan pukeutunut läppärilaukulla varustettu mies, joka pysähtyy Mikkelin torilla juttelemaan joka toisen vastaantulijan kanssa.

Tessieri katsoo isällisesti silmiin ja ihmettelee aidosti, vähän kuin entinen idealisti, joka on kuin ihmeen kaupalla pysynyt idealistina.

 

Aktivisti Enrique Tessieri tosin on aina ollut.

Se oli hän kavereineen, joka järjesti Suomen ensimmäisen ulkomaalaisten mielenosoituksen Helsingissä. Oli lokakuu vuonna 1982, hyinen tiistaipäivä.

Etukäteen oli ollut epäselvää, saataisiinko koko tapahtumaa edes pystyyn. Jos ei ollut Suomen kansalainen, ei saanut järjestää mielenosoitusta, eikä Tessieri vielä tuolloin ollut. Lopulta Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY kirjoitti ilmoituspaperit poliisille.

Eduskuntatalon portailla iskulause kuului samoin kuin vuoden 1905 suurlakon aikaan: ”Ei maassa oikeutta, ellei sitä itse hanki.”

Uusi Suomi raportoi, että mielenosoittajia ärsytti erityisesti ulkomaalaisten ja terroristien sekoittaminen.

Nyt, lähes 35 vuotta myöhemmin, paljon on muuttunut, mutta oikeastaan aika vähän.

”Siteeraisin tässä kohtaa Malcom X:ää: Rasismi on kuin auto. Joka vuosi tulee uusi malli”, Tessieri sanoo.

Erityisen käärmeissään hän on siitä, miten ulkomaalaisen näköisistä puhutaan. Lehdissä, politiikassa, kaduilla, kaikkialla. Kun sanotaan ”maahanmuuttajataustainen”, muistutetaan koko ajan, ettei ole kotoisin Suomesta.

Mutta mistä kukaan voi enää tietää, mistä kukin on kotoisin? Vuonna 1982 ehkä saattoi arvailla, mutta sellaiset ajat ovat kaukana takana.

Kun Tessieri aloitti opinnot Yhdysvalloissa 1970-luvulla, hän oppi ensimmäiseksi kysymään, miten ihminen kutsuu itseään.

Martin Luther King oli kuollut vain muutamaa vuotta aiemmin, ja yliopistoissa panostettiin rasismin kitkemiseen.

Tessieri itse on aina sanonut olevansa suomalainen, jolla on eteläkalifornialaista ja argentiinalaista taustaa.

Hän on syntynyt Buenos Airesissa, mutta asunut lapsuutensa Helsingin Lauttasaaressa Gyldenintiellä. Isä työskenteli Argentiinan suurlähetystössä, äiti oli kotoisin Mikkelistä.

Seitsemänvuotiaana Tessieri muutti perheen mukana Los Angelesiin, taas isän työn perässä.

Sinne hän jäi, opiskeli antropologiaa.

Tuohon aikaan maailma kuohui. Tuli Watergate, Vietnamin sota ja Argentiinan sotilasjuntta.

Tessieri tunsi itsensä avuttomaksi. Eihän hän sissiksi voinut synnyinmaahansa lähteä, tappamaan. Hän seurasi uutisia Buenos Aires Heraldista, ainoasta argentiinalaisesta sanomalehdestä, joka kertoi kapinallisten katoamisista. Sitä päätoimitti brittiläinen Robert Cox, ja Tessieri otti yhteyttä.

Hän tahtoi tehdä jotain, edes kirjoittaa. Hän päätyi toimittajaksi Buenos Aires Heraldiin, sitten uutispäälliköksi Bridge Newsiin.

Lauttasaaren muistot pyörivät silti mielessä. Ensimmäiset ystävät olivat suomalaisia, isovanhemmat asuivat Mikkelissä, serkun kanssa oli pelattu canastaa.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1978 Tessieri lensi Helsinki-Vantaalle. Hän oli pukeutunut pukuun, mokkasiineihin ja ohueen kevättakkiin. Pakkasta oli 30 astetta.

 

Suomi ei ollutkaan lapsuuden Lauttasaari, Tessieri huomasi nopeasti.

Omasta mielestään hän oli suomalainen, mutta silti hänen piti ilmoittautua muukalaistoimistoon puolen vuoden välein. Laki muuttui vasta vuonna 1984 niin, että myös äidin kautta saattoi saada kansalaisuuden, ei pelkästään isän.

Tessieri teki toimittajan töitä ulkomaisille medioille. Hän kirjoitti The Financial Timesille ja BBC:lle, toisinaan suomalaisiinkin lehtiin.

”Minun isoin virheeni oli, etten yrittänyt olla osa suomalaista yhteiskuntaa. Olin vain amerikkalainen kirjeenvaihtaja, jonka äidinkieli oli englanti”, Tessieri sanoo.

Kansalaisuuden hän sai vuonna 1989.

Hän jatkoi toimittajana.

Saman vuoden huhtikuussa Malin kunniakonsuli kutsui Tessierin vierailulle työn puolesta. Juhlissa tuli puhetta muutaman vuoden takaisesta Tessierin järjestämästä mielenosoituksesta. Konsuli ihmetteli, miksi kukaan halusi sellaisiin osallistua, kun Supo kerää mielenosoittajista kortistoa.

Tessieri valpastui. Mitä kortistoa? Malin kunniakonsuli meni soittamaan kaverilleen suojelupoliisiin, ja kyllä, Tessierinkin nimellä löytyi tietoja.

Tessieri kirjoitti saman tien jutun Apu-lehteen siitä, miten tietoja kerätään ja annetaan vielä ulkopuolisille. Nousi hirveä meteli. Tapaus meni tietosuojavaltuutetun tutkittavaksi.

”Aina kun olen kirjoittanut, olen ajatellut Buenos Aires Heraldia. Se kyseenalaisti siten kuin pitääkin. Meidän pitää kyseenalaistaa ilmiöt, jotka ovat arvojemme vastaisia.”

 

Blogin kirjoittamisen Tessieri aloitti melkein kymmenen vuotta sitten.

Hän oli muuttanut Turun kautta Mikkeliin, sieltä vaimokin on kotoisin, ja lukenut itsensä valtiotieteiden maisteriksi suomalaisessa yliopistossa.

Hän halusi osallistua keskusteluun, ja osallistuikin, bloginsa tuhansissa kommenteissa. Enää hän ei jaksa, inttäminen tuntui ajanhukalta.

Kirjoittamista hän jatkoi silti. Lukijoita on noin viisisataa päivässä, parhaana päivänä jopa parikymmentätuhatta.

”Jos olisin hiljaa, sekin olisi poliittinen kanta.”

Nykyään Tessieri tekee vapaaehtoistyötä rasisminvastaisessa kansalaisjärjestössä European Network Against Racismissa ja opettaa Otavan kansanopistossa lehtityötä.

”Täällä on se ongelma, että Suomen lehdistö on liian valkoista. Ja aina vain kaksi valkoista ihmistä istuu tv-studiossa keskustelemassa, miten me tämän rasismin estämme. Unohdetaan kokonaan ne, joita asia oikeasti koskee”, Tessieri sanoo.

”Englannissa oli sama tilanne 1970-luvulla. Lehdet uutisoivat ihan vakavissaan National Frontin kommentteja siitä, miten pakistanilaiset paskovat ympäri katuja, kun eivät osaa käyttää vessaa.”

Hän viittaa suomalaisen median tapaan uutisoida mikä tahansa rasistinen Facebook-päivitys, jos se vain sattuu olemaan perussuomalaisen kirjoittama.

 

Ei Tessieri silti perussuomalaisia syytä, vaan kaikkia puolueita. On häiritsevää, että hallituksen ministerit puhuvat keskenään niin ristiriitaisesti. Petteri Orpo (kok) sanoo katupartioista täysin eri asioita kuin Jari Lindström (ps).

”Mutta niinhän se on, että puolueet ovat vain kuva meistä. Sellainen meidän yhteiskuntamme on kuin edustajammekin”, Tessieri sanoo.

”Mutta minulla on oikeus vastustaa sitä.”

Hän vetää Otava-opistossa myös kotoutumiskurssia. Sen nimi on Kotiavain. Lähestymistapaa hän kuvaa kennedymäiseksi: ”Älä kysy, mitä maa voi tehdä sinun puolestasi, vaan mitä sinä voit tehdä maasi puolesta.”

Jenkkiopintojen ja oman taustansa kautta Tessieri on ymmärtänyt jo pitkään sen, mistä Suomessa on alettu puhua vasta tänä kesänä. Että syrjintä ei kohdistu pelkästään ihonväriin ja ulkonäköön.

Tutkimuskirjallisuudessa suhtautumistapaa kutsutaan intersektionalismiksi. Se tarkoittaa sitä, miten ihmisten eri ominaisuudet vaikuttavat valtasuhteisiin. Kyse ei ole pelkästään rodusta, sukupuolesta, sosiaalisesta asemasta tai seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan niiden yhteisvaikutuksesta.

Yhdysvalloissa käsitteellä on pidempi historia, mutta meillä sille ei ole edes suomenkielistä Wikipedia-artikkelia.

”Jos nyt jotenkin yrittäisi tiivistää…” Tessieri sanoo ja istuu hetken hiljaa.

”Jos ette halua tällaisia minun kaltaisiani ärsyttäviä aktivisteja, kohdelkaa meitä hyvin. Ei se sen kummempaa ole.”