Pertti Kurikka: ”Nyt menee hyvin, bändi ja kaikki”
Suosikkibändin kitaristi iloitsee myös kihloissa olostaan. Aina hänellä ei ole mennyt yhtä hyvin.
Onko sulla yhtään cd-levyä?” Pertti Kurikka kysyy autossa.
Hän on odottanut kyytiä asuntolan edessä Helsingin Pikku-Huopalahdessa jo jonkin aikaa. Toisinaan hän menee odottamaan aamuseitsemältä, vaikka lähtö olisi vasta yhdeksältä.
”En mä nyt, söin aamupalaa seitsemän viisitoista. Henkilökunta tekee. Kahvia, ja nyt on paastoaika. Ei herkkuja ollenkaan.”
Normaalisti Kurikka kulkee bänditreeneihin Konalaan bussilla. Lyhty ry:n kulttuurityöpaja Valossa harjoittelemista kutsutaan virallisesti päivätoiminnaksi, mutta Pertti Kurikalle se on oikeasti työtä.
Pertti Kurikan Nimipäivät -punkyhtye on soittanut ammatikseen jo vuodesta 2009: baareissa, festareilla, leffojen soundtrackeilla, Englannissa, Kanadassa, Kosovossa. Albumeita on yksi, sinkkuja ja ep-levyjä kahdeksan. Yhdeksäs on juuri tuloillaan. Pertti Kurikka on bändin kitaristi, säveltäjä ja sanoittaja.
Autoradiosta kuuluu, miten aamujuontaja hehkuttaa Nimipäivien laulajaa Kari Aaltoa studiossa. Juontaja haluaa kuulla jalkahoidosta, jollaiseen menemistä Aalto kovaäänisesti vastustaa bändistä tehdyssä Kovasikajuttu-dokumentissa.
Kurikkaa ei erityisemmin kiinnosta kuunnella. Hän luettelee eilisessä laskiaisdiskossa soittamiaan levyjä. Niitä oli kuusi, mutta silti kukaan ei tanssinut. Se harmittaa vähän.
”Niin oliko sulla niitä cd-levyjä?”
Pertti Kurikka tietää, ettei pitäisi pummia. Hän on kirjoittanut bändin omaan Kotipäivä-lehteen säännöt, kuinka levykaupoissa pitää käyttäytyä. ”Ei saa pummia levyä. Jos pummi levyä niin silloi lentää päi seinää vaan, päi seinää vaa kaikki hei”, artikkelissa ohjataan.
Kotipäivä on vanhan Hilseen tapainen omakustanteinen punk-lehti, jota varten Kurikka on haastatellut esimerkiksi Kari Peitsamoa ja Marko Haavistoa.
Numeroita on vasta kaksi, mutta tekijöiden tyylin tunnistaa teksteistä. Jutut ovat samanlaisia kuin Kurikan bändin biisit, joita kaikki ovat kuulleet viimeistään nyt, kun Nimipäivät kilpailee euroviisuedustajan paikasta Uuden musiikin kilpailun finaalissa. Se on ylivoimainen ennakkosuosikki.
Suosio ei ole välttämättä suurikaan ihme, ihmeellisempää on se, että bändi on yleensä olemassa.
Silloin kun Kurikka syntyi, 58 vuotta sitten, vammaisia ei oikeastaan ollut olemassa. Heidät eristettiin kokonaan muusta yhteiskunnasta laitoksiin, paljon muusta ei ollut toivoa.
Toki kehitysvammaiset ovat musisoineet aiemminkin. Love Records kustansi Humppaoravien lp:n jo vuonna 1972, mutta bändi soitti kovin eri tavalla kuin Pertti Kurikan nimipäivät. Vammaisten ohjaajat olivat oikeissa instrumenteissa, vammaiset heiluttelivat jonkinlaisia kivettömiä marakasseja.
Sellainen oli ärsyttänyt Lyhdyn ohjaajia jo pitkään. Eivät vammaiset ole hyppiviä ja huutelevia kummajaisia, vaan osaavat itsekin.
Teuvo Merkkinimi työskenteli Lyhdyssä hoitajana, kun hänelle tuli mieleen, että asuntolassa voisi ihan hyvin kokeilla musiikin tekemistä. Hän oli opettanut sivutoimisesti musiikin erityisoppilaitoksessa Resonaarissa 1990-luvulta lähtien ja tunsi paljon asiasta kiinnostuneita.
Kun musiikki- ja kulttuurityöpaja Valo aukesi vuonna 2004, Merkkiniemi pyysi Kurikan työhaastatteluun.
Kurikka työskenteli tuolloin talonmiehenä, mutta oli kuunnellut punkia neljännesvuosisadan verran. Ensimmäisen kerran hän innostui siitä, kun kuuli kokoelmavinyylin, jossa oli Maukka Perusjätkän, Sigin, Pelle Miljoonan ja Karanteenin biisejä. Kitaraa hän oli opetellut soittamaan erään hoitajan avulla jo 1980-luvulla ja jatkanut sitä Resonaarissa.
Työhaastattelun päätteeksi Kurikka jätti oveen lapun, jossa luki: ”Terve Teukka, Pertti haluaa töitä.” Olisi paikka irronnut ilmankin, mutta aina kannattaa yrittää.
Mukaan tulivat myös Resonaarista tuttu Sami Helle, myöhemmin Kari Aalto ja Toni Välitalo, joka soitti erinomaisesti rumpuja.
Aluksi kukaan ei oikein tiennyt, mitä bänditöissä tehtäisiin. Merkkiniemi raahasi paikalle ison television ja kasan musiikkileffoja ja muistaa ajatelleensa, että jos ei muuhun pystytä keskittymään, niin katsotaan vaikka näitä.
Soittaminen onnistui kuitenkin alusta asti. Hitaasti, mutta koko ajan paremmin.
Vuonna 2008 eräs elokuvaohjaaja sitten pyysi Lyhdyltä biisin Vähän kunnioitusta -nimistä leffaa varten. Piti perustaa bändi tekemään se.
”Sit mä valkkasin, että toi Toni, Kari ja Sami Helle, valkkasin parhaimmat päältä bändiin”, Kurikka kertoo.
”Mä ensin ajattelin, että tää on kokeilua, että meneekö tää oikein, mutta menihän se sitten ihan oikein.”
’Nyt me soitetaan niin, että lumet lähtee katolta!” Kurikka lupaa ja kiertelee etsimässä bändikavereitaan Valon studiossa.
Lyhty muutti kymmenisen vuotta sitten Konalaan taloon, joka erottuu peltisistä teollisuusalueen pajoista kuin risteilyalus kivikosta. On uudenkarhea tarkkaamo, studio, ruokala, kahvila ja lyhytaikaisasuntola yläkerrassa. Puurakenteita ja taideteoksia seinillä. Tarkoitus on, että saman katon alla olisi mahdollisimman paljon kaikkea. Laitos, mutta toimiva laitos.
Ohjaaja Merkkiniemi häärää piuhojen kanssa ja istahtaa ikkunalaudalle.
”Mees nyt siitä”, Kurikka hätyyttää kitara kädessä. Bändiläiset treenaavat yleensä keskenään, ohjaajat auttavat vain joskus sovitusten kanssa.
”Nyt alotetaan! Ei mitään ’juujuu’!”
Kari Aallolla on korvatulpat hukassa. ”Missä ne on, vittu paska”, hän manaa laatikoita kaivellessa.
”Nyt suu kiinni ja laula”, Kurikka sanoo.
”Otetaan Mä en tarvi mitään, sitten Aina mun pitää”, basisti Sami Helle sanoo. Hänellä on päällään t-paita, joka on painettu Kovasikajutun Japanin-levitystä varten. Vuonna 2012 ilmestynyt dokumentti on saanut hurjan määrän kotimaisia ja kansainvälisiä palkintoja, ja siitä kuvataan paraikaa jatko-osaa.
”Meillä on viikon päästä se tärkee päivä. On yhdeksän mahdollista ja vain yksi voittaja”, Helle muistuttaa.
Bändi treenaa Uuden musiikin kilpailua varten melkein joka päivä.
Biisit ovat Kurikan säveltämää ja Aallon sanoittamaa punkia, eivät mitään euroglitteriä. Ne kertovat bändiläisten elämästä: laitoksista, ihmisarvosta ja puheviasta, mutta kuten musiikki yleensä, paljon muustakin.
Esimerkiksi viisubiisin Aina mun pitää voi lukea vaikkapa minkä tahansa parisuhteen kuvaukseksi: ”Aina mun pitää siivota, aina mun pitää tiskata, aina mun pitää käydä töissä.”
Uuden musiikin kilpailuun osallistuminen oli ohjaaja Kalle Pajamaan idea. Hän on Valon toinen ohjaaja ja Nimipäivien manageri ja asiainhoitaja, joka jakaa levymyyntirahat jokaisen bändiläisen omaan kirjekuoreen ja järjestää aikataulut.
”Kalle Pajamaa ajatteli, että me haluttais päästä sinne laulukilpailuun”, Kurikka sanoo. ”Sit me ajateltiin, että kiva että me päästään sinnekin esiintymään. Mä oon ittekin kattonut euroviisun laulukilpailua.”
”Pertti on tällainen euroviisuhullu”, Sami Helle huomauttaa. ”Mä en ite oo mikään euroviisujen ystävä, mä oon sukkahousuhevimies!” Olkapäässä on Whitesnake-tatuointi.
Vaikka Nimipäivistä puhutaan usein aidoimpana mahdollisena punkina, bändiläiset ovat kiinnostuneita kovin erilaisista asioista.
”Sami on porvari ja Kari tykkää Kalliosta”, rumpali Toni Välitalo selittää.
Porvari-Sami kuuluu keskustapuolueeseen ja on kääntynyt körtiksi, Kari Aalto taas on perustamassa Kallio-puoluetta, joka vastustaa Helteen tapaisia töölöläisiä.
Välitalo on kirjoittanut bändiläisten suhteista myös Kotipäivään: ”Sami on määrääliätyyppi. Sami on hyvää ja homo. Kari on polata röykiää saatanasti ja kuolee. Pertti risu kaikki veetteet, tekke seskiä ja hyppää juna alelle. Minä ole hyvää rumppalli.”
’Ne kaikki on mun hyviä kavereita, kaikki on hyviä kavereita”, Kurikka sanoo treenien jälkeen ja näprää raidallista huppariaan. Hän jää katsomaan kynsinauhassa olevaa haavaa ja havahtuu.
”Jos hai näkee, sanotaan vaikka tän haavan ja verta, hyökkääkö se?”
Tuskin se hyökkää. Siinä sormessa on kyllä hieno sormus.
”Niin on. Ostin tän ittelle. Mä oon ollut yhen tytön kanssa kihloissa aika kauan. Hannan.”
Kihlaus ei ole ensimmäinen, niitä on kuulemma ollut aika monta.
”Ensin oli Tuula, sit kävi niin, et hän erosi sen jutun. Sit Hanna sanoi mulle, et mitä jos mennään kihloihin. Ja sit päätettiin, että tästä tulee hyvä juttu.”
”Nyt menee muutenkin hyvin, bändi ja kaikki.”
Aina ei ole mennyt ihan yhtä hyvin. Kurikalla on masennuskausia, ollut ihan pienestä. Hän oli vuoden tai viiden vuoden ikäinen – hän ei ole varma – kun muutti lastenkotiin. Sitten toiseen, kolmanteen, neljänteen, viidenteen.
Kurikka on asunut yhteensä kymmenessä laitoksessa tai asuntolassa, mutta pitää siitä.
”Äiti ei jaksanut enää pitää minnuu. Ollaan me nähty aina ja oon käynyt äidin luona, tota, tota, lomailemassa, äitin kanssa kävin lomailemassa.”
Isästään hän ei tiedä paljon. Muistaa vain, että isä joi viinaa ja kohteli perhettä huonosti. Molemmat vanhemmat ovat jo kuolleet.
”Mä kirjoitan sellaisest päiväkirjaa, pusken sinne vihaa”, Kurikka sanoo. Hän kirjoittaa kaikesta, vihasta ja aamupalasta. Se auttaa.
”Oon mä yrittänyt vetää itteltä puukolla kaulan auki ja olen tehnytkin”, hän sanoo aivan kuin puhuisi haikaloista.
”Mä yritin sanoa oikein sanat, mutta kun mä yritin sanoa jonkun vaikeen asian ja se ei mennyt, niin sit mä suutuin ja vedin veitsellä puukolla auki.”
Nykyään huonoja kausia tulee harvemmin. Bändi on saanut puhevian melkein katoamaan, sanat tulevat nopeasti ja menevät lähes poikkeuksetta oikein.
”Ei ittelle saa tehdä pahaa. Ei kukaan itke hautajaisissa, jos tekee niin, siinä ei hautajaiskahvit auta mittää.”
Kurikkaa ei haittaa Nimipäiviä ympäröivä hekumointi ja innostus, päinvastoin.
”Joo, kyllä halutaan olla meidän kavereita, koska ollaan kuuluisia. Ei se häiritse, ei yhtään, on kivaa, kun jengi haluaa meistä jotain.”
Mitähän?
”Ne haluaa kirjoittaa meille kirjeen, sit me kirjoitetaan heille kirje ja kaikkee hauskaa ja kivaa tehdään.”
Hän on juuri aamulla vastannut ensimmäiseen fanikirjeeseen. Kaulassa on koru, jonka toinen fani on lähettänyt aiemmin.
Parin vuoden päästä saa kuitenkin riittää, Kurikka sanoo. Hän aikoo jäädä eläkkeelle, kun täyttää kuusikymmentä. Sitten ehtii levätä kotona, käydä kirpputorilla ja syödä hampurilaisia. Muut bändiläiset eivät ole innostuneita ideasta, vaikka on Kurikka heille selittänyt.
”Näin on nämä hommat. Mutta pitää kyllä ottaa muut huomioon, pitää ottaa. Viime vuonna en ottanut ketään huomioon, mutta nyt otan.”