Ainakin kymmenen raiskausta jää joka päivä uutisoimatta – media antaa rikoksesta vääristyneen kuvan
Lehdet tekevät isoja otsikoita muutamista poikkeuksellisista raiskauksista.
Perinteisen uutismedian pitäisi olla varovainen raiskausuutisoinnissa, sanoo Reetta Meriläinen, entinen Helsingin Sanomien uutispäätoimittaja.
Henkirikosten uutisointiin riittää usein yhden tai kahden palstan otsikko, eikä se ole merkki aiheen väheksymisestä. Meriläisen mukaan tämä kannattaisi muistaa myös raiskausuutisissa. Uhrin fyysiseen koskemattomuuteen ja yksityisyyteen on kajottu, joten kunnioitus ja asiallisuus olisivat paikallaan.
Vaikka uutisointi on enimmäkseen ollut Meriläisen mielestä asiallista, välillä revittely on tuntunut tarpeettomalta. Isoille otsikoille on toki selvä syy.
”Kun haetaan puheenaiheita, näillä varmasti saadaan niitä”, Meriläinen sanoo.
Netin myötä kuumista puheenaiheista on tullut yhä tärkeämpiä kaikille uutisvälineille, myös perinteiselle laatujournalismia tekeville. Keskustelua herättävistä aiheista elävät paitsi iltapäivälehdet myös kaikki muut – niin Suomen Kuvalehti ja Helsingin Sanomat kuin perinteikkäät maakuntalehdetkin.
Jos poliisille ilmoitetuista raiskauksista uutisoitaisiin tasapuolisesti, kolme neljästä uutisesta käsittelisi suomalaisten miesten tekemiä rikoksia. Uutisissa ovat kuitenkin tilastojakin vahvemmin yliedustettuina maahanmuuttajataustaisten miesten ja turvapaikanhakijoiden tekemät raiskaukset.
Tämä ei yllätä raiskausten mediakuvaa tutkinutta Anna Mäkelää.
Mäkelä teki 2002 pro gradunsa Helsingin Sanomien 1990-luvun lopun raiskausuutisista. Jo niissä näkyi selvästi, että vain osaa teoista pidettiin todellisina raiskauksina, muita vähäteltiin. ”Todelliset raiskaukset” olivat usein niin sanottuja puskaraiskauksia, eli ne oli tehty julkisella paikalla eivätkä tekijä ja uhri tunteneet toisiaan.
Puskaraiskauksia tehdään todellisuudessa vähän muihin raiskauksiin verrattuna, mutta uhrit ilmoittavat niistä herkimmin. Tilanne voi olla toinen, jos raiskaaja on työkaveri tai treffikumppani – uhri kokee turhaa syyllisyyttä tai suojelee esimerkiksi tekijää tai läheisiä.
Mäkelän mielestä huolestuttavaa on nyt se, että raiskausuutisoinnissa on kostoon liittyviä piirteitä.
Lisensiaattityössään 2007 Mäkelä tutki raiskausta populaarikulttuurissa. Elokuvissa ja tv-sarjoissa on kertomustyyppi, jossa raiskaus käynnistää tapahtumat ja kantava teema on kosto.
”Nyt turvapaikanhakijoihin suhtaudutaan muutenkin kielteisesti, ja raiskaukset nostetaan välineeksi käsitellä sitä. Siinä on yhtäläisyyksiä raiskausten käsittelyyn fiktiossa”, Mäkelä sanoo.
”On kauheaa, että traumatisoivaa rikosta käytetään keppihevosena.”
Toinen vakava vääristymä liittyy Mäkelän mielestä siihen, että Suomessa on todellista ja laajaa seksuaalista ahdistelua, joka nyt jää keskustelusta sivuun. Esimerkiksi nuoriin tyttöihin kohdistuvasta nimittelystä ja huorittelusta vaietaan jatkuvasti.
Uutisten luoma kuva raiskauksista ei kerro juuri mitään raiskausrikoksista yleensä.
Poliisin tietoon tulee vuosittain noin tuhat raiskausta, mutta vain osasta kerrotaan toimittajille. Jos kaikki tuhat tulisivat toimitusten tietoon ja uutisoitaisiin, iltapäivälehdet kertoisivat päivittäin kahdesta tai kolmesta eri raiskauksesta.
Poliisibarometrin mukaan vain joka neljäs ilmoittaa seksuaalisesta väkivallasta. Tämän perusteella raiskauksia tehtäisiin vuosittain noin 4000, ja uhritutkimuksissa määräksi on arvioitu jopa 10 000. Näiden lukujen mukaan uutisia voisi olla joka päivä kymmenkunta – tai pari-kolmekymmentä.
Reetta Meriläisen mukaan on mahdollista, että viranomaiset tiedottavat puskaraiskauksista muita tekoja useammin, koska ajatuksena on varoittaa yleisöä. Se voi olla aivan järkevää.
Mutta jos toimittajat vielä uutisoivat nämä tapaukset muita raiskauksia näyttävämmin, raiskauksen kuva journalismissa on yhä vääristyneempi. Keskittyminen ulkomaalaistaustaisten tekoihin nostaa yhä pienemmän osan rikoksista ison huomion kohteeksi.
”Onko uutinen yleensä paras tapa nostaa raiskauksia puheenaiheeksi”, Meriläinen kysyy. ”Voisi miettiä, olisiko analyyttisempi ja taustoittavampi juttutyyppi parempi tapa puhu raiskauksista rikollisen ilmiönä ja yhtenä väkivallan ulottuvuutena.”
”Silloin myös julkisuudelta piilossa, vaikka parisuhteissa, tapahtuvat raiskaukset saataisiin mukaan kokonaisuuteen.”
Nopea haku Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien sähköisessä arkistossa kertoo, että vielä aivan 1990-luvun alussa kirjoitettiin melko vähän raiskauksista tai sukupuoliyhteyteen pakottamisesta, jollaiseksi laissa kutsuttiin esimerkiksi sammuneen raiskaamista vuoteen 2011 asti.
Pikkuhiljaa keskustelu on lisääntynyt. Lehdet uutisoivat itse raiskauksista yhä useammin ja kirjoittavat runsaasti esimerkiksi lainsäädännön muutoksista.
Reetta Meriläinen näkee asenteiden muuttuneen erityisesti 2000-luvulla. Toimituksiin on tullut uusi naissukupolvi, joka suhtautuu raiskauksiin kuten muihinkin vakaviin rikoksiin. Myös poliisin asenne on muuttunut, he kertovat toimittajille raiskauksista aiempaa useammin.
Kaiken kaikkiaan raiskauksista puhutaan avoimemmin kuin ennen, mikä näkyy myös rikosilmoituksissa: raiskauksilmoitusten määrä on kaksinkertaistunut 15 vuodessa, vaikka raiskausten määrä ei ole kasvanut ainakaan merkittävästi. Lakimuutoksen myötä yhä useampi raiskaus määritellään törkeäksi.
”Ehkä raiskausta ei ennen pidetty niin noteeraamisen arvoisena, sitä ei ole aina tarvinnut uutisoida”, Meriläinen sanoo. ”Kun ajattelee, millä tarkkuudella kaikki pienet kolariuutisetkin on kerrottu, niin tämä on ollut toimituksille omituinen harmaan vyöhykkeen rikos.”