1980-luvun Suomi: Näin yhdestä tietokonepelin arviosta tuli ”räikeä provokaatio” Neuvostoliittoa vastaan

Viihdeteollisuus oli reaganismin korvaamaton liittolainen, kun se saarnasi kommunismin pahuutta.

elokuvat
Teksti
Markku Jokisipilä
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Diplomaattisia selkkauksia on saatu aikaan rajalinjoista, keskimatkan ohjuksista ja ylimääräisistä sotaharjoituksista. Talvella 1985 nähtiin uutuus: Suomi ja Neuvostoliitto ajautuivat diplomaattiseen kriisiin tietokonepelin takia.

Kyseessä oli Commodore 64 -kotitietokoneelle suunniteltu amerikkalaisvalmisteinen Raid over Moscow -peli, jossa pelaajan tehtävänä oli estää Neuvostoliiton ydinaseisku Pohjois-Amerikkaan hyökkäämällä avaruuteen sijoitetuilla häivepommittajilla Moskovaan. Ylen A-studio teki pelistä paheksuvan jutun ja kommunistinen Tiedonantaja-lehti moitti ”Oppia lapsille, Kremlin ovet sisään” -otsikolla pelin julkeaa neuvosvastaisuutta.

Nykymittapuulla peli on ulkoasultaan karu ja käsikirjoitukseltaan varsin alkeellinen. Kuudesta eri kentästä koostuvassa pelissä piti ensin lentää avaruusasemalta Neuvostoliiton ilmatilaan, sitten ampua tiensä läpi Minskin, Saratovin ja Leningradin ilmapuolustuksen ja tuhota ydinohjusten laukaisualustat.

Moskovassa pelaajan oli tuhottava Kremliä suojaavat tarkka-ampujat ja tankit singolla ennen loppuhuipennusta eli taistelua ydinreaktoria vartioivia robotteja vastaan. Täydellinen suoritus edellytti kaikkien robottien tuhoamista ja pakoa ennen reaktorin ytimen sulamista.

Jakautuminen kuuteen itsenäiseen minipeliin, lentokoneen kolmiulotteinen ohjautuminen ja singonammusten ballistinen lentorata edustivat 1980-luvun puolivälissä pelinkehityksen huippua. Suurin selittäjä pelin pysymiselle kuukausikaupalla myyntilistojen kärjessä oli kuitenkin sen sijoittaminen kylmän sodan poliittiseen ympäristöön.

Suomi–Neuvostoliitto-Seuran kärkinimiin kuulunut SKDL:n turkulaiskansanedustaja Ensio Laine peräsi hallitukselta toimia ”naapurimaatamme Neuvostoliittoa ja lasten rauhankasvatusta vastaan” kohdistuvien pelien maahantuonnin ja levityksen rajoittamiseksi. Ankarimmin asiaan kuitenkin reagoi neuvostolähetystö, jonka kannan Tehtaankadulle puhutteluun kutsutulle ulkoministeriön sosialististen maiden toimiston päällikölle Charles Murrolle ilmoitti lähetystöneuvos Josif Kosatshev, Venäjän duuman ulkoasianvaliokunnan nykyisen puheenjohtajan Konstantin Kosatshevin isä.

Kosatshevin mukaan pelistä MikroBitti-lehdessä julkaistu myönteinen arvio oli ”yksi räikeimpiä Neuvostoliiton vastaisia provokaatioita” sodanjälkeisessä Suomessa. Keskustellessaan ulkoministeri Paavo Väyrysen kanssa suurlähettiläs Vladimir Sobolev, Suuren isänmaallisen sodan veteraani, ilmoitti Moskovan pitävän peliä sotapropagandana, jolla pyrittiin muokkaamaan mielialoja suosiolliseksi Neuvostoliiton vastaiselle avaruussodalle.

Kohua tutkineen Tero Pasasen mukaan Neuvostoliiton ulkoministeriö pyysi suoraan Suomea kieltämään pelin mainonnan ja myynnin. Asiaa pohtivat ulkoministeriön poliittinen, oikeudellinen ja kauppapoliittinen osasto, mutta mikään niistä ei pitänyt kieltolinjalle menemistä sen paremmin mahdollisena kuin järkevänäkään. Kansanedustaja Laineen kysymykseen vastatessaan ulkomaankauppaministeri Jermu Laine totesi, ettei voimassa oleva lainsäädäntö mahdollistanut asiaan puuttumista.

 

Yhden tietokonepelin ympärille noussut kohu näyttää nykyään koomisen ylimitoitetulta. Se kuitenkin muuttuu ymmärrettäväksi, kun otetaan huomioon 1980-luvun maailmanpoliittinen tilanne. Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan oli maaliskuussa 1983 pitämässään tv-puheessa julkistanut suunnitelmat avaruuteen sijoitetun SDI-ohjuspuolustusjärjestelmän (Strategic Defense Initiative) rakentamisesta. Peli, jossa hyökättiin Minskiin, Saratoviin, Leningradiin ja Moskovaan, oli helppo yhdistää SDI-suunnitelmaan. Kremlin lisäksi tätä yhteyttä korosti Raid over Moscow’n markkinoinnista Euroopassa vastannut U.S. Gold -yhtiö. Se pyrki valjastamaan suurvaltapolitiikan pelin myynnin vauhdittamiseen.

Kahta viikkoa ennen SDI-aloitteen julkistamista Reagan oli pitänyt amerikkalaisten herätysliikkeiden vuosikokouksessa puheen, jossa hän oli nimennyt Neuvostoliiton ”pahan imperiumiksi” ja sitä vastaan käydyn kamppailun taisteluksi hyvän ja pahan välillä. Näissä puheissa kristallisoitui Reaganin rollback-periaate, jonka mukaan Yhdysvaltojen oli patoamispolitiikan sijaan otettava kylmässä sodassa strateginen aloite käsiinsä ja pakotettava Neuvostoliitto puolustuskannalle.

Suurvaltapoliittisen liennytyksen kausi oli katkennut Neuvostoliiton joulukuussa 1979 käynnistämään Afganistanin miehitykseen. Aseistariisuntaneuvottelut katkaistiin ja varustelukilpa kiihtyi. Lännen tärkeimmät johtopaikat olivat kovan linjan antikommunistien hallussa, kun Margaret Thatcher oli valittu Britannian pääministeriksi 1979 ja Reagan vuotta myöhemmin Yhdysvaltain presidentiksi.

Kansainvälinen ilmapiiri kiristyi supervaltojen turvautuessa entistä kovempaan retoriikkaan. Erityisesti Euroopassa otettiin ydinsodan uhka hyvin vakavasti.

Ei ihme, että yksi uuden vastakkainasettelun sivujuonteista kiertyi tietokonepelin ympärille. Maailman kahtiajaosta huolimatta 1980-luku oli myös kiihtyvän kulttuurisen globalisaation aikaa, jolloin erityisesti amerikkalaiset viihdeteollisuuden tuotteet ja brändit levisivät yhä laajemmalle ympäri maailmaa. Tietokonepelien ohella tämä tarkoitti rock- ja pop-musiikkia, Sky Channelin ja Music Television kaltaisia satelliittikanavia, muotivaatteita, kosmetiikkaa, hampurilaisia, virvoitusjuomia, mainontaa ja ylipäätään kulutuskeskeisen elämäntavan ihannointia.

Vapauden, yksilöllisyyden ja kuluttamisen ilosanomaa levittäneestä ja kommunismin pahuutta saarnanneesta viihdeteollisuudesta tulikin reaganismin korvaamaton liittolainen. Kylmän sodan kiihtyminen loi Yhdysvaltain politiikan, talouden, sotilaallisten etujen ja kulutusideologian välille tiiviin liiton, jonka voimaa maailmanlaajuisesti toiminut amerikkalainen viihdeteollisuus entisestään vahvisti. 1980-luvusta muodostuikin kulttuurisen amerikanisaation kultainen vuosikymmen.

Kylmä sota ei ollut läntiselle viihdeteollisuudelle pelkkä rajoittava toimintakehys vaan myös ehtymätön materiaalin ja inspiraation lähde. Kun kommunistimaiden propaganda 1980-luvulla edelleen ripustautui vuosikymmenten saatossa puhki kuluneeseen ja onttouttaan kolisevaan pompöösiin fraseologiaan, leikitteli läntinen viihdeteollisuus häpeämättömästi kolmannen maailmansodan ja ydintuhon fiktiivisellä kuvastolla.

Raid over Moscow’n lisäksi 1980-luvun nörteille oli tarjolla monia muitakin kylmän sotaan sijoitettuja sotapelejä. Brittiläisessä Theatre Europe -strategiapelissä (1985) Naton ja Varsovan liiton joukot kävivät Euroopan maaperällä täysimittaista sotaa, jossa oli mahdollista käyttää myös kemiallisia ja ydinaseita. Amerikkalaisen MicroProsen NATO Commanderissa (1983) pelaajan oli johdettava Varsovan liiton Länsi-Saksaan tekemän hyökkäyksen torjumista.

 

Tärkein toimija kylmän sodan kulttuuritaistossa oli kuitenkin Hollywoodin elokuvateollisuus. Kassakoneet kilisivät, kun Sylvester Stallone pieksi amerikkalaisena jokamies Rocky Balboana huipputieteellisen neuvostovalmennuksen luomaa robottimaista ja steroideilla pumpattua Ivan Dragoa (Rocky IV, 1985) tai kun hän yhdessä mujahidin-taistelijoiden kanssa pisti ojennukseen Afganistanin neuvostomiehittäjiä (Rambo III, 1988). Neuvostoyhteiskunnan toimimattomuutta esittelemään valjastettiin myös näyttelijä Robin Williams, joka moskovalaismuusikko Vladimir Ivanoffina kyllästyi jonotettuaan tuntikausia wc-paperia ja loikkasi Yhdysvaltoihin (Neukku New Yorkissa, 1984).

Amerikkalainen elokuvateollisuus tuotti 1980-luvulla kymmeniä kylmän sodan ympäristöön sijoitettuja elokuvia, joissa tyypillisesti kuvattiin amerikkalaiset kirkasotsaisina vapauden puolustajina ja kommunistit heidän läpipahoina maailmanherruutta tavoittelevina vastakohtinaan. Kapitalismin ritarien riveihin liittyi myös yleensä kuvitteellisia roistoja vastaan otellut brittiagentti James Bond, joka tällä kertaa taisteli KGB:tä vastaan, hänkin mujahidien avustuksella (007 Vaaran vyöhykkeellä, 1987).

Valkokankaiden kylmässä sodassa näkyi myös ripaus suomalaisväriä, kun Renny Harlinin ohjaama ja Markus Selinin tuottama Jäätävä polte valmistui vuonna 1986. Neuvostolähettiläs Sobolev varoitti ulkoministeriötä elokuvan kielteisistä vaikutuksista Suomen ja Neuvostoliiton suhteille, jonka jälkeen valtion elokuvatarkastamo päätti kieltää sen esittämisen. Saman kohtalon samoista syistä oli kahta vuotta aiemmin kokenut John Miliusin ohjaama Yhdysvaltain neuvostomiehitystä ja amerikkalaisopiskelijoiden vastarintataistelua kuvaava Red Dawn.

 

Yhdeksi lännen vahvimmista valttikorteista kamppailussa ihmisten sydämistä muodostui rock-musiikki. Yhdysvaltain ulkoministeriötä Itä-Euroopan asiantuntijana vuosikymmenet palvelleen Yale Richmondin mukaan juuri rock oli se ”kulttuurinen dynamiitti, joka räjäytti rautaesiripun”. Rock ja siihen liittynyt kapinallisuus tarjosivat houkuttelevan vastavoiman mukautumista, auktoriteettien kunnioittamista ja itsekontrollia painottaneille sosialistisille käyttäytymisihanteille ja ylhäältä pakkosyötetylle viralliselle kulttuurille.

Rock ei ollut täysin kiellettyä itäblokin maissa, esimerkiksi Neuvostoliiton radiossa ja televisiossa kuuli ajoittain myös länsiyhtyeiden musiikkia. Samalla kuitenkin valvottiin tiukasti, että ääneen pääsivät vain Abban, Donny Osmondin ja Baccaran kaltaiset poliittisesti harmittomina pidetyt esiintyjät. Monet lännen suosituimmista artisteista eivät läpäisseet ideologista seulaa. Komsomol-järjestön kieltolistalle joutuivat mm. Kiss nationalisminsa, AC/DC uusfasistisuutensa, Tina Turner liiallisen seksuaalisuutensa ja Pink Floyd Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan kohdistamansa kritiikin vuoksi.

Leimakirvestä heiluttanut Komsomol ei määritellyt tarkemmin, mikä esimerkiksi Kississä oli nationalistista tai AC/DC:ssä fasistista. Perusteluksi riitti, että artistin tuotanto sisälsi ”ideologisesti vahingollisia aineksia”. Neuvostoideologian mukaan länsiartistit eivät osoittaneet riittävän leppymätöntä asennetta suhteessa porvarillisiin paheisiin. Komsomolskaja Pravdassa 1981 julkaistun artikkelin mukaan länsirockin ”säröiset äänet, kouristuksenomaiset rytmit ja luotaantyöntävä huutaminen” vaikuttivat haitallisesti ihmisen psyykeen.

Sensuuri kääntyi itseään vastaan. Viralliselle kieltolistalle joutuminen vain lisäsi artistien myyttistä hehkua ja vetovoimaa, koska se samaisti heidät kommunistihallinnon vastustamiseen. Itäblokin nuorille sukupolville juuri rock-musiikista tuli toisinajattelun ja vaihtoehtoisten tulevaisuusvisioiden tärkein symboli.

Länsiartistien maahan salakuljetettuja albumeja oli mahdollista ostaa suurempien neuvostokaupunkien markkinatorien laitamilla toimineilta levykauppiailta. Vinyylit olivat kalliita, mutta kasettikopioina ne levisivät laajalle. Niinpä esimerkiksi neuvostohallinnon totaaliseen pannaan väkivaltaisuutensa ja fasistisuutensa vuoksi julistamaa punk-musiikkia oli saatavilla, jos vain tiesi, mistä kysyä.

1980-luvulla nähtiin ensimmäiset isojen läntisten rock-artistien esiintymiset rautaesiripun takana. Elokuussa 1984 huippusuosittu brittiläinen heviyhtye Iron Maiden soitti viisi keikkaa Puolassa, kaksi Jugoslaviassa ja yhden Unkarissa. Kolme vuotta myöhemmin Billy Joel esiintyi Leningradissa, Tbilisissä ja Moskovassa, jossa taltioidusta konsertista tuli yksi harvoista Neuvostoliitossa nauhoitetuista länsiartistin live-levyistä (КОНЦЕРТ, 1987).

Kun David Bowie, Eurythmics ja Genesis esiintyivät Länsi-Berliinissä kesäkuussa 1987, kiipesivät ihmiset itäpuolella katoille ja puihin nähdäkseen edes vilauksen läntisistä supertähdistä. Vastavetona DDR:n hallitus kutsui Bruce Springsteenin esiintymään Itä-Berliiniin heinäkuussa 1988. ”Pomoa” saapui seuraamaan peräti 300 000 ihmistä. Saksalaishistorioitsija Gerd Dietrichin mukaan konsertti sai itäsaksalaiset haluamaan muutosta yhä voimakkaammin ja oli olennainen lenkki Berliinin muurin murtumiseen 16 kuukautta myöhemmin johtaneessa tapahtumaketjussa.

 

Maailman avautuessa itäblokin hallitsijat eivät pystyneet estämään kansalaisiaan näkemästä läntisen elämäntavan aineellista ylivoimaa. Informaatiotekninen vallankumous teki itäblokin kulttuurisen eristyneisyyden ja taloudellisen alikehittyneisyyden entistä näkyvämmäksi myös sen omille kansalaisille. Lopulta se tuhosi rippeetkin kommunistisen järjestelmän legitimiteetistä. Kun kapitalistisessa lännessä ostettiin mikroaaltouuneja, VHS-nauhureita, korvalappustereoita, CD-soittimia, kotitietokoneita ja videopelejä, kärsittiin itäblokin kaupungeissa sähkökatkoista ja jonotettiin peruselintarvikkeita.

Läntisen kulttuurin tuotteet näyttäytyivät itäblokin kansalaisille monin verroin kommunismin ankeaa arkitodellisuutta houkuttelevampina. Ne kertoivat paremmasta elämästä, jonka ulkopuolelle heidät oli kommunistisen ideologian vuoksi suljettu. Esimerkiksi Neuvosto-Viron pohjoisosien asukkaat olivat pitkin 1980-lukua päässeet ihmettelemään Suomen televisiossa esiintyvää K-Kaupan Väiskiä ja hänen herkuista pullistelevaa lihatiskiään.

Ponnistelu kohti kommunismia menettikin yhteiskunnallisena tavoitteena vetovoimansa viimeistään Leonid Brežnevin pysähtyneisyyden kaudella. Ihmiset väsyivät elämään sankarillisen vallankumouksellisen menneisyyden ja kirkkaan kommunistisen tulevaisuuden loputtomalta tuntuneessa välitilassa.

He kyllästyivät odottamaan sitä onnellisempaa ja vauraampaa huomispäivää, jonka puolesta vallanpitäjät olivat vuosikymmenet vaatineet yhteisiä uhrauksia ja aineellisen niukkuuden sietämistä. Läntisen kapitalismin taloudellinen menestys oli murskaavan vastaansanomaton argumentti poliittisen liberalismin puolesta.

Populaarikulttuurilla oli merkittävä rooli siinä prosessissa, joka sai itäblokin kansalaiset menettämään uskonsa kommunismiin ja näkemään vallanpitäjiensä valheellisen propagandan lävitse. Kommunistihallinnoilla ei ollut keinoja kilpailla kapitalistisen lännen elokuvia, televisio-ohjelmia, musiikkia ja videopelejä vastaan.

Suurimman ja kovaäänisimmän voittonsa neuvostomaaperällä ”kapitalistinen rappiokulttuuri” saavutti 28.9.1991, kun AC/DC, Metallica, Pantera ja Black Crowes esiintyivät 400 000 ihmiselle ilmaiskonsertissa Moskovassa. Ilma väreili historiallista muutosta. Konserttipaikkana oli Tushinon sotilaslentokenttä, joka oli kylmän sodan aikana toiminut lukemattomien neuvostoilmavoimien mahtia alleviivanneiden lentonäytösten näyttämönä. Tapahtuman sponsorina toimi monikansallinen media- ja viihdejätti Time Warner.

 

Kirjoittaja on Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja, joka muistelee pelanneensa Raid Over Moscow’n läpi keväällä 1985.