Asettumista Afrikkaan - kokemus ei ole kertotaulun alaisia asioita
Asettua. Se on sopuisa sana käyttää ja toteuttaa. Ytimiltään asettuminen merkitsee halua ja valmiutta vastaanottavaiseen tilaan.
Toisen ehjän päivän aamu on uusien rutiinien syntymisen aamu. Päivittäistavarat hyllyssä, hidaskiertoiset matkalaukussa. Huone näyttää vaimon mielestä aikuisten partioleiriltä. Kulttuurikeskus Villa Karon huoneesta tulee kuuden viikon talvikoti Grand Popon kylässä, Beninin valtiossa, päiväntasaajan Afrikassa, Guineanlahden rannalla.
Tuorein tunnoin riennämme rantaan kuin tervehdyskäynnille. Meren pauhu kuulostaa ukkosen kumulta kaukaisessa ilmanrannassa. Voimalta, joka ei ole käymässä käsiksi.
Tulen hyvälle tuulelle jo ensimmäisestä vettenviistäjästä. En vielä tiedä, että vodu-uskonnossa kaikki meren pinnalla näkyvä tuottaa onnea. Lasken vilkuttelevien evien määrää. Päästyäni kuuteen lopetan nolostuneena. Muuttuuko kokemus siitä, näenkö viisi vai seitsemän delfiiniä? Miksi kaikkea pitää laskea? Kokemus ei ole kertotaulun alaisia asioita. Matkapäiväkirjan lause “näimme delfiiniparven” on riittävästi. Asettumisessa on vielä säätämistä.
Akasian alla on aktiivielämänsä elänyt, massiivinen nojatuoli. Täydellinen aamusavupaikka. Se on kuulemma muutenkin specialituoli. Siinä istuen voi tulla kuninkaaksi. This is Africa.
Täytyy miettiä, minkälaista kuninkaallisuutta olisi tarjolla. Ajan hallinnan kuninkaallisuutta autiolla rannalla? Puhelin on tajuton, läppäri pyörryksissä.
Asettuminen vieläkin lipsuu. Miten niin hallinta, mistä se sana useimmiten ja niin herkästi pinta-ajatuksiin pulpahtaa? Eikö pitäisi ajatella ajanvirrassa elämisen kuninkuutta? Aikaansa voi käyttää “oikein” silloinkin, kun istuu akasian alla, kuten juuri nyt.
Onko tämä leijumista vai vajoamista? Vai onko tämä Cusanusta: kaikki merkittävät asiat tapahtuvat vastakohtiensa leikkauspisteessä?
Eurooppalaisten (yovojen) takaraivoajatuksissa on yhä uskoa siihen, että onneen on olemassa jokin yksinkertaisuudessaan selkeä ja nopea laajakaistayhteys.
Ajatus onnen pikatiestä suorastaan yllyttää uskomaan, että “primitiivisimmissä” kulttuureissa ja yhteisöissä se reititys on tiedossa ja lähes itsestään selvyytenä kuljettavissa.
Yovon pikaonniuskon varjona häälää kuitenkin epäily kaiken sen aitoudesta – esimerkiksi vodu-rituaaleissa – jota muutoin voisimme pitää onnen oikopolun viittomina. Riivaavinta on ajatus siitä, että “aidon” takana on vielä jotain aidompaa, meiltä salattua.
Kalakoreja päittensä päällä kantava naisten ranto lähtee rannalta, kun nuottakunta on saanut pyytimensä tyhjättyä. Se on aitoa, eikä sen takana ole muuta salaisuutta kuin niukistettu elämä ja ahtaat asuinsijat. Ehkä vielä lämmön laajentama afrikkalainen aikakäsitys, jos sitä haluaa kadehtia.
Asetumme katukeittiön palmunlehtisermin suojaan lounaalle. Äidin työhoidossa oleva paljaspyllyinen kaksivuotias tulee perässä. Totinen poika käy omatoimisesti sanomassa kädestä päivää. Äiti huutelee Manua palaamaan kadun puolelle. Lapsi ilmestyy kohta uudelleen, kiertää pöydän, tulee kohti, asettuu vaimon eteen ja nostaa kätensä pystyyn syliin haluamisen merkiksi. Tätä salaisuutta ei yovokaan missaa.
Manun baarissa lapsi asettuu syliin, ei kiehnää, ei vaadi mitään, istuu ja killittelee hiilisilmillään. Vakavuusilme herpoaa vasta, kun “hiiri keittää puuroa” -leikki saa ensimmäisen kerran huipennuksensa. Afrikka on asettunut hetkeksi aloilleen, juuri nyt on hyvä olla.