Suomi on mielensäpahoittajien valtakunta
Facebook-keskustelut ovat usein kuin uskonnollisia kokouksia.
Vierailin vuodenvaihteessa Suomessa. Joulu Pohjanmaalla ja uusi vuosi Turussa lämmittivät sydäntä perheineen, ystävineen ja hauskoine juhlineen. Matkalta tarttui mukaan taas monta mukavaa kokemusta, reilusti suklaata ja salmiakkia – sekä ikävä havainto suomalaisen keskustelukulttuurin rappiosta.
Turussa totesin harmikseni, että jotkut hyvistä kavereistani eivät näyttäneet mahtuvan samaan kokoontumiseen, koska joillakin osallistujilla oli vääränlaisia mielipiteitä maahanmuutosta, Anne Berneristä, Ulla Appelsinin kolumneista, hallituksesta sekä Saku Timosesta.
Tämä heijasti samaa trendiä, jossa olen aiemmin huomannut pitämieni ja arvostamieni ihmisten blokkaavan toisiaan Facebookissa, koska he eivät ole asioista samaa mieltä.
Poliittisista mielipiteistä on muodostunut moraalisia absoluutteja, joiden perusteella liian monet tuomitsevat toisensa paitsi tyhmiksi mutta myös pahoiksi ihmisiksi.
Oma subjektiivinen havaintoni on, että yhteiskunnallinen keskustelu on liian usein moraalisten ja emotionaalisten asenteiden esittelyä, laumasitoutumisen leimakirves. Nuoruudessamme me jakauduimme diinareihin ja punkkareihin, ja nyt rintamalinjat perustuvat siihen, mitä mieltä me olemme Appelsinin ja Timosen teksteistä.
Kuten 1980-luvulla, myös nykyisten poteroiden asukkaiden on vaikea myöntää, että vastapuolelta saattaa ajoittain tulla asiallista materiaalia.
Älykkäidenkin ihmisten Facebook-keskustelut ovat usein kuin uskonnollisia kokouksia, joissa samanmieliset huutavat aamenta päivän epistolan kulloisellekin lukijalle. Harhaoppiset solvataan hiljaisiksi ja uskonnottomat on jo aikoja sitten lukittu salin ulkopuolelle.
Emootioiden politiikka jyrää.
Aniharva tietää, mistä sote-uudistuksessa on kyse, mutta monilla on siitä voimakas ja tunteen ohjaama mielipide.
Kun Appelsin julkaisee uuden tekstin, siihen on hyvä vastata kutsumalla kirjoittajaa Suomen johtavaksi aivopiereskelijäksi, analysoimatta sen kummemmin tekstin sisältöä. Satunnaisesti omien emootioiden tueksi löytyy linkki, jossa samanmielinen julistaa Appelsinin äärioikeiston tai parempaa tietoa vastaan puhuvien idioottien äänitorveksi.
Äärioikean laidan nasse-saasta on luonnollisesti vielä huomattavasti ikävämpää törkyä.
En halua romantisoida menneisyyttä. Omasta lapsuudestani Etelä-Pohjanmaalla muistan vanhempien miesten hyväksyvät tai vähintäänkin ymmärtävät puheet Lapuan liikkeen fasistisesta väkivallasta. 1980-luvun teinivuosinani taistolaisuuden viimeiset mainingit elivät edelleen, antidemokraattisine vastustajien demonisointeineen.
Silti, internetin lokerot ovat mahdollistaneet klikkitymisen jatkumisen ja vahvistumisen.
Facebookin alkutaipaleella sivusto tarjosi lupaavan foorumin, jossa henkilökohtaisten uutisten, valokuvien ja vitsien ohessa kaverini keskustelivat politiikastakin. Tänään, vain muutama vuosi myöhemmin, havaitsen puhdistuksia, joissa jotkut Facebook-kontaktini blokkaavat toisiaan, koska heillä on vääränlaisia ihmisiä kavereina.
Jälleen kerran olisi hyvä, jos me kaikki voisimme ottaa hieman enemmän etäisyyttä omiin, pyhiin ja moraalisesti absoluuttisen oikeisiin mielipiteisiimme. Ehkä minulla ei sittenkään ole automaattisesti oikeaa totuutta jokaisesta asiasta? Ehkä voisin olla suuttumatta, jos joku on eri mieltä?
Kannattaisikohan minun olla nimittelemättä tai kyseenalaistamatta toisin ajattelevien persoonaa ja motiiveja? Voisinkohan kerrankin kriittisesti ja analyyttisesti dekonstruoida arvostamani kirjoittajan tekstin enkä vain peukuttaa sitä, koska tunteet ja oma sidosryhmäni niin tekevät?
Kyse ei ole vain sinusta ja minusta. Kyse on koko yhteiskunnan etenemisestä, tiedon ja viisauden lisääntymisestä, diskurssista ja keskustelusta, toistemme kunnioittamisesta. Yhteiskunta ja ajan henki kasvavat meistä kaikista.
Soundtrack: Billy Bragg, Waiting for the Great Leap Forward