Ottakaa kuvaaja kiinni!

Suomen Kuvalehden kuvaaja kertoo, mitä seitsemän vuotta sitten todella tapahtui.

Profiilikuva
Blogit 35mm
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden kuvatoimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mannerheiminaukio, Helsinki, 9. syyskuuta 2006. Megafonista räsähtää komento: ”Ottakaa kuvaaja kiinni!”

Tästä alkoi seitsemän ja puoli vuotta kestänyt matkani Kisahallin putkan ja suomalaisten oikeussalien kautta tänään tulleeseen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätökseen.

Sain ennakkotiedon päätöksen ajankohdasta muutama päivä sitten Kiovan Maidanin aukion barrikadeille. Olin kuvaamassa reportaasia Ukrainan oppositioliikkeiden Euromaidan-protestista, joka oli yltynyt väkivaltaiseksi.

Turvallisuusjoukkojen ja mielenosoittajien yhteenotoissa paikallisia ja kansainvälisiä journalisteja oli loukkaantunut, ja heitä oli pidätetty ja uhkailtu.

Tilanne oli rauhoittunut, mutta mediaväki tunsi suurta epäluottamusta presidentti Janukovitsin joukkoja kohtaan. Yksikään aukiolla työskennelleistä kollegoista ei ollut uskaltanut pidätyksen tai jonkin vielä pahemman pelossa mennä työskentelemään poliisirivien taakse, hallituksen puolelle.

Mietin Kiovassa omaa seitsemän vuoden takaista tapaustani. Minua ei ammuttu Kiasman edessä kumiluodeilla tai uhattu muulla väkivallalla, eivätkä poliisin salaiset ryhmät olleet yöllä polttaneet autoani. Minut oli otettu kiinni 17,5 tunniksi ja tuomittu kaikissa suomalaisissa oikeusasteissa syylliseksi niskoitteluun poliisia vastaan.

Smash2viimenen
Viimeinen kuva jonka otin Smash Asem-mielenosoituksessa. Kuvassa oleva poliisimies ottaa minut kiinni.

Seitsemässä vuodessa monen kollegan työkenttä on muuttunut vaarallisemmaksi myös keskeisimmissä Euroopan maissa talouskriisin pitkittyessa ja yleisen turhautumisen lisääntyessä. Väki käy kaduille ja mielenosoitukset muuttuvat yhä useammin väkivaltaisiksi.

Strasbourgissa istuvat tuomarit joutuivatkin varmasti punnitsemaan tapaustani ennakkotapauksena. Minua ei ollut vahingoitettu eikä kuvia ollut tuhottu. Minut oli lopulta tuomittu syylliseksi mutta jätetty rangaistuksetta.

Ukrainan tapahtumien valossa tämä saattaa tuntua niin pehmeältä kohtelulta: ”Sananvapautta oli rajoitettu vain rajallisesti” ja ”Tilanteeseen puuttuminen oli välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa”.

Viisi seitsemästä EIT:n tuomarista ei luultavasti halunnut tehdä tästä ennakkotapausta.

Päätöksen perusteluissa korostuu poliisin osoittaman kuvauspaikan merkitys. Tuomioistuimen perustelujen mukaan tein tietoisen valinnan jättää tämä mahdollisuus käyttämättä ja halusin välttämättä pysyä tapahtumien keskellä, missä olin ollut jo ennen mielenosoituksen alkua. Missään vaiheessa mielenosoituksen aikana minulle ei kerrottu tästä mahdollisuudesta.

Tämä ”kuvauspaikka” tuli minun tietooni vasta käräjäoikeuden käsittelyssä. Se sijaitsi kaukana tapahtumista poliisirivien ja pidätysbussien muodostamien barrikadien takana täydessä näkösuojassa tapahtumien keskipisteestä. Sieltä olisi käytännössä ollut mahdotonta kuvata uutiskuvaa, puhumattakaan sellaisesta journalistisilla periaatteilla otetusta kuvasta, josta pystyisi arvioimaan poliisin toimien lainmukaisuutta.

Päätökseni pysyä mielenosoitusalueen keskellä syntyi siinä vaiheessa, kun poliisin otteet myös passiivisia mielenosoittajia kohtaan kovenivat. Heitä otettiin kiinni huomattavaa voimaa käyttäen. Oikeuden päätöksessä soittoni toimitukseen tämän tilanteen yhteydessä käännettiin minua vastaan.

Ei ole varmaan hankala arvata, mitä esimieheni vastasi kysyessäni, pitääkö minun jatkaa kuvaamista, kun poliisi hakkaa mielenosoittajia teleskooppipampuilla. Jatkoin työtäni, mutta jopa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tulkitsi tämän soiton vahvistukseksi siitä, että ymmärsin olevani jossain, missä en olisi saanut enää olla.

Toinen perusteluissa huomioitu asia oli lehtimieheksi tunnistautuminen. Pidin koko Smash Asem -mielenosoituksen eristysvaiheen ajan kaulassani Journalistiliiton lehdistökorttia. Samaisella kortilla pääsee muun muassa eduskuntaan ja muihin valtion rakennuksiin ilman muuta henkilöllisyystodistusta. Poliisit ovat väittäneet toidistajanlausunnoissaan, että eivät tunnistaneet minua lehtimieheksi lehdistökortista ja tuhansien eurojen ammattikalustosta huolimatta. Minusta otettiin jopa poliisin rekisteriin pidätyskuva samainen pressikortti kaulassa.

Kuvaamassa Kiovassa 2.1.2014. Kuvan otti tuntemattomaksi jäänyt kollega.
Kuvaamassa Kiovassa 2.1.2014. Kuvan otti tuntemattomaksi jäänyt kollega.

Ukrainassa erityisesti venäläisillä kuvaajilla oli oranssit пресса -tekstillä varustetut liivit päällä. Venäjällä tunnetusti ei haluta piilotella mellakkapoliisin kovia otteita kuvaajilta, joten kuvaajat voivat työskennellä näkyvästi huomioliiveissään laajakulmaetäisyydellä. Siellä poliisin pelko on tutumpaa tutkiville journalisteille kuin lehtikuvaajille mielenosoituksissa. Kiovan barrikadeilla taas tunnistettavuuteen oli kahdenlaista kantaa. Protestien väkivaltaisessa vaiheessa juuri lehdistön tai sairaanhoidon tunnuksia kantaneiden kimppuun oli hyökätty.

Smash Asem -mielenosoitus oli poikkeuksellinen tilanne Suomessa. Sadat poliisit eristivät aukiolle viisikymmentä anarkistia, viisikymmentä median edustajaa, satakunta muuta mielenosoittajaa ja toisen mokoman uteliaita.

Kuvaamassa Smash Asem - mielenosoituksessa 9.9.2006. Kuva: Hannu Lindroos
Kuvaamassa Smash Asem – mielenosoituksessa 9.9.2006. Kuva: Hannu Lindroos

Reilussa seitsemässä vuodessa ympäristö on muuttunut paljon. Kuka tahansa voi sanoa itseään journalistiksi ainakin verkossa, mutta ei ehkä voi pitää hallussaan pressikorttia. Poliisin tai muun viranomaisen ja miksei journalistienkin ylilyönnit voi kuvata ja jakaa kännykällä välittömästi. Poliisi osannee verkko- yms. tiedustelun avulla myös arvioida paremmin toimintansa mittasuhteet.

Se, mikä ei ole muuttunut, on jokaisen oikeus totuudenmukaiseen ja vääristelemättömään tietoon. Sitä me pyrimme tuottamaan.

Jatkossakin joudumme joskus ottamaan riskin joutua pidätetyiksi ja tuomituiksi tätä tehtävää suorittaessamme.