Ylämaan kettu väijyy Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomenkin politiikkaa ja mediaa.

Mitä iloa on tutkimuksesta, jos sen tuloksista ei piitata?

Mari K. Niemi
Blogit Ylämaan kettu 6.4.2016 15:39

Tutkimustyön ja tutkitun tiedon asemaa horjutetaan Suomessa nyt monesta suunnasta.

Tieteen ja koulutuksen rahoitusta leikataan ja yliopistojen autonomia kaventuu. Korkeasti koulutettujen tieteentekijöiden liikkumavara omaa työtään koskevissa päätöksissä on käymässä ahtaaksi.

Sadat professorit ja muut Yliopistokäänne-vetoomuksen allekirjoittaneet tieteentekijät vaativatkin yliopistopolitiikan suunnan muuttamista.

Samalla kun päättäjät vaativat tutkijoita ratkaisemaan entistä tehokkaammin Suomen ongelmia, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja jopa poliittisessa päätöksenteossa tutkimustieto voidaan ohittaa tai rinnastaa mielipiteisiin.

 

Ylen aamu tv:n  tänään haastattelema Esa Väliverronen Helsingin yliopistosta on yksi Yliopistokäänne-vetoomuksen allekirjoittaneista professoreista. Haastattelussa hän esitti huolensa tavasta, jolla tutkittu tieto syrjäytetään päätöksenteossa.

Poliittiset intressit näyttävät menevän tuon tuosta sen edelle, mitä asiantuntijoiden enemmistö sanoo ja tutkimustieto osoittaa.

Mitä kertoo tieteen arvostuksesta esimerkiksi se, jos suuria, sote-uudistuksen kaltaisia päätöksiä valmisteltaessa tutkimustieto kuitataan vain mielipiteeksi muiden joukossa?

Aiemmin tutkijat ovat kritisoineet hallitusta esimerkiksi sukupuolivaikutusten arvioinnin sivuuttamisesta, aiheesta kun olisi käytettävissä runsaasti tutkimustietoa.

Miten laadukkaasti maata voi hallita ja lakeja säätää, jos päätökset eivät perustu tietoon?

 

Hyviäkin uutisia onneksi on. Tiedebarometrit osoittavat kansalaisten arvostavan tiedettä, ja tuo suunta on viime vuosikymmeninä ollut jopa nouseva. Barometrien todellisuuden rinnalla on kuitenkin toinen todellisuus.

On esimerkiksi journalismia, jossa tutkimusta ja kansalaisen kokemusperäistä tietoa käsitellään samanveroisina. Poliittiset päättäjät puolestaan voivat, ilmeisesti kansalaisia kosiskellakseen, letkautella tutkijoille.

Eivät tutkijat kritiikkiä pelkää. He ovat perusteltuun ja kovaankin haastamiseen tottuneita. Kriittisyys on tieteenteon ytimessä. Myöskään sillä, kuka hyvin perusteltua kritiikkiä esittää, ei pitäisi olla väliä.

 

Tutkijalle hankala on kuitenkin esimerkiksi asetelma, jossa hänet kutsutaan mediaan väittelemään asiastaan varman, tietonsa omiin kokemuksiinsa nojaavan kansalaisen kanssa.

Tällöin rinnan voivat yhtäältä olla satojen tukijoiden vuosikymmeniä kestäneen tutkimustyön tulokset ja toisaalta maallikon kokemuspohjainen väittämä, että ”näin on, koska minä olen tätä mieltä”.

Asetelman epätasapainoa lisää se, että vastuullinen tutkija tunnistaa ja tuo esiin tutkitun tiedon rajallisuuden.

Paljon puhutun medialukutaidon ohella myös tiedelukutaito kaipaakin kipeästi kohennusta.

 

Niin aamuisessa haastattelussaan kuin tänään julkaistavassa, erittäin ajankohtaisessa Julkinen tiede -kirjassaan Esa Väliverronen laittaa toivonsa tiedeviestintään. Olipa tutkitun tiedon haastaja kuka tahansa, tutkijoiden tulee kärsivällisesti ja provosoitumatta nostaa esiin tutkimuksen näkökulmia.

Jotta yhteiskunnallista keskustelua käytäisiin, Suomea kehitettäisiin ja päätöksiä tehtäisiin tietoon perustuen, on tutkijoiden jaksettava selittää, kertoa ja perustella.

Seuraaviin kysymyksiin vastaaminen on nähdäkseni tutkijoiden julkisen roolin ytimessä:

Mitä me tästä asiasta tutkimuksen perusteella tiedämme?
Miten olemassa olevaa tutkimustietoa voisi soveltaa?
Mitä se, mitä tiedämme, tarkoittaa tekeillä olevien päätösten näkökulmasta? Mitkä ovat olemassa olevan tutkitun tiedon rajat? Mistä tarvitsemme lisää tietoa?

 

Lisäksi voimme toivoa ja myös edellyttää päättäjiltä kiinnostusta perustaa oma työnsä tutkittuun tietoon.

Vastuksista, kiireestä ja trolleistakin huolimatta tutkijoiden tulee jatkaa julkisuudessa keskustelun herättämistä, kriittisen ajattelun vaalimista ja tiedon jakamista.

Kuten Esa Väliverronen asian kirjassaan muotoilee: ”Tiede on liian tärkeä asia jätettäväksi pelkästään tutkijoille”.

Mari K. Niemi

Kirjoittaja on Valencian yliopistossa vierailevana tutkijana työskentelevä, viestintään erikoistunut poliittisen historian dosentti ja erikoistutkija Turun yliopistossa.

Keskustelu

Pieni muistelma virkamiehen uralta. Holkerin hallituksen veropoliittisessa ministeriryhmässä esittelin asuntolainojen korkojen verovähennysjärjestelmää. Tarkoituksenani oli esittää yksi kalvo. Valtiovarainministeri Liikanen totesi tuolloin, ettei koko verouudistuksen käsittelyn yhteydessä ole esitetty tähän mennessä yhtään kalvoa eikä nytkään. Tuolloin ministeri Suominen totesi, että se saattaisikin johtaa siihen, että joku voisi joutua muuttamaan vakiintuneita käsityksiään.

Vai että oikein sukupuolivaikutusten arviointi sivuutettu:)) Hoh, ehkä justiinsa tuosta syystä tutkimustulokset sivuutetaan kun tutkimukset eivät taida olla siellä ytimessä?

Ensiksi pitäisi erottaa tiede epätieteestä. Wikipedia opettaa:

”Karl Popper esitti ensimmäisenä, että teoriaa voitaisiin pitää tieteellisenä vain, jos se periaatteessa voisi olla todistettavissa tutkimuksella vääräksi.”

”Popper käytti falsifiointia demarkaatio-ongelman ratkaisemiseen vetämään rajan tieteellisten ja epätieteellisten teorioiden välille.”

Sukupuolivaikutuksen arviointi voi olla hyödyllistä tai haitallista, muttei tieteellistä, koska mikä tahansa siihen liittyvä lopputulos teorian muodossa ei ole todistettavissa vääräksi. Tämä voi olla syy siihen, ettei kaikkia ”tieteentekijöitä” kuunnella.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Näitä luetaan juuri nyt