Tolkuton yliopistoväki

Onnistunut politiikka on yhdistelmä viisaita päätöksiä ja taitavaa viestintää noista päätöksistä. Päätösten viisauden näyttää lopulta vasta aika. Hallituksen viestinnän yliopistolaisille voi kuitenkin jo sanoa epäonnistuneen pahasti.

Viimeisimmät kompuroinnit kuultiin eilen Yle Radio 1:n Pääministerin haastattelutunnilla. En nyt kertaa viestinnän aiempia vaiheita, sillä olen käsitellyt niitä esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Pätkätöissä sinnittelevien yliopistolaisten terveisiä hallitukselle olen kertonut täällä.

 

Ylen Pekka Ervasti muistutti eilen pääministeriä, tämän omaa termiä lainaten, että ennen vaaleja ”tolkun ihmiset” uskoivat kun heille sanottiin, että koulutuksesta ei leikata.

Vastauksessaan Juha Sipilä kiersi kysymyksen petetyistä lupauksista. Sen sijaan hän toisti teesinsä siitä, että leikkausten kautta ”luovuus pääsee  kukoistamaan”. Kokemukset  yritysmaailmassa olivat opettaneet hänelle tämän.

Sipilä maalaili kuvaa siitä, miten ”tolkun ihmiset” yliopistoissa nyt ryhtyvät tekemään töitä sen eteen, että ”alentuneella rahoituskyvyllä” saadaan jopa parempia tuloksia kuin ennen. Kun tämä henki voittaa, nähdään hienoja tuloksia, Sipilä selitti.

Keskellä yt-neuvotteluja Sipilän viesti yliopistolaisille oli, että kun huomattava osa väestä saadaan irtisanottua, pääsevät jäljelle jääneet vapauttamaan luovuutensa.

On vaikea nähdä kumpaa joukkoa viestin pitäisi motivoida, kannustaa tai lohduttaa: heitä, jotka menettävät työnsä vai heitä, jotka joutuvat tekemään entistä suuremman osan opetuksesta, tutkimuksesta, hallinnosta, rahoitushauista ja niin edelleen entistä pienemmin resurssein.

 

Yliopistojen myllerryksessä luovuutta varmempi seuralainen on epävarmuus. Kun osa menettää työnsä, voivat kaikki tuntea epävarmuutta.

Minun huoleni on, että luovuuden sijaan epävarmuus ja niukentuvat resurssit tuovat unettomia öitä, kasvavaa työpainetta, jatkuvaa sivuille vilkuilua (mihin tästä uppoavasta laivasta voisi hypätä?) ja entistä heikompaa sitoutumista tutkijanuraan ainakaan suomalaisessa yliopistossa.

Pääministerin puhe tolkun ihmisistä oli huonosti harkittua, koska se antaa ymmärtää yliopistoissa olevan myös toisenlaista väkeä.

Yliopistoissa ihmisiä jo jaetaan irtisanomisissa lähteviin ja jääviin. Onko tutkijoita, hallintohenkilökuntaa ja opettajia todella tarpeen jakaa myös tolkullisiin ja tolkuttomiin?

 

Empaattisuus, kyky asettua toisen ihmisen asemaan, on tärkeä johtajaominaisuus. Kyky eläytyä niiden ihmisten tilanteeseen, joiden elämään päätökset vaikuttavat, on myös välttämätön osa onnistunutta viestintää.

Kun pääministeriltä kysyttiin yliopistojen leikkauksista, hän palasi jälleen omiin muistoihinsa yrityselämästä. Silloinkin väen laittaminen pihalle oli ollut hänelle sitä ikävintä puuhaa.

Tämä ei ollut empaattisen johtajan puhetta, vaan puhetta, jossa johtajan sympatiat olivat hänen omalla puolellaan, hänen vaikeuksissaan.

Sadat työnsä menettävät kuitenkin kaipaisivat nyt kipeästi kuulla, millaisia keinoja hallituksella on heidän auttamisekseen.

 

Mietin, leimaisiko pääministeri yliopistolaisten huolen korkeakoulutuksen, tieteen ja tutkimuksen alasajosta ja myös epävarmuuden omasta tulevaisuudestaan ja toimeentulostaan ”muutosvastarinnaksi” jos hän olisi pysähtynyt miettimään asiaa näiden ihmisten näkökulmasta.

Ymmärtääkö hän, että suurin asiantuntemus korkeakoulutuksen tuottamisesta on korkeakouluissa, ja että juuri siksi siellä myös huoli tulevasta on syvää?

Voimme tehdä myös pienen ajatusleikin. Olisiko puhe samanlaista, jos opetusta antavien ylipistolehtorien sijaan puheena olisivat vaikkapa sairaanhoitajat? Kerrottaisiinko heillekin, että kohta luovuus kukoistaa, kun teitä on vähemmän?

Ilmeisesti elämme nyt niin populistisia aikoja, että korkeasti koulutetuista, työhönsä vahvasti sitoutuneista, ahkerista ja asiantuntevista ihmisistä on luontevaa puhua jonkinlaisena helpolla päässeiden vätysten joukkona, jonka työpanos paranee parhaiten päitä vähentämällä.

 

Pääministerin haastattelutunnilla Juha Sipilän vastausten hajota ja hallitse -taktiikka huipentui varomattomaan lausumaan. Pääministeri veti esiin rehtorikortin: ”Aika moni yliopistojen rehtori on minulle kahdenvälisesti sanonut, että kyllä me tästä selvitään, tästä leikkauksesta”.

Ne keskustelut eivät sitten olleetkaan kahdenvälisiä?

Vetoaminen luottamuksellisiin keskusteluihin yliopistojen johdon kanssa oli virhe. Moni voi nyt miettiä, miten luottamuksellisia keskusteluja pääministerin kanssa voi käydä.

Yliopistolaisten kannalta ongelma on kiila, jota Sipilän lausuma lyö johdon ja henkilökunnan väliin.

Sipilän puheista saa kuvan, että ainakin osa yliopistojen rehtoreista pelaa kaksilla korteilla.

Epäluottamuksen ilmapiirin syveneminen yliopistoissa ei ole kenenkään etu. Onpa harmi, että Sipilän piti pelata tuo kortti.