{"id":8866,"date":"2022-10-20T10:51:12","date_gmt":"2022-10-20T07:51:12","guid":{"rendered":"https:\/\/suomenkuvalehti.fi\/vallan-mahotonta\/?p=8866"},"modified":"2022-10-20T11:20:13","modified_gmt":"2022-10-20T08:20:13","slug":"kahdeksan-surmanluodin-poliisit-ovat-ennemmin-yhteiskunnan-kuin-pasin-uhreja","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/suomenkuvalehti.fi\/vallan-mahotonta\/kahdeksan-surmanluodin-poliisit-ovat-ennemmin-yhteiskunnan-kuin-pasin-uhreja\/","title":{"rendered":"Kahdeksan surmanluodin poliisit ovat ennemmin yhteiskunnan kuin Pasin uhreja"},"content":{"rendered":"\n

Yle Areenaan on ilmestynyt Kahdeksan surmanluotia<\/em><\/a>, joka k\u00e4sittelee Tauno Pasasen<\/strong> vuonna 1969 tekem\u00e4\u00e4 nelj\u00e4\u00e4 poliisisurmaa Pihtiputaalla. Uusi komea restauraatio on toteutettu p\u00e4\u00e4asiassa Martin Scorsesen<\/strong> perustaman World Cinema Projectin rahoituksella<\/a>. <\/p>\n\n\n\n

Elokuvan ohjaaja, k\u00e4sikirjoittaja ja p\u00e4\u00e4osan esitt\u00e4j\u00e4 Mikko Niskanen<\/strong> oli itse jonkinlaisessa henkisess\u00e4 kriisiss\u00e4, kun h\u00e4n kuuli surmista. H\u00e4n ryhtyi tutkimaan tapausta, k\u00e4vi l\u00e4pi tutkintap\u00f6yt\u00e4kirjat ja haastatteli sek\u00e4 Pasasta ett\u00e4 pihtiputaalaisia. Vaikka elokuva on dokumentaarinen, se on Niskasen versio alusta loppuun. Elokuva alkaa Niskasen viestill\u00e4: <\/p>\n\n\n\n

”T\u00e4m\u00e4 elokuva ei pyri kohta kohdalta liittym\u00e4\u00e4n tiettyyn tapahtumaan vaikka kerronta nojaakin siihen er\u00e4iden t\u00e4rkeiden totuuksien osalta. Jokaisella saattaa olla oma totuutensa. T\u00e4m\u00e4 on se totuus jonka min\u00e4 olen n\u00e4hnyt ja kokenut itse t\u00e4ss\u00e4 el\u00e4m\u00e4npiiriss\u00e4 syntyneen\u00e4 ja sit\u00e4 el\u00e4m\u00e4\u00e4 el\u00e4neen\u00e4 ja n\u00e4it\u00e4 asioita tutkineena.”<\/p>\n\n\n\n

Elokuva edustaa neorealismia, joka perustuu autenttisuuteen. Pontikkaa on keitetty ja todellakin juotu. Repliikeiksi on p\u00e4\u00e4tynyt paljon tosiel\u00e4m\u00e4n sanontoja ja niit\u00e4 on improvisoitu kuvattaessa. Rooleissa on paljon oikeita henkil\u00f6it\u00e4 esitt\u00e4m\u00e4ss\u00e4 itse\u00e4\u00e4n. Surmia kuvaavissa alku- ja loppukohtauksissa Niskasen ei tarvinnut n\u00e4ytell\u00e4, koska oli juonut ja valvonut viikon verran – kuten Pasanenkin odottaessaan lehm\u00e4n poikimista ennen surmaty\u00f6t\u00e4. <\/p>\n\n\n\n

Elokuva n\u00e4ytt\u00e4ytyy kuvauksena niist\u00e4 yhteiskunnallisista tekij\u00f6ist\u00e4, jotka johtivat alkoholismiin 1960-luvun lopun Pihtiputaalla. Peltoa raivataan turhaan, ty\u00f6 on raskasta, eik\u00e4 sit\u00e4 ole tarpeeksi. Pontikkaa aletaan keitt\u00e4\u00e4, mutta tulojen sijaan se johtaa vain uusin ongelmiin – pontikkaa kuluu, sairaala kutsuu, kiinni j\u00e4\u00e4d\u00e4\u00e4n, sakkoja tulee ja lehm\u00e4 vied\u00e4\u00e4n, mink\u00e4 vuoksi on aika keitt\u00e4\u00e4 lis\u00e4\u00e4 ja ennen kaikkea juoda koko ajan enemm\u00e4n ja enemm\u00e4n.<\/p>\n\n\n\n

Vaikka elokuva k\u00e4sittelee poliisisurmia, se ei sin\u00e4ns\u00e4 k\u00e4sittele v\u00e4kivaltaisuutta. Pasi ajautuu kahakoihin, mutta h\u00e4nt\u00e4 ei kuvata riitapukarina. Pasi ajaa perheens\u00e4 jatkuvasti lumihankeen, mutta perhev\u00e4kivaltaa ei elokuvassa n\u00e4hd\u00e4. Pasasen vaimon Liisa Pasasen<\/strong> mukaan<\/a> perhe-el\u00e4m\u00e4n kuvaus oli ”suuri valhe koko n\u00e4ytelm\u00e4”, eik\u00e4 elokuva silt\u00e4 osin perustu kokonaan totuuden pohjalle. Pasin perhe-el\u00e4m\u00e4n kuvaus lieneekin enemm\u00e4n Niskasen omia lapsuudenmuistoja. <\/p>\n\n\n\n

Surmanluodit<\/em> kuvaa niiden yhteiskunnallisten ongelmien kasautuvan vyyhdin, jonka perusteella Pasi voidaan n\u00e4hd\u00e4 niin uhrina kuin sankarinakin. Samalla surmatut poliisit voidaan n\u00e4hd\u00e4 ennemmin yhteiskunnan kuin Pasin uhreina. T\u00e4ss\u00e4 mieless\u00e4 elokuva on yliyhteiskunnallinen, sill\u00e4 se ei pyri kuvaamaan linkki\u00e4 alkoholismista henkil\u00f6kohtaiseen v\u00e4kivaltaisuuteen. Surmanluotien<\/em> poliittisuus onkin Suomen rakennemuutoksen ja siihen liittyv\u00e4n v\u00e4liinputoamisen kuvauksessa, eik\u00e4 yksitt\u00e4isen alkoholistin tuomitsemisessa. T\u00e4ysin p\u00e4invastaista realismia edustaa Fatih Akinin<\/strong> Der Goldene Handschuh <\/em>(2019), jossa k\u00e4sitell\u00e4\u00e4n Fritz Honkan<\/strong> alkoholismia ja v\u00e4kivaltaisuutta h\u00e4nen sarjamurhatessa prostituoituja 1970-luvun alkupuolen Hampurissa. Elokuva k\u00e4sittelee inhimillist\u00e4 pahuutta, eik\u00e4 siin\u00e4 ole mink\u00e4\u00e4nlaista yhteiskunnallista kerrontaa (toisin kuin alkuper\u00e4isess\u00e4 Heinz Strunkin<\/strong> romaanissa). <\/p>\n\n\n\n

Vaikka Kahdeksan surmanluotia<\/em> on jaettu nelj\u00e4\u00e4n jaksoon, kokonaisvaltaisimman kokemuksen saa, kun elokuvan katsoo kerralla pienien taukojen s\u00e4est\u00e4m\u00e4n\u00e4 ja hyv\u00e4ss\u00e4 seurassa. T\u00e4llaisia maratoneja varten voin vinkata, ett\u00e4 sen j\u00e4lkeen kun on katsonut Jouko Turkan<\/strong> tv-sarjan Kiimaiset poliisit <\/em>(1993), raskaanakin mainostettu tavara tuntuu yleens\u00e4 leppoisalta ja sympaattiselta. Ja n\u00e4in k\u00e4vi my\u00f6s Surmanluotien<\/em> kanssa – reilu viisituntinen kuvaus alkoholismista ja ep\u00e4toivosta meni yhdess\u00e4 hujauksessa: kuulkaamme korpeimme kuiskintaa, jylhien j\u00e4rvien loiskintaa! <\/em><\/p>\n\n\n\n

\n