Kanava: Venäjä on valtiona kuin murrosikäinen poika – se uhoaa, mutta joutuu lopulta aikuisten torumaksi

Venäjä on unohtanut valistusajan ja romantiikan suuret hyveet. Yhteiskunnan viimeinen toivo on isoäiti, kirjoittaa Ville Hytönen.

Essee
Teksti
Ville Hytönen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Jälkineuvostoliittolainen kulttuuri on rakentunut valehtelun, mahtailun ja silmänlumeen ympärille. Nyt hällä väliä -meininki on muuttumassa puhtaaksi fasismiksi, kirjoittaa Ville Hytönen Kanava-lehden numerossa 3/2022. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

Minulla on ystävä, jonka maailmankatsomus on kärkevän ironinen. Hän ei pidä suurista ajattelijoista, ei poliitikoista, ei liikuttumisesta eikä uusista ajatuksista. Hän pitää pikemminkin struktuureista, ylellisyydestä varallisuutensa rajoissa ja ongelmien unohtamisesta.

Kun ennen sotaa matkustimme Venäjällä, hän nautti ruplan alhaisesta kurssista ja edullisista drinkeistä. Kun mietin, minkälaisen maatuska-nuken veisin lapselleni, häntä nauratti: eikö se ole vähän kliseistä?

Hän perusvireensä on huvittunut kyynisyys, joka on vastakkainen lapsen intomielisyydelle.

Vaikka hän edustaa muutoin käytökseltään eurooppalaista intellektuellia, näen hänessä joitain venäläisiä piirteitä. Venäläisen oloisen hänestä tekee hänen kyyninen nihilisminsä.

Nihilismillä on myös oma poliittinen oppinsa ja filosofinen rakenteensa. Se alkoi hahmottua 1800-luvun saksalaisen ja venäläisen nuoren älymystön parissa. Vaikka liike omaksui nihilismi-sanan käyttöönsä, se oli haukkumasana alkuun, aivan kuten nykyäänkin.

1800-luku oli suurten sanojen aikakausi. Klassiset arvot kuten Totuus, Suuruus ja Kauneus olivat romantikkojen huulilla ja niitä huudettiin mahtipontisesti. Oli vain ajan kysymys, koska pompöösi romantiikka saisi vastapoolikseen ironisen skeptisyyden.

Venäläinen nihilismi kehittyi mahtipontisuuden vastakohdaksi liikkeen takia. Piti liikkua, olla menossa johonkin suuntaan. Romantiikka tuntui staattiselta ja siksi alttiilta hyökkäykselle. Siinä ei ollut enää potentiaalia, vaan se näyttäytyi jo heti syntymänsä jälkeen vanhalta.

Kyyniset nihilistit näkivät yhteiskuntarakenteen korruptoituneena. Se piti uudistaa täysin.

Nihilistit olivat aktiivisia pomminheittäjiä ja kapinakokousten järjestäjiä, ja siksi nihilisti pian alkoi tarkoittaa – aivan kuten anarkistikin – rähinöitsijää ja vallankumouksellista.

Aate oli kuitenkin sisältä kuollut. Ivan Turgenevin ja Anton Tšehovin kuvaamat nihilistit eivät nähneet maanpäällisellä elämällä mitään väliä.

Kyynisyys levisi muihinkin aatteisiin. Bolševikit veivät nihilismiä yhä pidemmälle. Välinpitämättömyys kalvoi sosialistiset ihanteet sisältä, ja lopputulema oli valtio nimeltä Neuvostoliitto.

Tänä päivänä nihilismin panos on niin syvälle järjestelmään rakentunut korruptio, ettei sitä enää mielletä korruptioksi. Nuoret lunttaavat ja lahjovat professorejaan ja ajokortti hankitaan ruplatukulla.

Lääkärit ansaitsevat monien mielestä lahjuksensa. Heidän palkkansahan on huono verrattuna opiskelupanokseen, puhumattakaan opinnoissa annetuista lahjuksista. Rokotustodistuksiakin myydään rahalla.

Lahjuksia vastaan tilatut moottoritiesillat sortuvat. Venäjällä on vieläkin kaupunkeja, jotka eivät kuulu valtakunnan tieverkkoon. Korruptiojärjestelmä tuottaa itsessään lisää korruptiota. Kaikki on kylmästi kaupan.

Raskas byrokratia rohkaisee lahjomiseen ja estää vapaata markkinataloutta. Korruptiota tutkivat virkamiehet tuomitaan korruptiosta. Virkamiesten lisääminen ei vähennä vaan lisää korruptiota.

Venäläisen valtiollisen autotarkastuksen ja liikenneturvallisuuden gaišnikit tai valtion virkamiehet eli tšinovnikit ovat kansan mielestä halveksittavimpia ammatteja koppamiliisin ohella. Muistan, miten kerran matkustin vanhalla Ikarus-bussilla Karatšai-Tšerkessian tasavallan läpi Sotšiin ja jokaisella maantiepysähdyksellä jouduin miettimään, onko pahempaa mikäli pysäyttäjä on paikallinen aserosvo, terroristi vai valtion virkamies.

Korruption yksi peruskivi on se, että koko maa on täynnä sääntöjä, joita on käytännössä mahdoton noudattaa.

Kaikista rikkeistä kuitenkin selviää olemalla itsevarma, ovela ja uhmakas, rikkomalla sääntöjä juuri sopivasti. Sekasortoinen järjestyskoodi takaa mielivaltaisen pidättämisen ja ohjattu oikeuslaitos tuomitsemisen.

”Venäjällä ei ole todellista politiikkaa. Maani on aluetta, jota johtaa rikollisjoukko, ja se tekee mitä ikinä haluaa”, Pussy Riot -ryhmän Nadežda Tolokonnikova on kirjoittanut.

Oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi on vuosien ajan kutsunut hallitsevaa Yhtenäinen Venäjä -puoluetta roistojen ja varkaiden puolueeksi. Eikä syyttä.

Nihilismi on valtiollinen peruskivi.

Venäjän välikauden presidentti Dmitri Medvedev oli yleisesti hyväksytty nukkehallitsija, jonka tehtävä oli saattaa Putin takaisin valtaan. Tämä uskomaton venäläisten itsepetos ymmärrettiin hämmästyttävän hyvin osana valtapolitiikkaa ja hyväksyttiin sellaisenaan.

Medvedev oli Putinin alter ego, kuten analyytikko Olga Kryshtanovskaja sanoi Anna-Lena Laurénin haastattelussa jo vuonna 2007. Kaikesta, mitä Medvedev on saavuttanut, hän saa kiittää Putinia. Hänet luotiin aikoinaan pääministerihahmoksi tuomaan liberaalien kannatusta hallitsevalle regiimille.

Medvedevin tarina toteuttaa samaa Putinin kaavaa, johon hän on kasvanut KGB:n upseerina jo Itä-Saksan vuosistaan saakka. Putin rakentaa subjektista – ihmisestä tai toimijasta – työrukkasensa ja hylkää sen ennen kuin siitä tulee liian voimakas.

Näin tapahtui nuorisojärjestö Našin suhteen, niin kävi Medvedeville heti valtakauden jälkeen ja niin tulee tapahtumaan Tšetšenian itsevaltiaalle Ramzan Kadyroville, joka arvatenkin odottelee mahdollisuuttaan päästä johtamaan koko valtiota. Kun kaikki keinot ovat sallittuja, perinteiset vastakkaisparit todellinen/epätodellinen, varma/näennäinen ja niin edelleen menettävät merkityksensä.

Venäläinen nihilismi on sukua Donald Trumpin ja salaliittoteoreetikoiden tietonihilismille, jossa mitään tietoa ei voi määrittää varmaksi.

Kun Putin käskee, venäläisen ontologian näennäinen peruskivi, ortodoksinen kristinusko, muuttuu Putinin haluamalla tavalla. ”Bysanttilaisuus”, ”patrioottisuus” tai edes imperialistinen ja ekspansiivinen alistamisperusta eivät ole merkittävimpiä Venäjän valtiorakennetta ohjaavia tai hallintokulttuuria ylläpitäviä määritteitä. Ne ovat vain koristeita, joilla voidaan perustella täysin aatteetonta, arvotonta ja rikollista tapaa johtaa ja hallita maata.

”Jos katsoo sitä, mitä Putin on puhunut systemaattisesti läpi vuosien, vaikuttaa siltä, että hän ei yksinkertaisesti edes näe demokratia-aktivisteja aitoina, itsenäisinä toimijoina”, kirjailija Tuukka Sandström kirjoittaa Särö-lehdessä.

”Aivan kuten hän ei Ukrainaan hyökätessään kyennyt näkemään ukrainalaisia toimijoina ja päätyi siksi aliarvioimaan heidän taistelutahtonsa ilmeisen pahasti.”

Narsistinen nihilismi tuottaa harhan, että maailma toimii muuallakin näin, ja siksi länsimaalaiset ovat jatkuvasti ongelmissa, koska he noudattavat sääntöjä. Venäjällä menestymiseen vaaditaan nimittäin jatkuvaa liikkeen viilausta, keplottelua, sääntöjen rikkomista ja huijaamista.

Nihilistisen yhteiskunnan mahdollistajat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään, joista ensimmäinen ei kunnioita viranomaisia ja petkuttaa valtiota aina kun mahdollista. He saattavat olla itsekin viranomaisia.

Kyse ei ole varsinaisesta protestista, vaan nämä ihmiset ymmärtävät, että Venäjällä säännöt on tehty rikottaviksi. Jo neuvostoaikana opittiin, että järjestelmää pitää käyttää hyväkseen.

Toisen ryhmän muodostavat alistujat, jotka eivät pärjää yhteiskunnassa. He voivat olla vastaanottovirkailijoita, sihteerejä ja bussikuskeja.

He eivät uskalla tehdä omia päätöksiä vaan hirttäytyvät hulluihin sääntöihin. Heissä nihilismi näkyy pelkona, joka vaikeuttaa asioiden hoitamista. Kokonaisuutta hallitaan neuvostonihilismistä tutulla silovije strukturilla, valtarakenteilla.

Tutkivan journalismin Projekt-niminen vapaa organisaatio laski, että noin kaksi prosenttia kaikista venäläisistä on niin sanottuja silovikkeja eli ihmisiä, jotka palvelevat jossain turvallisuusorganisaatiossa.

Näitä toimijoita on monia, suurimpana tietysti ulkoisia uhkia vastaan puolustautuvat asevoimat. Asevoimaa on kuitenkin myös muun muassa sisäministeriön poliisivoimilla, kansalliskaartin puolisotilaallisilla joukoilla, rikosseuraamuslaitos FSIN:llä, korkeimpia poliittisia päättäjiä suojelevalla FSO:lla sekä tietysti KGB:n perinnettä jatkavalla FSB:llä, jonka sanotaankin olevan valtio valtiossa.

Valtiollisissa turvallisuusorganisaatioissa työskentelee noin 2,5 miljoonaa työntekijää. Lisäksi Venäjällä toimii parikymmentä tuhatta yksityistä turvayritystä, joiden myötä turvallisuustyöntekijöiden määrä nousee neljään miljoonaan. Melkein kolme prosenttia kansasta toimii turvallisuusalalla.

Vuoden 2021 Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Novaja Gazetan päätoimittajan Dmitri Muratovin mukaan turvallisuusjoukkojen määrä on vain kasvussa. ”Kun kehitykseen pyritään ilman demokratiaa, väkivaltakoneiston tarve kasvaa”, Muratov arvioi Yleisradion Erkka Mikkoselle antamassaan haastattelussa joulukuussa 2021.

Pavlik Morozov oli neuvostoliittolainen poika, joka tarinan mukaan 13-vuotiaana kavalsi isänsä viljan piilottamisesta. Myyttistä kertomusta on usein pidetty esimerkkinä aatteellisesta fanatismista. Neuvostopropagandassa Pikku-Pavel oli oikeaoppinen lapsi, joka oli uskollinen valtiolle ja pystyi paljastamaan petturi-isänsä.

Olipa Pavlikin tarina totta tai ei, se saattaa kuvastaa aatteellisen fanatismin sijaan järjestelmätasolle ja kulttuuriin iskostettua syvää ja voimakasta nihilismiä: sellaista aatteettomuutta, jossa hetkellisesti paremman aseman tai kunnioituksen takia voidaan myydä vaikka omat vanhemmat teloittajien armoille. Tai valehdella kansalle vanhempansa kavaltavasta lapsesta.

Samanlainen ajattelu toteutuu nykyisellä Venäjällä, kun Stalinin aikaisten ihmisoikeusrikosten selvittämistä hankaloitetaan eikä gulag-järjestelmän muistoa haluta vaalia, vaan näiden asioiden esiinnostajia tuomitaan tekaistujen syytteiden varjolla vankilaan.

Venäläinen nihilismi on kääntymässä fasismiksi. Se on päivä päivältä vähemmän 1990-luvulta lähtien tuttua hällä väliä -menoa ja enemmän puhdasoppista menneeseen suuruuteen orientoitunutta, kansainvälisyyden vihaa, joka näkyy poissulkemisena ja -sulkeutumisena.

Nihilismi on fasismia edeltävä ilmanpaine, joka näkyy kelmeänä hikenä vanhentuvien johtohahmojen korkeilla otsilla. Se on samanaikaista ikääntyvän miehisyyden pelkoa hallinnan menettämisestä ja nuorukaisen epävarmuutta.

Kirjoitan nyt tarkoituksella maskuliinissa. Neuvostoliiton perintö tekee Venäjästä valtion, jonka identiteetti on murrosikäisen pojan. Se kokeilee kykyjään maskuliinisessa uhittelussa, mutta joutuu väistämättä aikuisten torumaksi.

Se kaipaa suuresti rakkautta, mutta ei osaa kertoa siitä. Sen symbolit ovat kommunistinen hymni, imperiumia korostava kotka ja samat vapauden, veljeyden ja tasa-arvon värit kuin Ranskalla, joskin haaleammat ja väärään järjestykseen puetut. Kuin olisi ostanut arvonsa novgorodilaiselta bensa-asemalta.

Venäjän valtaideologia on lännestä lainattu ­näennäinen kapina yhdistettynä osin kuviteltuihin traditioihin ja valtavaan traumaan. Kuten Janne Saarikivi kirjoitti Long Playssa vuonna 2016: ”Se on leirin vartijaksi ylennetyn vangin­ ideo­logia, väkivaltaa ihannoiva, mutta samalla kapisen piskin nöyrää, vammautettua kuuliaisuutta.”

Me lamavuosina koulumme käyneet tunnistamme koko kuvion: omanarvontunnetta kiusaamalla hakevan varhaisteinipojan sirpaleista ja vääristynyttä omakuvaa, joka tarvitsisi pikemminkin hoivaa ja itseluottamusta kuin revansismia ja Mad Max-elokuvia.

Venäjällä olisi toinenkin mahdollisuus. Sen löydämme maatuska-nuken sisältä.

Ostimme kerran nihilistikaverini kanssa Tallinnan Toompealta Tarja Halonen -maatuskan. Sen sisältä kuoriutui kasa muita presidenttejä: Ahtisaari, Koivisto, Kekkonen ja keskimmäisenä pikkuinen Paasikivi.

Ensin katselimme huvittuneina elävästi maalattuja presidenttejä, mutta jo pian alkoi kaivata niitä alkuperäisiä mummoja. Niitä, jotka kannattelevat Venäjää ja sen kymmeniätuhansia pikkuisia hökkelikyliä, ränsistyviä kulttuurikeskuksia ja poikaraukkoja. Mummot taistelevat viinassa uivien kyläpäälliköiden kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä.

Käytetään sijoitusvertausta: Kun konservatiivinen sijoittaja on haksahtanut huonoon sijoitukseen, hän harvoin kykenee toimimaan itsekriittisesti vaan rohkaisee muitakin samaan huonoon sijoitukseen ja haluaa uskoa tehneensä alun perin oikean valinnan.

Kyläpatrioottisuus on samanlaista. Viimeiseen asti tunnelmoidaan oman pikkukaupungin tai kaupunginosan erinomaisuudesta ja nostetaan oman alueen vahvuuksia esiin, vaikka tarjolla on vain joutomaata ja juoppoja. Babuškat tietävät tämän, mutta väärän valinnan tunnustaminen olisi henkisesti raskaampaa kuin surkeudessa eläminen ja itselleen valehteleminen.

Jokainen venäläistä maaseutua nähnyt tunnistaa Leninin ja Engelsin raittien kulmauksen, jossa on sattunut autokolari kahden juopuneen välillä, lähinnä vodkalla varustetun paikallisen kioskikaupan ja talvella puilla lämmitettävän kunnantalon, jonka pihasta vain kunnanjohtaja lähtee millään tavalla uskottavalla autolla pois.

Kun seisoo tuollaisessa risteyksessä ja katselee Venäjän vahvinta anarkistista voimaa edustavia babuškoja vetämässä juoppoja pojanpoikiaan pois kylätappeluista, ajattelee, etteivät Lenin ja Stalin saaneet projektiaan kovinkaan pitkälle eikä se ole onnistunut myöhemminkään.

Venäläinen konformistinen nihilismi kukkii juuri viinanjuonnissa. Antaa mennä, tämän sonnan jälkeen meillä on taivaspaikkamme.

Kalle Haatanen kysyy kirjassaan Ei voisi vähempää kiinnostaa? (2009) oikeutetusti, miksi nihilisti ei tapa itseään, ja vastaa: ”Passiivinen nihilisti ei ehkä jaksa tai viitsi.”

Venäjällä passiivinen nihilismi tappaa vuosittain valtavan määrän miehiä. He kuolevat hitaasti pullon kaulaa syleillen. Haatasen mukaan aktiivinen nihilismi vaatisi esteettistä itsemurhaa. Aristokraattinen piittaamattomuus ei ole vain kunniaa, ylemmyyttä ja harvalukuisuutta, vaan myös estetiikkaa.

”Kaunis itsemurha saattaisi olla harakiri (seppuku) tai kaksintaistelu. Mutta jokin elämän kolhuista, alkoholismista tai sosiaalisista ongelmista juontuva itsemurha… Kuinka tyylitöntä!”

Venäläisessä nihilismissä ei kuitenkaan ole eleganssia. Se on mautonta, pröystäilevää ja älyllisesti köyhää, yleensä sivistymätöntäkin.

Youtuben videoissa trendaavat venäläisten ryyppääminen ja krapulavideot onnettomilla kaatopaikoilla tai ränsistyneissä mökeissä; perinteinen venäläinen pakokeino välittyy näissä videoissa konkreettisessa muodossa.

Sotilas ajaa panssarivaunulla jokeen ja miltei hukkuu kännipäissään. Bensiini loppuu kesken hyökkäyssodan. Sikamaisen suuri huvijahti jää jumiin norjalaiseen satamaan.

Klassiset arvot, kuten Totuus, Suuruus ja Kauneus ovat taipuneet jatkuvaksi poliitikkojen valehteluksi, oligarkkien arvottomaksi mahtailuksi ja miesten juopotteluksi hajoavissa kylissään.

Kaikkialla huudetaan babuškaa apuun, sillä isoäidit ovat enää ainoa keino pelastaa se mitä turvallisuuspalveluiden, korruption, oligarkkien ja neuvostoajan murskaamasta moraalista jäljellä on. Babuškat, nuo nihilismin hajottaman Venäjän viimeiset toivonkipinät.

Kirjoittaja Ville Hytönen on kirjailija ja journalisti. Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 3/2022. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.