Ruotsalaisilla pelotteleva lastenlaulu muistetaan Saksassa yhä – Vihapuhe ja valeuutiset lietsoivat 30-vuotista sotaa

”On väärin syyttää pelkästään Lutheria 30-vuotisesta sodasta, mutta sen siemenien kylvämiseen hän kyllä osallistui”, kirjoittavat Petri Laukka ja Ari Turunen Kanava-lehdessä 8/2018.

Suomen Kuvalehti julkaisee artikkelin kokonaisuudessaan.

 

Vuonna 1618 alkanutta 30-vuotista sotaa on sanottu kynäsodaksi. Keskisen Euroopan kehityksen taaksepäin kääntänyt sota alkoi kirjapainoista. Lentolehtiset ja muut kädestä käteen jaellut kirjoitukset ruokkivat protestanttien ja katolisten välistä uskonvihaa jo vuosikymmeniä ennen kuin varsinainen aseellinen sota syttyi.

Ruhtinaat, papit ja kunnianarvoisat yläsäätyiset korostivat valehtelemalla, väärentämällä ja liioittelemalla kahden uskonnon välisiä ristiriitoja. Totuudella ei ollut väliä, kun protestantit ja katoliset alkoivat valistaa kansaa vihalla ja punoa ihmisiä omiin kiukkuverkkoihinsa. Pohjimmaisena syynä oli 1500-luvulla alkanut uskonpuhdistus eli protestanttien näkemys katolisuudesta pöhöttyneenä ja korruptoituneena uskontona.

Protestanttiset luterilaiset levittivät Saksassa raivoisia väitteitä katolisen kirkon päämiehestä. Heille paavi oli milloin antikristus, milloin ”itämaisen antikristuksen Muhammedin äpäräkaksoisveli”. Vastapuolella jesuiittojen kynistä lähti yhtä kovia viestejä, joista osa oli puettu viileän uskonnollisen analyysin kaapuun.

Jesuiitat muun muassa järkeilivät, että uskonpuhdistaja Martti Lutherin nimen kirjaimet paljastivat aukottomasti, mistä ”perkeleen lapsesta” oli kysymys. Oikealla tavalla väänneltynä niistä saatiin ilmestyskirjan pedon luku 666.

 

Vihapuhe ei olisi ollut niin tehokasta ilman mediaa. Kirjapainoa hyödynnettiin erityisesti Saksassa. Martti Luther oli tehokas painetun sanan ja piirrosten sekä muun grafiikan hyödyntäjä. Hänellä oli voimakas halu vaikuttaa, ja taitavana sanankäyttäjänä hän ymmärsi median merkityksen ihmisten suostuttelussa omalle kannalleen. On väärin syyttää pelkästään Lutheria 30-vuotisesta sodasta, mutta sen siemenien kylvämiseen hän kyllä osallistui.

Luther muun muassa ajoitti joidenkin teostensa julkaisemisen Frankfurtin kirjamessujen aikaan saadakseen niille mahdollisimman suuren huomion. Ensimmäiset kirjamessut oli pidetty Frankfurtissa jo 1454, pian sen jälkeen kun Johannes Gutenberg oli keksinyt kirjapainotaidon naapurikaupungissa Mainzissa.

Katolisen kirkon anekaupan korruptio sai Lutherin aloittamaan taistelun paavinvaltaa vastaan. Hän kävi sitä ennen kaikkea vihaisin tekstein, ei vuoropuhelulla. Vuosien saatossa Luther alkoi rakastaa vihaamista ja loukkaamista, ja paavin lisäksi tulilinjalle joutuivat entiset kollegat, talonpojat ja juutalaiset.

Vasta 18-vuotias Luther pääsi vuonna 1501 opiskelemaan Erfurtin yliopistoon, ja hän valmistui sen humanistisesta tiedekunnasta neljä vuotta myöhemmin. Sen jälkeen hän yllättäen lopetti jatko-opintonsa ja päätti vanhempiensa tyrmistykseksi lähteä 22-vuotiaana munkiksi Erfurtin luostariin.

Luther harjoitti ankaraa askeesia, mutta uskon etsiminen tuntui turhauttavalta. Rippi-isänsä neuvosta hän palasi yliopistoon, ja vuonna 1507 hän aloitti teologian opiskelut Erfurtissa ja Wittenbergissä.

Opiskelut keskeytyivät syksyllä 1510, kun Luther lähti vierailulle paavin luo Roomaan. Hän edusti matkalla saksalaisia augustiinilaisluostareita. Tuolloin keskusteltiin eräästä paavi Julius II:n asetuksesta, jota luostari halusi muuttaa. Luther ei kuitenkaan onnistunut kääntämään paavin päätä, koska tämä oli jo muodostanut käsityksensä.

Kristikunnan keskus teki Lutheriin hyvin negatiivisen vaikutuksen. Hän alkoi pitää paavia ylimielisenä ja tulkitsi Vatikaanin olevan hengetön.

Vuonna 1512 Luther valmistui tohtoriksi, sai teologian professorin viran ja keskittyi Raamatun tutkimiseen.

 

Katolisen kirkon opin mukaan uskovat joutuivat kuoltuaan kiirastuleen, jossa oli kärsittävä jonkin aikaa ennen taivaaseen menoa. Kärsittävä aika riippui tunnustamattomien syntien määrästä. Kiirastulessa vietettyä aikaa pystyi kuitenkin lyhentämään ostamalla aneita.

Luther ei ollut ensimmäinen anekaupan kriitikko, mutta kritiikki oli saanut lisää sytykkeitä dominikaanimunkki Johann Tetzelin ennenkuulumattomasta anekaupasta. Tetzel myi täysaneita, joilla sai kaikki synnit anteeksi. Niillä paavi Leo X aikoi rahoittaa Rooman Pietarinkirkon rakentamisen.

Luther luonnosteli 1517 kuuluisan ehdotuksensa (Julkilausuma 95 teesistä), jolla hän halusi aloittaa keskustelun anekaupasta Wittenbergin yliopistossa. Hän lähetti teesit Tetzelin esimiehelle, Mainzin arkkipiispa Albertille, ja pyysi, että Tetzelin röyhkeä saarnaaminen lopetettaisiin.

Arkkipiispa ei innostunut vaan lähetti Roomaan selvityspyynnön Lutherin kirjelmän puhdasoppisuudesta. Sillä aikaa teesit alkoivat kiertää painettuina kopioina ympäri Saksaa.

Luther väitti myöhemmin, että hänen tarkoituksenaan ei ollut levittää teesejään painettuina suurelle yleisölle. ”Maailma teki sen”, hän selitti. Vuonna 1518 hän julkaisi kuitenkin teoksen anekaupasta, ja siitä otettiin 25 painosta.

Luther osasi markkinoida. Hän antoi kuvan, että ei ollut valinnut asiaa, vaan asia oli valinnut hänet. Lutherin mukaan hän ei ollut itse vastuussa teoistaan, sillä niitä ohjasi korkeampi voima.

Hän myös muutti nimensä eräänlaiseksi ”taitelijanimeksi”. Hän ei enää käyttänyt oikeaa sukunimeään Luder, vaan alkoi allekirjoittaa pamflettinsa kreikkalaisella nimellä Eleutherius (vapautettu), josta myöhemmin vakiintui nimi Luther.

Marraskuun alussa 1518 paavi Leo X ilmoitti bullassaan, että Lutherin näkemykset olivat ristiriidassa kirkon oppien kanssa. Kesäkuussa 1520 Leo X julkaisi bullan, jonka mukaan Lutherin kirjoituksista löytyi 41 harhaoppista, skandaalimaista ja loukkaavaa kohtaa. Lutherille annettiin 60 päivää aikaa muuttaa kantaansa ja toiset 60 päivää raportoida kannanmuutoksestaan Roomaan.

Paavi oli Lutherille Antikristus.

Aluksi puolustuskannalla ollut Luther muuttui nyt hyökkääväksi. Hän heitti paavin bullan roviolle, jonka hänen oppilaansa olivat sytyttäneet kaupungin ulkopuolelle. Sitten hän julkaisi pamfletin Antikristuksen viheliäistä bullaa vastaan. Paavi oli Lutherille Antikristus.

Paavin lisäksi Luther hyökkäsi munkkiveljeskuntia vastaan. Ne olivat hänen mukaansa vain tekosyitä juopotteluun ja ylensyömiseen, turhanpäiväistä rahan tuhlausta, ulvomista ja ulinaa, huutamista, lörpöttelyä, tanssimista ja ajantuhlausta.

Lutherin tyyli oli suora, maanläheinen ja ilkeä. Hänen sivalluksiaan saattoi luulla kuulevansa kapakassa muutaman oluen jälkeen, ei kirkonmieheltä.

Mutta Luther oli oluttuvissa viihtyvä populisti. Hänen painotöissään oli hänen itsensä suunnittelema monogrammi, joka esitti häntä saarnaamassa tohtorin hatussa ja munkin kaavussa.

Kun Saksin herttua Yrjö Parrakas kielsi Lutherin töiden painattamisen, vuotuisten nimikkeiden määrä putosi 140 nimikkeestä 43:een. Tästä huolimatta Luther kylvi kiukkua ja ahdasmielisyyttä ympäri mannermaata. Vihakynäily jatkui läpi vuosikymmenien. Uskottavilta tuntuneet tarinat upposivat yhä uusiin ihmisiin.

 

Uskontojen välinen vihanpito levisi myös niiden omaan piiriin, ja eripuraisuus kiristi protestanttisten suuntausten keskinäisiä välejä. Varsinainen päävihollinen ja ”saatanan sikiöksi” sanottu katolisuus jäi useiksi vuosiksi sivunäyttämölle, kun kalvinistit iskivät luterilaisiin ja päinvastoin.

Luterilaiset kirjoittivat, kuinka ”viattomat pienet luterilaiset karitsat eivät älynneet varoa murhanhimoista kalvinistista sutta”.

Lutherin ja hänen seuraajiensa kiihkeys lisäsi jännitteitä kaikkialla Euroopassa. Lopulta Augsburgin rauha loi 1555 laillisen perustan sille, mitä uskontoa kussakin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan yli 300 valtiossa saatiin tunnustaa. Cuius regio, eius religio -nimellä tunnettu laki salli kunkin valtion hallitsijan päättää, olivatko alaiset luterilaisia vai katolisia.

Katoliset ruhtinaat eivät tahtoneet antaa elintilaa kuvainraastajina pitämilleen protestanteille. Muun muassa Baijerissa, Würzburgissa ja Bambergissa heille annettiin mahdollisuus joko kääntyä katolisuuteen tai lähteä maanpakoon.

Pohjoisissa ruhtinaskunnissa toimittiin päinvastoin. Protestanttihallitsijat takavarikoivat vauraan katolisen kirkon omaisuutta, ja monissa ruhtinaskunnissa katolisuus kiellettiin.

1600-luvun alussa katoliset olivat Tonavan eteläpuolella ja luterilaiset Elben koillispuolella. Kahden joen välissä oli molempia, ja lisäksi kalvinisteja. Se oli hedelmällinen paikka vihan ja keskinäisen eripuran kylvöön.

Ja kun viha oli kerran päässyt irti, sitä oli hankala hallita. Vuosikausien järjestelmällinen vihanlevitys muuttui aseelliseksi tappamiseksi.

 

Sanat muuttuivat teoiksi ensimmäiseksi Prahassa. Ahtaalle joutuneet Böömin protestantit olivat pyytäneet kirjeitse kuninkaalta apua katolisten mielivaltaa vastaan, mutta kuninkaan tehtävät juuri ottanut Matias ei ollut suostunut antamaan sitä.

Kuninkaan vastauskirje oli niin jyrkkä, että se loukkasi protestantteja. Muutama protestanttinen aatelismies saapui varhain aamulla 23. toukokuuta 1618 Prahan linnaan, missä he pienen väittelyn jälkeen heittivät katolisia suosineen kuninkaan kaksi virkamiestä tornin ikkunasta. Keskiajalta periytyvä ikkunastaheitto oli poliittinen teko, jonka viestin kansalaiset ymmärsivät.

Linnan tapahtumia kutsutaan Prahan defenestraatioksi, ikkunasta heittämiseksi, latinaksi Defenestratio Pragensis.

Ennen tätä heittoa defenestraatiota oli käytetty Prahassa vuonna 1415, jolloin tieto böömiläisen kirkonmiehen Jan Husin polttamisesta roviolla saapui hänen kotikaupunkiinsa. Husin saarnaajaveli Jan Zelivky oli suuttunut uutisesta ja lähtenyt raatihuoneelle, missä hän oli repäissyt ikkunan auki ja heittänyt katoliset neuvokset siitä ulos.

Hus vastusti 1300- ja 1400-lukujen taitteessa paavin sortoa henkilöön käyvästi ja äkäisesti. Hän esitteli tulisesti saarnaten vakaumustaan ja syytti katolista kirkkoa moraalisesta rappiosta. Uskonto oli hänestä muuttunut ulkokultaiseksi käytökseksi, kaupanteoksi. Hus syytti tästä kaikesta suoraan paavia, joka ei hänen mukaansa ollut jumalasta vaan suoraan saatanasta.

Kirkko säikähti, että vuosisatoja kunnioitettua paavia arvosteltiin näin räikeästi. Arvostelu loukkasi Roomassa myös siksi, että se kumpusi alempiarvoisena maanviljelysväkenä pidettyjen tšekkien keskuudesta.

Paavi Johannes XXIII:n pannabullalla Hus määriteltiin kerettiläiseksi. Kerettiläisten kanssa ei saanut olla tekemisissä.

Lopulta paavi päätti polttaa arvostelijansa. Hus vangittiin Konstazin kirkolliskokouksessa Saksassa, ja muut hengenmiehet löysivät 43 syytöstä häntä vastaan harhaoppisuudesta. Hänen lahkonsa tiedettiin saaneen uusia kannattajia Böömissä, ja kasvu pelotti.

Heinäkuun kuudentena 1415 Hus poltettiin roviolla ja hänen tuhkansa siroteltiin Reiniin.

Husin kohtalon aiheuttama ensimmäinen defenestraatio johti kärsimyksiin. 1420 alkoivat vuosikausia kestäneet hussilaissodat. Husin seuraajat nousivat Jan Zizkan johtamana kuningas Sigismundia vastaan.

Liikkeestä muodostui tšekkiläisten kansannousu saksalaisia vastaan, ja lopulta sotahanke levisi Unkariin saakka. Hussilaissodat kukisti lopulta 1400-luvulla Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Ferdinand II.

 

Kun tieto vanhan ikkunasta heittämisen käyttöönotosta levisi böömiläisten keskuuteen, alkoi totuus taipua. Alas pudonneiden selviämisestä muodostui kaksi erilaista kertomusta, protestanttinen ja katolinen.

Faktat pitivät molemmilla osapuolilla kutakuinkin paikkaansa: aatelismiehet olivat puskeneet kaksi virkamiestä ikkunasta ulos. Mutta loppuosa tapahtuman kuvauksesta muuttui omiin tarpeisiin sopivaksi.

Protestanttien levittämän tiedon mukaan virkamiehet olivat pudonneet 17 metriä suoraan tornin viereiseen lantatunkioon, ja he olivat säilyneet hengissä lähinnä alle liiskaantuneen pehmeän hevosensonnan ansiosta.

Katoliset puolestaan viestittivät korkeamman voiman puuttuneen peliin. Heidän mukaansa alhaalla ei ollut mitään tunkiota, vaan herran enkelit olivat huomanneet vääryyden, tarttuneet ikkunasta lennähtäviin virkamiehiin ja laskeneet heidät turvallisesti maahan.

Ikkunasta heittoa pidetään alkuna 30-vuotiselle sodalle, joka laajeni muutamista yksittäisistä kapinoista lopulta yleiseurooppalaiseksi taisteluksi.

Sota oli myös keisarikunnan sisäinen valtataistelu, jossa vastakkain olivat vallan keskittämistä halunnut Ferdinand II ja häntä vastustaneet ruhtinaat. Kaikki katolisetkaan eivät hyväksyneet keisarin vallan kasvattamista.

Ruotsin Kustaa II Aadolf kävi valtavaa mielipidekampanjaa keisaria vastaan. Valtaneuvosto päätti tammikuussa 1629, että sotaa keisaria vastaan oli käytävä Saksassa. Toukokuussa 1630 kuningas sai vapaat kädet hyökkäyssodan aloittamiseen.

Ruotsin sotajoukot lähtivät Saksaan ”taistelemaan puhtaan uskon ja voiton puolesta.” Termi oli tullut tutuksi vuosikausien propagandamylläkässä.

 

Syyskuussa 1631 Kustaa II Adolf löi keisarin joukot Breitenfeldissä. Voitosta tehtiin rajua propagandaa.

Vihapuheeseen yhtyi myös Turun piispa, joka kehotti kiertokirjeessään kaikkia seurakuntia: ”Riemuun ratketkaa! Iloitkaa yhdessä koko laajan Ruotsin valtakunnan uskollisten asukkaiden kanssa. Julistakaa kaikessa maassa, että Israelin Pyhä on tehnyt suuria myös meidän keskellämme!”

Sodan myllyssä pyörivät lopulta keskieurooppalaisten ja ruotsalaisten lisäksi Tanska ja Ranska sekä suomalaiset sotilaat.

Ruotsin armeijan riveissä taisteli noin 24 000 suomalaista sotilasta: niin sanotut hakkapeliitat. 40 prosenttia Ruotsin joukoista oli suomalaisia.

Sakari Topeliuksen mukaan hakkapeliitat herättivät sellaista kauhua, että heitä verrattiin luonnonvoimiin, joita ei voitu vastustaa. Todellisuudessa hakkapeliitat olivat vain yksi ryövääjäjoukko monien muiden joukossa. Sotilaat saivat palkkionsa ryöstösaaliina.

Historioitsija Herbert Langer väittää, että Ruotsin armeija tuhosi Saksassa 2 000 linnaa, 18 000 kylää ja 1 500 kaupunkia. Jos luvut pitävät paikkansa, Ruotsin armeija tuhosi kolmanneksen asuinkannasta.

Jotkut kaupungit kärsivät todella pahoin. Vuonna 1618 Magdeburgissa oli 25 000 asukasta ja sitä ympäröivällä alueella 35 000. Vuonna 1644 asukkaita oli jäljellä 2 500.

Väestöstä menehtyi kaupungeissa yli 30 prosenttia, maaseudulla 40 prosenttia, Brandenburgissa puolet ja nykyisen Tšekin alueella kolmannes. Luostarit ja kirkot kärsivät suuria tuhoja. Jotkut kaupungit, kuten München, ostivat itsensä kovilla lunnailla vapaiksi ryöstelystä.

Vieläkin Saksassa muistetaan vanha lastenlaulu, jossa iltarukouksen väliin jättäviä lapsia pelotellaan ruotsalaisilla.

 

Bet’, Kinderl, bet’

Morgen kommt der Schwed’

Morgen kommt der Oxenstern

Wird die Kinder beten lehr’n.

(Rukoile, rukoile lapsirukka

Huomenna, huomenna ruotsinukko

saapuu kera Oxenstiernan

Ja opettaa kyllä rukoilemaan.)

Suomalaiset ja ruotsalaiset ryöväsivät Prahaa kolmen kuukauden ajan.

Vaikka hakkapeliittojen ryöstely laitettiin usein ruotsalaisten piikkiin, Prahassa heidät muistetaan suomalaisina.

Prahan Malá Stranan valtaamisen jälkeen hakkapeliitoille annettiin kaksi päivää aikaa rosvota asukkaita. Kukin rykmentti sai oman alueen, jota saatiin käyttää hyväksi. Jos joku yritti estää kotinsa rosvouksen, hänet tapettiin.

Hakkapeliitat ryöstivät myös vuonna 1134 perustetun Strahovin luostarin, jonka kirjasto oli Böömin suurimpia. Mitä ei voitu ottaa mukaan, se tuhottiin. Koska hopeiset ehtoollismaljat ja kynttilänjalat veivät liikaa tilaa sotilaiden kantamuksissa, ne sulatettiin harkoiksi. Kun kaikki irtain oli saatu, hakkapeliitat repivät luostarin lattioita ja rakenteita.

Kirjastosta vietiin suurin osa teoksista. Suomeen päätyneet arvokkaat kirjat tuhoutuivat Turun akatemian kirjaston palossa 1827. Suomalaiset varastivat myös Pyhän Norbertin pyhäinjäännökset, jotka palautettiin lunnaita vastaan.

Sami Kosken, Mika Rissasen ja Juha Tahvainaisen kirja Hävityksen historiaa kuvaa ruotsalais-suomalaisen ryöstöretken laajuutta. Ruotsiin vietiin 500 maalausta ja lukemattomia pronssiveistoksia ja koristeastoita. 500-luvulta peräisin oleva Raamatun käsikirjoitus, hopeakantinen Codeux argenteus päätyi Uppsalan yliopistoon.

Kun Vaclav Havel tiedusteli vuonna 1990 ryöstösaaliin ja erityisesti kirjojen palauttamisesta, ruotsalaiset perustelivat kielteistä päätöstään sillä, että 30-vuotisen sodan aikaisten oikeusnormien mukaan käsikirjoitukset olivat ”laillista ryöstötavaraa”. He vetosivat Hugo Grotiuksen teokseen De iuri belle ac pacis.

Suomalaiset ja ruotsalaiset ryöväsivät Prahaa kolmen kuukauden ajan, kunnes heidät saatiin karkotetuksi. Prahan kaupungin sinettiin painettiin maininta, jossa kerrottiin karkottamisesta. Se oli uroteko.

Suomessa 30-vuotisen sodan ryöstösaalista on kirkoissa. Riihimäen Kappelikirkon ja Jokioisten kirkon kirkonkellot sekä Sammatin ja Askolan kirkkojen saarnastuolit ovat todennäköisesti sotasaalista. Suomalaisiin kirkkoihin on päätynyt myös arvokkaita ehtoollismaljoja.

 

Rauha solmittiin lokakuussa 1648 Saksan, Ranskan, Espanjan, Alankomaiden, Ruotsin, Portugalin ja paavin edustajien kesken. Suursota oli raunioittanut maanosaa. Arviolta neljännes ihmisistä kuoli sodan seurauksena.

Erilaiset armeijat ja sotajoukot olivat vaeltaneet Keski-Euroopassa. Protestantista katoliseksi siirtyneen tšekkiläisen Wallensteinin aatelissuvun kenraali Albrecht von Wallenstein ei itse kuulunut mihinkään kirkkoon, mutta hän halusi mukaan nujakoimaan.

Taivaankappaleiden vaikutuksiin ihmiskohtaloissa luottanut Wallenstein kokosi 20 000 miehen armeijan mitä moninaisimmasta sotilasaineksesta, jossa erilaiset uskonnot ja maailmanselitykset olivat sekaisin. Arvaamattomat ja oikukkaat sotilaat käyttivät mielellään oman käden oikeutta ja rankaisivat ja kiduttivat kohdalle sattuneita.

On selvä, että 30 vuotta jatkuneen mellastuksen jalkoihin joutuneet eurooppalaiset olivat lopen kyllästyneitä jatkuvaan sotatilaan. Armeijat eivät voineet sen aikaisella varustuksella sotia talvisin tai muuten huonoilla keleillä, mutta keväästä pitkälle syksyyn nykyisten Saksan, Tšekin, Itävallan, Ranskan ja Tanskan alueilla vallitsi kuolemanvaara.

Rintaman liikkeistä ja joukkojen hävitysvimmasta kertoo kansan suussa kulkenut tunnistamattoman tekijän rallatus, jossa maanviljelijä joutuu kokemaan sotaan liittyneiden kuningaskuntien moninaisten sotilasosastojen läpikulun omalla maallaan.

Se on mainio muistutus siitä, miten vihankylvö näyttäytyy lopulta naurettavassa ja kenties myös ainoassa oikeassa valossa.

 

Ensin tuli harmaatakit ja söi sikani,

sitten saapui sinitakit ja otti poikani,

pianpa kohta vihertakit vei vaimoni huoraksi,

jonka päälle ruskeatakit poltti taloni poroksi.

Jäänyt ei eloon multa

muuta kuin henkikulta.

Jonka senkin mustatakit

lopulta tempas pois!

 

Ei ole mahdotonta ajatella, että 30-vuotisen sodan rippeistä taisteltiin vielä paljon myöhemmin Pohjois-Irlannissa.

Se oli eräänlainen 30-vuotisen sodan jatkosota, joka kesti toiset 30 vuotta. Vuodesta 1969 vuoteen 1998 jatkunutta katolisten ja protestanttien veristä välienselvittelyä on pidetty uskonnollisena, vaikka taustalla oli poliittisia hallinto- ja alueriitoja.

Tutut kahden uskontosuuntauksen erot näkyivät korostuneesti. Ihmisiä jaettiin kahtia sanoin, teoin ja muraalein. Protestantit järjestivät uhmakkaita oranialaismarssejaan katolisten alueiden läpi.

Jos suomalaiset hakkapeliitat tuhosivat aiemmassa sodassa mielin määrin Eurooppaa, nyt otettiin rauhallisemmin. Pohjois-Irlannin rauhankomitean jäsen Harri Holkeri toimi yhtenä ratkaisevana rauhanneuvottelijana protestanttien ja katolisten kesken.

 

Kirjoittajista Petri Laukka on filosofian tohtori, tietokirjailija ja toimittaja ja Ari Turunen valtiotieteiden lisensiaatti ja tietokirjailija.

 

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 8/2018. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.