Psykoterapia voi aiheuttaa riippuvuutta ja pahentaa oireita – Laatua on seurattava, vaatii kokenut terapeutti

"Jos yhteiskunta korvaa terapiaa lääkinnällisenä kuntoutuksena, sitä tulisi myös arvioida sellaisena", sanoo linjajohtaja Jan-Henry Stenberg Helsingin yliopistollisesta sairaalasta.

lääketiede
Teksti
Miina Leppänen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Britanniassa tehdyssä tutkimuksessa kerättiin kokemuksia 15 000:lta psykoterapiassa käyneeltä henkilöltä. Heistä 5,2 prosenttia kertoi saaneensa hoidostaan pitkäaikaisia haittoja. Eri tutkimusten mukaan 3−15 prosenttia psykoterapiahoidossa olevista saa jonkinasteisia haittavaikutuksia.

Saksalaistutkimuksissa taas sairaalapotilaat kokivat enemmän haittoja kuin avohoitopotilaat.

”Jos haittoja syntyy, syynä voi olla se, että terapia ei ole ollut oikea-aikaista. Ennen kuin valitaan hoito, täytyy tarkkaan miettiä, mihin sitä haetaan. Psykoterapia sopii osaan ongelmista, osaan jokin muu hoito”, sanoo Jan-Henry Stenberg Helsingin yliopistollisesta sairaalasta.

Psykoterapeuttina 20 vuotta toiminut Stenberg on it-psykiatrian ja psykososiaalisten hoitojen linjajohtaja.

”Kun psykoterapia on oikein harkittua, pääsääntöisesti se auttaa hyvin.”

 

Psykoterapiaan hakeudutaan usein epämääräisen pahan olon tai kriisin takia. Terapiaa voidaan tarvita psykiatrisen sairauden kuten masennuksen tai paniikkihäiriön oireiden hoitoon. Kolmas tavallinen syy hakeutua terapiaan on vain halu muuttaa elämän suuntaa tai muuttua ihmisenä.

Terapiasta on haittaa, jos sen takia ilmenee uusia oireita, aikaisemmat pahenevat, hoito ei etene tai se pitkittyy tarpeettomasti. Toisinaan potilas ei sitoudu hoitoon ja potilas-terapeuttisuhteessa ilmenee vaikeuksia.

Toisaalta henkilöllä saattaa syntyä terapiaan niin syvä riippuvuus, että se alkaa haitata hänen itsenäistä päätöksentekoaan tai korvata potilaan muuta elämää. Altteimpia tällaiselle riippuvuudelle ovat ihmiset, jotka ovat identiteetiltään vielä epävarmoja ja antavat helposti vastuuta omista asioistaan muille ihmisille, Stenberg kertoo.

Haitallisia ovat myös terapiasta aiheutuneet perhe- ja työelämän vaikeudet tai muut ikävät elämäntapahtumat.

Psykoterapian haittojen vakavuus voi vaihdella itkuisuudesta ja sairauspoissaoloista vaikeisiin riitoihin läheisten kanssa, jopa itsemurhaan. Terapiassa on saatettu tehdä hoitovirhe, esimerkiksi valittu vääränlainen hoitostrategia. Toisaalta sairaus voi vaikeutua joskus myös hoidosta riippumatta.

 

Toisinaan haitat kytkeytyvät potilaan epärealistisiin odotuksiin terapiasta. Terapiaa idealisoidaan.

”Henkilöllä voi olla epämääräisesti paha olo, ja silloin voi kuvitella, että kaikki korjaantuu, kun saa psykoterapiaa.”

Moni on ongelmiensa kanssa yksin ja kun tiedossa on intensiivinen terapiakontakti, sen voi nähdä kaiken muuttavana pelastusrenkaana. Stenbergin mukaan tämä voi kertoa myös siitä, että jos muu hoitojärjestelmä ei toimi kunnolla, ajatus terapiasta nousee pelastuksen majakaksi.

Hän kuvaa terapiaa ”päämääräsuuntautuneeksi toiminnaksi”, joka tapahtuu aina suhteessa toiseen ihmiseen ja siinä vaikutetaan ihmisen mieleen. Ei vain keskustelua vaan suunniteltu kokonaisuus, jolla on päämäärä. Vuorovaikutuksessa pyritään tasaveroiseen keskusteluun, avoimuuteen, lämpöisyyteen ja empaattisuuteen, mutta psykoterapeutti on auktoriteetti, jonka täytyy tiedostaa osapuolten rakenteellinen epätasa-arvo.

Terapeutin olisi hyvä olla työtavassaan aktiivinen ja ihmisenä kypsä, Stenberg muistuttaa.

”Todellinen muutos tapahtuu harvoin ilman koettua työläyttä tai epämukavuutta vaan vaatii ponnistelua ja työntekoa.”

Ihminen on pitkän ajan kuluessa kehittänyt tietynlaisia ajattelu- ja toimintatapoja pärjätäkseen ja sopeutuakseen, ja kun ne eivät enää palvele ihmistä, tapoja ryhdytään terapiassa korjaamaan.

”Siihen liittyy muutosvastarintaa. Ihmisellä on luontainen taipumus vastustaa muutosta”, Stenberg sanoo.

Haitat ovat tällöin usein lyhytkestoisia ja kuuluvat siten terapian kulkuun, mutta kokemus haitoista ei saisi olla vallitseva olotila.  Jos olo ei ala helpottua suhteellisen pian, esimerkiksi muutamien kuukausien sisällä terapian alusta, on hyvä ottaa puheeksi terapeutin kanssa, mistä tämä johtuu, Stenberg neuvoo.

Sen jälkeen voidaan tarvittaessa suunnata terapiaa tai arvioida, onko valittu hoitolinja oikea suhteessa ongelmaan.

Jos potilas on jatkuvasti vaikkapa itkuinen, terapeutin tulee tarkastella työtapojaan.

Mistä potilas tietää, että terapeutti sopii hänelle?

”Täytyy luottaa omaan kokemukseen kemioiden yhteensopivuudesta ja jos yhteistyö tuntuu riittävän sopivalta, sitoudutaan pitkäjänteiseen työhön. Kun hakeutuu psykoterapiaan, oikea tapa ei ole miettiä ensin terapiasuuntauksia, vaan ensin on mietittävä, mihin ongelmaan haluaa apua.”

Hoidon laadun selittäjäksi Stenberg arvelee pikemminkin terapeutin kuin hoitomuodon.

”Eri ihmisille sopivat eri työskentelytavat. Osa terapeuteista työskentelee hyvin laaja-alaisesti, ja he osaavat vaihdella työotetta kulloisenkin tarpeen mukaan.”

Jos potilas on jatkuvasti vaikkapa itkuinen, terapeutin tulee tarkastella työtapojaan. Tällöin on hyvä pohtia, voisiko asioita käsitellä hellävaraisemmin.

”Terapeutin työ on taiteilua, tietoa ja taitolaji, eikä sitä voi oppia pelkästään kirjoista. Sitä pitää harjoitella ja saada koulutusta vuorovaikutustaitoihin.”

Stenberg uskoo, että haittoja tulee vähän ja ne ovat lieviä, jos terapeutti ottaa asian huomioon ja kertoo potilaalleen haittojen mahdollisuudesta.

Historia tuntee hoitomalleja, jotka on sittemmin todettu potilaille haitallisiksi. Sellainen on esimerkiksi syntymätrauman korjaaminen ”uudelleensyntymäharjoittelulla”.

Jälkipuintimenetelmä on osalle potilaista haitallinen, osalle taas hyödyllinen, mutta etukäteen haitallisuutta ei voida ennustaa.

 

Myös lääkkeistä ja muista hoitomuodoista tulee sivuvaikutuksia ja selviä haittoja, eikä psykoterapia ole tässä poikkeus. Haittavaikutuksia ei vain aina tunnisteta.

”Perinteisesti ne eivät ole olleet vilkkaan tutkimuksen kohde. Kaikki tuntuvat tietävän, että lääkkeillä on haittavaikutuksia, mutta terapian haitoista on puhuttu vähän.”

Psykoterapian laatua ei ole aiemmin arvioitu kuten muita lääketieteellisiä hoitomuotoja.

”Psykoterapian perinteet tulevat lääketieteen ulkopuolelta, mutta nykyään se on tullut jo korvattavuuden myötä osaksi samaa järjestelmää ja otettu lääketieteen hoitovalikoimaan. Tämä aiheuttaa tietyn jännitteen joidenkin terapeuttien ja toisaalta terapiaa kustantavan järjestelmän välille.”

Laatua voidaan arvioida eri tavoin: voidaan tarkastella toimintakyvyn muutosta, kokemusta elämänlaadun paranemisesta, oireiden vähenemistä, terapian tavoitteidenmukaisuutta ja osallisuuden lisääntymistä.

Stenbergin mielestä psykoterapiaa nimenomaan pitää arvioida.

”Jos yhteiskunta korvaa terapiaa lääkinnällisenä kuntoutuksena, sitä tulisi myös arvioida sellaisena. Silloin kun yhteiskunta tukee merkittävin taloudellisin summin, on velvollisuus seurata laatua.”

Yliopistosairaalat tekevät tätä työtä: laaturekisteriin kerätään tietoa sekä potilailta että terapeuteilta. Palaute auttaa kehittämään hoitoa ja vähentämään haittoja.

Tarjolla on uusia seurantajärjestelmiä, joissa henkilö voi esimerkiksi puhelinsovelluksen avulla arvioida terapiassa käsiteltyjen asioiden osuvuutta, yhteisiä tavoitteita tai yhteistyösuhteen kokemusta.

”Tähän suuntaan kannattaisi meilläkin edetä”, Stenberg sanoo.

Joka viikko kymmenettuhannet suomalaiset istuvat alas ja kuulevat psykoterapeutilta saman kysymyksen: mistä tänään haluaisit puhua?