Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Tutkija, ota toimittaja mukaan labraan!

Blogit Tarinoita tieteestä 24.1.2015 14:19
Tiina Raevaara
Tiina Raevaara - avatar
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Olin alkuviikosta mukana tieteen asemaa käsitelleessä paneelikeskustelussa (siihen liittyviä tviittauksia voi etsiä #tiedepulassa-merkinnällä Twitteristä), ja jäin miettimään ympäristötoimittaja Jami Jokisen sanoja.

Hän nimittäin kertoi, että tutkijoita on kovin vaikea saada kertomaan tutkimuksen tekemisestä. Jopa kasvillisuuden kartoitusta tekevän tutkijan matkaan oli vaikea päästä.

Koska itse olen usein korostanut tutkijoille, että tutkimuksen tekemisestä, tutkimisesta siis, kannattaa kertoa, minullekin on varmaankin olennaista ymmärtää, miksi sellaisen voi kokea hankalaksi.

Ensinnäkin ymmärrän hyvin, että keskeneräisestä työstä kertominen on hankalaa. Keskeneräinen tutkimus (siinä kuin keskeneräinen kirjakin) voi tekijästään tuntua vielä epäloogiselta ja huolimattomalta – siis keskeneräiseltä. Sellainen se onkin, eikä kukaan oleta muuta.

Kun kerrotaan tutkimisesta itsestään, ei ole välttämätöntä kertoa keskeneräisistä tuloksista. Esimerkkitoimittajanikin halusi ennen kaikkea päästä kertomaan, kuinka tutkimusta tehdään. Kyse olisi siis ollut metodeista ja työtavoista, ei tuloksista.

On ymmärrettävää, että moni tutkija varjelee tuloksiaan viimeiseen saakka. On siihen usein syytäkin: jos merkittävän tutkimuksen haluaa saada mukaan huipputason tiedelehteen, sen tuloksia ei voi julkaista aiemmin muualla.

Vain harva tutkimus on kuitenkaan tällaisessa asemassa.Toisaatlta alustavia ja julkaisemattomia tuloksia esitellään myös tieteen omilla areenoilla, kuten kongressiesitelmissä ja -postereissa.

Jos tutkimus on siis kovin epämääräisessä vaiheessa, alustavat tulokset hieman epäuskottavia tai ehkä päinvastoin jopa uraauurtavia, sitä tiukemmin tutkimuksesta kertoessa kannattaa keskittyä työtapoihin, metodeihin sekä alkuasetelman näkökulmiin. Eikä niistä kaikkea tarvitse kertoa: tutkija voi valikoida, mihin hän päästää toimittajan ja mitä tälle kertoo.

Suuren yleisön mielestä tieteenteko itsessään voi olla paljon kiehtovampaa kuin saadut tulokset. Itse esimerkiksi tykkään seurata biologikaveideni työtä. Siihen kuuluu kaikenlaista arkastelua: biologit ovat tottuneet kehittelemään monenlaisia sovellutuksia eliöiden päänmenoksi. Eräs tuttavani askarteli satoja tekokukkia, joihin tutkittava hyönteinen haluttiin huijata. Samoin erilaisten seurantalaitteiden kiinnittäminen eläimiin vaatii nopeaa reaktiokykyä ja hyvää mielikuvitusta.

Juuri nämä yksityiskohdat voivat olla yleisön hyvin paljon mielenkiintoisempia kuin itse tutkimus, jossa keskitytään vaikkapa yksittäisen hyönteislajin elintapoihin. Tulosten tärkeys ei aina aukea kuin asiantuntijoille, eikä toki tarvitsekaan.

Sitä paitsi tieteenteko on monella alalla visuaalisesti hyvin näyttävää. On isoja, merkillisiä laitteita, laboratorioita ja tietenkin tutkimusympäristö, jota tieteentekijä saattaa katsoa tavallisesta poikkeavasta näkökulmasta.

Tutkija itse saattaa olla kykenemätön huomaamaan, mikä tutkimisessa on kiinnostavaa. Hänellehän se on arkipäivää. Avuksi tarvitaan ulkopuolinen.

Miksi tieteenteosta pitäisi kertoa? Eivätkö tärkeitä ole vain tulokset?

Tieteessä on tärkeintä prosessi itse. On varsin olennaista ymmärtää, että tiede ei tarjoile lopullisia, betonoituja totuuksia, vaan ennen kaikkea menetelmän. Tiede täydentää itseään ja pyrkii parhaaseen mahdolliseen tapaan hankkia tietoa. Siksi tieteen tekemisestä pitää kertoa siinä missä tuloksistakin.

Tutkija, ota siis toimittaja mukaan maastoon tai kaupungille ja päästä hänet päiväksi laboratorioon!

Yliopistomaailma on tietenkin kiireinen, päivät täynnä kaikkea muutakin kuin työn avaamista ulkopuolisille. Tyhmiä kyselevä toimittaja saattaa hidastaa tekemistä tai kaataa koeputket.

Oma käsitykseni kuitenkin on, että tieteen norsunluutornien ulkopuolelta puuttuu ennen kaikkea tietoa tieteen olemuksesta. Tuloksia on tarjolla, mutta itse työ ja valinnat tulosten takana jäävät näkymättömiin.

Mikä muka olisi lähempänä tieteen olemuksen ydintä kuin se, kuinka sitä käytännössä tehdään?

 

 > Lisää alussa mainitusta paneelikeskustelusta voi lukea täältä ja täältä.