Seitsemän virkettä - ja muut kirjailijan neuvot etätyöläisille

Profiilikuva
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Koronaeristys on ajanut koko joukon ihmisiä tekemään töitä kotona. Vaikka muutos voi tuntua vaikealta, on tietenkin etuoikeus päästä tekemään töitään kodin turvaan. On paljon ammatteja, joissa on oman terveydenkin uhalla pakko tavata iso määrä ihmisiä päivässä. 

Joka tapauksessa moni tuskailee nyt työntekorutiinien puutteessa. Ensimmäiset viikot saattoivat kulua uutuudenjännityksessä ja poikkeustilan tuottaman adrenaliinin voimin, mutta nyt, tunnereaktion tasaannuttua, uusi työarki alkaakin tuntua lamaannuttavalta eikä tietoa tilanteen päättymisestä edelleenkään ole. 

Etätyöläisiä riittää moneen junaan. Toisilla on edelleen tiivis työyhteisö, jossa palaverit rytmittävät päivää, ja parhaimmillaan yhteisön tuottama sosiaalinen paine helpottaa työntekoa. On mielekästä tehdä töitä, kun on tunne, että joku odottaa työn tuloksia. Toiset tekevät työtään itsenäisemmin – tai yksinäisemmin.

Projektit saattavat olla suuria ja ainakin alussa myös hahmottomia, ja nyt työkaverit eivät olekaan vieressä ajattelun apuna. Isoista töistä on vaikea saada otetta, kun kokonaisuudella ei tunnu olevan rajoja ja edistymistä ei juuri huomaa tai se tuntuu mitättömältä kokonaisuuden laajuuteen nähden. Tämä vastaa parhaiten omaa tilannettani. 

Ongelmana monella on sekin, että työtehtäviä on kovin monenlaisia. Parhaimmillaan erilaiset,  erirytmiset tehtävät tuottavat vaihtelua. Jos abstrakti iso projekti edistyy tuskastuttavan hitaasti, on mukavaa, kun saa tehtävälistasta parissa tunnissa valmiiksi monta pientä hommaa. 

Rasittavinta on kuitenkin yleensä niin kutsuttu metatyö. Kirjailijan työssä metatyö on sähköposteihin vastaamista, tapaamisista, esiintymisistä ja luennoista sopimista, erilaisten esittelytekstin kirjoittamista, laskuttamista, sopimusten yksityiskohtien säätämistä sun muuta sellaista, joka ei ole varsinaista kirjoitustyötä, mutta huolehtii tuon työn kehyksistä. Metatyössä ärsyttää nimenomaan se, että se ei ole oman työn ydintä, mutta kuitenkin vaatii usein nopeaa reagointia ja täsmällistä ajatustyötä – sekä on pois ”oikeaan” työhön tarvittavasta ajasta.

Omassa työssäni pahin mielentila on jumi, jossa jossa epämieluisaa työtehtävää ei saa millään tehtyä, mielen valtaa ahdistus, ja tekemätön homma estää tekemästä mitään muutakaan. Usein jumin saa aikaan nimenomaan jokin metatyöhön kuuluva tehtävä, ja veikkaan, että sama jumi on nyt tullut tutuksi monelle etätyöhön siirtyneelle.

Vitkuttelu ahdistaa tutkimustenkin mukaan: Kun epämieluisaa tehtävää ei saa suoritettua, negatiiviset tunteet vaikeuttavat entisestään sen tekemistä. Syntyy vitkuttelun noidankehä, joka ainakin itselläni aiheuttaa jopa niin vahvan väsymyksen, että alan aina epäillä olevani kipeä. Kun homma valmistuu, väsymyskin katoaa. 

Alla joitain keinoja, joilla pidän itseni aikaansaavana. Olen tehnyt itsenäisen kirjoittajan töitä vuodesta 2007 saakka. Päivien aikataulu on pitänyt rakentaa itse, eikä edistymistä vahdi kukaan muu. Toki ajoittaiset deadlinet rytmittävät tekemistä, mutta pikemminkin kuukausien kuin päivien tasolla. 

Munakello. Tähän neuvoa viljellään paljon, mutta se onkin oikein toimiva! Munakello- tai oikeammin pomodoro-tekniikka (viittaa tomaatin muotoiseen munakelloon) rakentuu puhdasoppisesti niin, että työskennellään keskittyneesti 25 min, jonka jälkeen pidetään 3-5 minuutin tauko. Tämä on yksi ”pomodoro”. Neljän pomodoron jälkeen pidetään pidempi, jopa tunnin tauko. Sitten aloitetaan alusta. Itse pidän pomodorot usein lyhyempinä, 10-20 minuuttisina. Parin pomodoron jälkeen työ saattaa olla jo sellaisessa imussa, ettei mitään pakotteita tarvita, tai jos on ollut kyse metatyöstä, homma onkin jo valmistunut. Munakellon tikitys rytmittää mukavasti tekemistä, joten suosittelen todella sen käyttämistä esimerkiksi kännykän hälytyksen sijaan. 

Seitsemän virkettä. Tällä saan alkuun jumissa olevan tekstin, mutta kai neuvoa voi käyttää vaikkapa sähköpostinkin lähettämiseen. Pakotan siis itseni kirjoittamaan seitsemän virkettä ennen kuin luovutan. Määrä vaikuttaa kovin lyhyeltä – tehtävän saa suoritettua vaikka olisi millainen jumiahdistus päällä. Silti seitsemän virkettä on tarpeeksi kuljettamaan tekstiä eteenpäin. Niistä syntyy helposti kokonainen kappale tai vastaus sähköpostiin. 

Paikan vaihto. Fyysinen tila on yhteydessä henkiseen tilaan, sisäavaruuteen. Olen työskennellyt kotona koko kirjoittajan urani ajan, mutta on aikoja, jolloin kotona kirjoittaminen ei vain suju. Koti kantaa mukanaan arjen taakkaa. Kannattaa siis kokeilla kirjoittaa muualla. Nyt koronaeristyksen aikaan vaihtoehdoiksi ei käy kahvila tai kirjasto, mutta ehkäpä parveke, ulkovarasto, taloyhtiön kerhohuone, piha, lapsen makuuhuone tai luontopolun taukopaikka? Vähintäänkin kannattaa etsiä kotoa uusi tuoli alleen ja uusi näkymä ikkunasta. 

Ihmisten läheisyys. Yksin pakertaminen tuottaa työntekoon joskus ylimääräisen raskauden tunteen. Nyt korona-aikana ihmisillä toki vaihtelee paljon, kuinka yksin he todella konkreettisesti työtään tekevät. Toisilla oli ennen lämmin työyhteisö, nyt siitä ei kuulu mitään. Jotkut tekevät töitään keskellä etäkoulun ääniä. Yksinäisyyden ja sosiaalisuuden vaikutukset omaan työntekoon ovat hyvin henkilökohtaisia. Itse olen kuitenkin huomannut, että toisinaan ihmisten läheisyys helpottaa aikaansaamista erityisesti metatyössä ja silloin, kun jumi on pahimmillaan. Jostain syystä kauan vaivanneeseen sähköpostiin on helpompi vastata, kun ympärillä on muita ihmisiä. Ihmisten läsnäolo keventää tekemistä. Korona-aikana muiden läsnäoloa voi etsiä paitsi kotoa, myös sosiaalisesta mediasta. Ystävän kanssa voi pitää etätapaamisen ja puhua hankalista työtehtävistä – ja tavata sitten taas tunnin päästä, kun hommat on valmiit. 

Merkityksen löytäminen. Etätyössä voi olla myös hankala saavuttaa tunnetta, että joku odottaa työn tuloksia. Pohjimmiltaan kyse on tietenkin merkityksen tunteesta. Mitä väliä tekemisellä on, jos kukaan ei huomaa, kukaan ei tarkista, kukaan ei vastaanota, kukaan ei kiitä tai keskustele tuloksista. Etäpalavereilla ja vertaistuella voi helpottaa tätäkin ongelmaa. Mutta ehkä tilanne pakottaa myös tarkastelemaan aiempaa paremmin omia motiiveja? Nyt on hyvä tilanne kirkastuttaa, miksi on omaa työtään päätynyt tekemään, mikä siinä on itselle tärkeää ja mikä siihen motivoi. Kirjailijan työssä on pakko luoda vahva sisäinen motivaatio oman työn tekemiseen. On toki kirjailijoita, joita kustantamo kiirehtii, lukijat vievät kirjat käsistä ja elokuvasopimuksia tungetaan postiluukusta, mutta suurin osa meistä joutuu etsimään merkityksellisyyden tunnun omasta mielestään. Suosittelen samaa muidenkin ammattien edustajille. 

Pilkkominen. Tekeminen kannattaa paloitella, jotta se olisi hallittavissa. Itse olen listojen suurkuluttaja, ja saan myös alkeellista tyydytystä siitä, kun saan viivata listalta yli jo tehdyt hommat. Pilkkominen on myös todellisuuden myöntämistä: mitään isoa kokonaisuutta ei tehdä sellaisenaan, vaan kaikki rakennetaan paloista. 

Aamun rauhoittaminen ajattelulle ja hyvälle sisällölle. Päivän ensimmäiset työtunnit heräämisen jälkeen kannattaa ehdottomasti varata sellaiselle työlle, jossa pitää kyetä luomaan ja olemaan analyyttinen. Oma ajatteluni on aamuisin tuoreimmillaan, ja esimerkiksi assosiaatiokyky aivan toista luokkaa kuin iltapäivällä tai illalla. Uskoisin, että ihmisillä on pääsääntöisesti näin, vaikka vuorokausirytmeissä onkin eroja. En siis tuhlaa aamuja sähköposteihin vaan kirjoitustöihin. Työpäivän lopuksi saatan kyllä luonnostella, pistää ajatuksia muistiin vaikkapa kolumnia varten, mutta varsinaisen kirjoitustyön teen aamulla. 

Liikunta ja luonto ratkaisevat ongelmat. Oli jumiahdistus sitten kuinka paha tahansa tai käsikirjoituksessa edessä umpikuja, saan aina apua siitä, että lähden kävelylle ulos. Itse suosin metsiä, toiset rantoja ja jotkut 70-luvun lähiöitä. On aivan turha kiehnätä tuskissaan läppärin edessä tuntikausia saamatta aikaan mitään. Tunnin kävelylenkin jälkeen ainakin jokin palikka on saattanut loksahtaa ajatuksissa kohdalleen, ja pelkästään se, että ihminen on tuntenut saavansa jotain aikaan – hän on kävellyt, mikä on hyvä asia – synnyttää edelleen aikaansaamista. 

+Bonusvinkki: Olen kirjoittanut monta kirjaa loppuun musiikin voimalla. Kun urakkaväsymys on jo suurta ja kiirekin painaa, hyvä musiikki pitää ainakin mielialaa koholla. Uskon, että omalla kohdallani tietynlainen musiikki myös parantaa aivojen kognitiivisia kykyjä. Tästä on jonkin verran tutkimusnäyttöä, osin myös ristiriitaista, ja vaikutus varmaankin riippuu tekijästä, työtehtävästä ja musiikista. Itselläni toimii proge ja kaikki sinne suuntaan menevä: pitää olla monimutkaista, varioivaa ja toisteliasta. Suosittelen kokeilemaan.