Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Sakaali näkyvissä – onko pakko ampua?

Blogit Tarinoita tieteestä 25.1.2019 17:50
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Kultasakaali saattaa pian astella Suomeen. Virossa niitä jo tavataan, ja Karjalan kannaksen kautta meille on aiemminkin saapunut tulokaslajeista muun muassa villisika.

Kultasakaali on samaa koirien sukua kuin susi, kojootti ja koira, ja periaatteessa kaikki nämä lajit voisivat myös lisääntyä keskenään. Elintavoiltaan sakaali muistuttaa sutta, mutta syö tietenkin paljon pienempää riistaa: kultasakaali on sutta merkittävästi pienempi ja hieman kettua suurempi. (Ja suunnilleen keskikokoisen villakoiran kokoinen.)

Kultasakaali on levinnyt Euroopassa täysin luontaisesti, mutta ilmastonmuutoksen lämmittämät talvet tietenkin edesauttavat sen pärjäämistä yhä pohjoisemmassa.

Yhtään havaintoa kultasakaalista ei Suomessa vielä ole, mutta sen tuloa kovasti jo odotellaan ainakin hallituksessa. Ehkäpä mielessä välkkyy ennen kaikkea uusi, metsästettävä laji. Hallitus on pannut liikkelle lakimuutosesityksen, jossa sakaalista tulisi riistalaji ennen kuin sitä on nähtykään Suomessa.

Muutoshalua perustellaan sillä, että sakaali voisi minkin ja supikoiran tapaan olla uhka linnustollemme. Hallituksen lakimuutosesitystä on arvostellut moni luonnon- ja eläinsuojelujärjestö, muun muassa Suomen luonnonsuojeluliitto. (Järjestöjen kritiikki on kohdistunut paljon muuhunkin kuin sakaalin osuuteen.) 

Voi tietenkin olla, että sakaali tosiaan osoittautuu katastrofiksi luonnollemme. Aika näyttää. Nyt ongelma on puhdasta spekulaatiota. Voisi hyvin olla, että ilvekset ja sudet napsisivat tehokaasti sakaalit suihinsa – varsinkin, jos susikanta saisi olla meillä suurempi.

Jostain syystä Suomessa ei kuitenkaan haluta koskaan antaa kannanhoitoa luonnon itsensä käsiin: meillä kannanhoito on aina asein ja loukuin hoidettua. Peurakannan ja pienpetokannan suuruutta voivotellaan, mutta susikannan ei anneta kasvaa yhtään suuremmaksi.

Lainsäätäjien äkillinen huoli lintukantojen kestävyydestä tuntuu hieman yllättävältä, kun ottaa huomioon, että meillä saa metsästää useaa uhanalaista tai vaarantuneeksi luokiteltua lintua. Samoin vesilintujen metsästäminen hämärässä on sallittua, vaikka valoisassakin monia lajeja on vaikea erottaa toisistaan.

Ympäristöjärjestöjen huoli lintujen pesinnän aikana tehtävistä metsänhakkuistakaan ei herättänyt hallituksessa halua puuttua tilanteeseen.

Suomalainen lainsäädäntö tuntuu olevan todella nopeaa silloin, kun on kyse metsästysoikeuksien kasvattamisesta. Erittäin jähmeää se on silloin, kun on kyse luonnon suojelemisesta tai jonkin lajin rauhoittamisesta. Aktiivista tekemistä ikään kuin suositaan enemmän kuin passiivista: ehkä siksi on mahdoton ajatus jättää kannanhoito luonnon omien säätelymekanismien hoidettavaksi.

Toinenkin seikka mietityttää tässä sakaali-innostuksessa: Hirvittävän moni eliölaji taantuu ilmastonmuutoksen ja elinympäristöjen katoamisen takia. Jotkut harvat pärjäävät ja jopa kasvattavat kantaansa. 

Pärjääjiä kuitenkin rangaistaan nopeasti. Sakaalia odotellaan aseet tanassa, naakka lisättiin viime syksynä metsästettävien lajien joukkoon. Aivan kuin emme kestäisi sitä, että jokin eläinlaji yleistyy ilman lupaa. 

Luonnon monimuotoisuuden kannalta olisi tärkeää ymmärtää, ettei nyt pidä suojella vain jo uhanalaisia tai vaarantuneita lajeja: pitää osata suojella myös niitä, jotka näyttävät pärjäävän hyvin.

Väärin mitoitettu metsästys yhdistettynä vaikkapa sään rajuun vaihteluun tai useaan vaikeaan talveen voi kääntää kannan kohti taantumista yllättävän nopeasti.

Ja sitten kun jokin laji pitäisi taas lailla suojella, lainsäädäntö muuttuukin hitaaksi tai suorastaan mahdottomaksi toteuttaa.