Ruotsalaisen valesarjamurhaajan tapaus
Luin varsin mielenkiintoisen tietokirjan: ruotsalaisen toimittajan Hannes Råstamin teoksen Kuinka tehtiin sarjamurhaaja: Thomas Quickin tapaus. Kirjan kuvaamista tapahtumista on toki uutisoitu Suomessakin, mutta keskustelua aiheesta meillä syntyi yllättävän vähän.
Thomas Quick, oikealta nimeltään Sture Bergwall, on ruotsalainen päihteiden väärinkäyttäjä ja muun muassa alaikäisten raiskauksista tuomittu rikollinen, joka joutui psykiatriseen pakkohoitoon vuonna 1991. Säterin vankimielisairaalassa hän alkoi vähitellen tunnustaa Ruotsissa ja Norjassa tehtyjä henkirikoksia.
Kaikkiaan hän tunnusti syyllistyneensä jopa 30 surmaan. Suurin osa näistä oli vuosia selvittämättöminä olleita rikoksia, ja niiden uhrit olivat hyvin erilaisia keskenään: nuoria, vanhoja, miehiä, naisia – ja olipa joukossa jopa yksi pariskunta.
Bergwallista tuli nopeasti ”Ruotsin tunnetuin sarjamurhaaja”. Kahdeksan henkirikoksen tutkinta saatiin vietyä niin pitkälle, että Bergwall tuomittiin niistä.
Vuonna 2008 Sture Bergwall otti yhteyttä Ruotsin yleisradion toimittajaan Hannes Råstamiin ja perui tunnustuksensa. Alkoi melkoinen show, jossa poliisit, oikeusoppineet ja rikostoimittajat jakautuivat kahteen leiriin: niihin jotka uskoivat sarjamurhaajuuteen, ja niihin jotka eivät uskoneet. Välimuotoja ei tainnut olla.
Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, Sture Bergwallin tuomiot on purettu ja hän on päässyt vapauteen.
Mikä meni vikaan? Miten oikeusvaltion mainetta varmasti mielellään vaaliva Ruotsi sai syyttömän miehen muutetuksi sarjamurhaajaksi?
Mitä ”Thomas Quickin” tapauksesta voi oppia?
Hänen kohdallaan tehtiin alkeellisuudessaan suorastaan järkyttäviä virheitä. Niitä eivät tehneet vain poliisin tutkijat tai syyttäjä, vaan myös Bergwallin hoidosta vastanneet psykiatrit ja psykologit.
Tuomiot perustuivat hyvin puhtaasti Bergwallin omiin tunnustuksiin. Tekninen tutkinta oli paitsi tuloksiltaan kehnoa, myös kovin huonosti johdettua. Todisteita ja jopa Bergwallin alibi yhdessä tapauksista ”unohtui” matkan varrelle. Monella taisi olla niin suuri halu olla mukana tuomassa sarjamurhaajaa oikeuden eteen, että huolellisuus karisi, vauhtisokeus iski ja tarkoitus pyhitti keinot.
Sture Bergwallia käytännössä palkittiin siitä, että hän tunnusti henkirikoksia. Parin ensimmäisen pakkohoitovuotensa aikana hän ei saanut kunnolla terapiaa, ei edes oikein tilaisuuksia keskustella tilanteestaan. Lääkityskään ei vastannut väärinkäytölle alttiin miehen toivomuksia.
Kun hän alkoi vihjailla ”teoistaan”, kaikki muuttui. Bergwallista tuli tärkeä. Terapiaistuntoja riitti ja ”muistojen” aikaansaamaan ahdistukseen Bergwall sai valtavia annoksia rauhoittavia ja mielialaa tasaavia lääkkeitä. Hän pääsi viikonloppulomille ja sai lisää vapauksia.
Ruotsissa oli juuri käyty keskustelua niin kutsutuista valemuistoista ja terapeuteista, jotka istuttivat sellaisia potilaiden ajatuksiin, mutta silti Bergwallin kanssa toimittiin sairaalassa varsin kritiikittömästi.
Samaan syyllistyi poliisi. Thomas Quickiksi nimensä muuttaneen miehen kuulusteluista vastasi käytännössä yksi poliisi, Seppo Penttinen. Hänen kyselytapansa oli varsin vapaamuotoinen. Jos Quick kertoi kuulustelun aiheena olevasta henkirikoksesta jotain, joka ei sopinut poliisin tiedossa oleviin yksityiskohtiin, Penttinen jätti Quickin sanat huomiotta, palasi myöhemmin aiheeseen ja suorastaan syötti tälle oikeat vastaukset. Tai sitten hän esimerkiksi väitti huomaavansa Quickin epäröivän yksityiskohdassa.
Quick oppi varsin nopeasti lukemaan Penttisen tarjoamia vihjeitä ja muuttamaan kertomustaan niitä vastaaviksi. Tällaisen esimerkin kuulusteluista Hannes Råstam tarjoaa kirjassaan:
”Penttinen: Oletko sataprosenttisen varma siitä, että tapasit Yenon Levin (uhri) Uppsalassa?
Quick: Kyllä.
Penttinen: Ei epäilystäkään?
Quick: Ei.
Penttinen: Sitten minun on taas kerran luettava sinun reaktioitasi. Jos kysyn sinulta näin, reagoit tavalla, joka saa minut ajattelemaan, että tavassasi sanoa on silti epäilystä. Ilmeesi antavat sellaisen vaikutelman.
Quick: Hmm.
Penttinen: On valtavan olennainen kysymys, että olet pitkän ajan sanonut tappamisen olleen Uppsalassa ja sitten annat jollakin tapaa sellaisia signaaleja, että oletkin asiasta epävarma.”
Råstam kertoo, että hetkeä myöhemmin Bergwall vaihtoikin tapahtumapaikan kuulusteluissa Tukholmaksi. Yksi kerrallaan hänen kertomustensa yksityiskohdat siloittuivat sellaisiksi, että ne vastasivat poliisin tietoja rikoksista.
Lisäksi hänen kertomuksistaan jätettiin aina suosiolla huomiotta yksityiskohdat, jotka eivät voineet olla totta. Vain syytöksiä puoltavat seikat huomioitiin, eikä mahdottomien väitteiden katsottu lainkaan vähentävän tunnustuksien uskottavuutta. Bergwall esimerkiksi nimesi monen henkirikoksen kohdalla jonkun henkilön, joka oli toiminut kuskina tai kanssatappajana. Yksikään näistä apureista ei tunnustanut tekoja. Monella oli alibi.
Oikeudenkäyntien aikaan väitteet apureista oli syyttäjän puolelta jo unohdettu eikä heidän rooliaan käsitelty.
On muitakin syitä, miksi kuulusteltavan kertomukset tarkentuivat kerta kerralta. Quick kävi nimittäin lomillaan perehtymässä murhatapauksiin kirjastojen arkistoissa. Tapauksista oli usein kirjoitettu varsin paljon lehtijuttuja – olivathan ne kuuluisia selvittämättömiä murhia.
Kävi niinkin, että joku toimittaja varta vasten lähetti kirjoittamansa reportaasin Quickille luettavaksi.
Loppujen lopuksi Sture Bergwall ei koskaan tiennyt murhista enempää kuin lehdissä oli kirjoitettu – tai mitä kuulustelija oli hänelle kertonut.
Entä tekninen tutkinta? Bergwallin saamat tuomiot huomioiden on ällistyttävää, että mikään tekninen todiste ei liittänyt häntä murhiin. Psykiatrisessa hoidossa olevan lääkkeiden väärinkäyttäjän tunnustukset riittivät murhatuomioihin. Se ei tietenkään ole hyvää oikeuskäytäntöä.
Ehkä hurjinta antia Råstamin kirjassa ovat kuvaukset vierailuista murhapaikoille. Thomas Quickiä ajelutettiin ympäri Ruotsia näyttämässä tarkkoja murhapaikkoja ja kuvailemassa tapahtumien kulkua. Mukana matkoilla seurasivat lempikuulustelija Penttinen sekä terapeutit.
Lääkkeistä täysin sekaisin oleva Bergwall ei tiennyt oikeasti yhtään mitään eikä tunnistanut yhtään paikkaa. Matkustelu ahdisti, lääkkeitä pumpattiin mieheen lisää ja häntä jouduttiin kannattelemaan pystyasennossa. Matkakumppanit syöttivät hänelle tapansa mukaan vihjeitä, jotta auto saatiin lopulta ajettua edes suunnilleen oikeaan suuntaan.
Ruotsi ei lopulta saanut kymmenien murhien sarjamurhaajaansa. Ehkä se sai jonkin elintärkeän opetuksen. On silti melkoisen hurjaa, millaisin eväin ihmisestä voidaan leipoa oikeuden edessä syyllinen.
Kannattaa lukea.
Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä
Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto
Tilaa