Populistille susi on helppo saalis

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Susikeskustelu lehahti jälleen liekkiin, kun metsästyspiirien keräämä kansalaisaloite suden kannanhoidollisesta metsästyksestä pääsi eduskunnan lähetekeskusteluun. 

Kansanedustajista halusivat ääneen erityisesti ne, joiden mielestä susia pitäisi metsästää – ehkäpä mitä pikemmin ja enemmän, sen parempi. Eduskunnassa kuultiinkin joukko sellaisia huhupuheita, virheellisiä väittämiä ja suoranaisia salaliittoteorioita, joita susiaiheen parissa on liikkunut vuosia. On todella harmi, että ne jatkavat elämäänsä eduskunnan istuntosalissa.  Toimittaja Jami Jokinen kirjoitti aiheesta eilen mainiosti Kalevassa

Susikeskustelu on erinomainen esimerkki poliittisesta populismista. Se on myös hyvin helppoa ja yksinkertaista populismia. 

Susikeskusteluun osallistuminen populistisilla heitoilla ei vaadi poliitikolta erityisiä spinnaustaitoja, rohkeutta, retorista kunnianhimoa tai aiheen tuntemusta. Susikeskustelun asetelma on hyvin yksinkertainen ja kaikille tuttu, ja siitä on helppo tehdä mustavalkoisia kärjistyksiä.

Mihin populistinen poliitikko pyrkii? 

Ensinnäkin hän haluaa määritellä keskustelun suunnan. Kärjekkäillä provokaatioilla otetaan keskustelun ilmatila haltuun ja määritetään se, mistä muutkin joutuvat puhumaan. 

Nyt me esimerkiksi joudumme puhumaan susien ampumisesta, vaikka todellisuudessa olisi paljon olennaisempaa puhua vaikkapa uhanalaisten lajien suojelusta, sukupuuttoaallosta sekä luontokadosta – siis siitä, että luontoa on jäljellä koko ajan vähemmän ja vähemmän. 

Puhumme susien ampumisesta, vaikka niitä on Suomessa vain vajaat 300 yksilöä. Määrähän on suorastaan naurettavan matala, ja luontokato näkyy juuri tällaisissa yksityiskohdissa: karsimme eliöpopulaatioita, jotka ovat jo valmiiksi hyvin pieniä. 

Toinen populistin tavoite on tunteisiin vetoaminen, sekä kannattajiensa että vastustajiensa. Tunteet ovat maaperä, josta populismi ponnistaa: populistin suosion takana on usein pelkoa, turhautumista ja osattomuutta, vahvoja negatiivisia tunteita. Tällaisessa ilmapiirissä susi on tietenkin helppo väline: suurpetojen kohdalla on aina helppo vedota pelkoon ja levittää sitä.

Kun susille vaaditaan ”nappia otsaan”, halutaan nostattaa kannattajissa huraa-huutoja ja vastapuolessa kauhistuneita kohahduksia. Vastakkain aseteltujen ryhmien tunteet ruokkivat toisiaan.

Populismissa onkin aina kyse tunteista, ei tiedosta. Populistia ei motivoi esimerkiksi mahdollisimman oikeellisen tiedon levittäminen. Vaikka susikeskusteluun osallistuneet, metsästystä kannattaneet kansanedustajat perustelivat kantaansa ”tiedolla”, käytännössä he kuitenkin levittävät moneen kertaan vääriksi osoitettuja väitteitä esimerkiksi siitä, että Suomen susista osa olisi koirasusia. 

Mikä tällaisen ilmiön takana on? Miksi kukaan haluaisi levittää paikansapitämätöntä tietoa?

Kun vääriä väitteitä nostetaan esiin aina uudestaan ja uudestaan, vähitellen totuus hämärtyy ja epäluulo esimerkiksi susitutkijoita kohtaan lisääntyy. Keskustelun hämärtäminen on tuttua ilmastonmuutoskeskustelusta ja aikoinaan keskustelusta tupakan terveysvaikutuksista. Molempien aiheiden kohdalla tietoa on hämärretty suunnitelmallisesti ja isolla rahalla.

Populismille on ominaista myös ihmisten jakaminen meihin ja muihin, yleensä ”kansaan” ja ”eliittiin”. Susikeskustelussa halutaan repiä railo haja-asutusalueiden ja kaupunkilaisten, ”luontoon järkevästi suhtautuvien” ja ”puunhalaajien” välille. 

Susipopulistin kielenkäytössä kaupunkilainen eliitti ei ymmärrä todellisuutta maaseudulla, ei itse astu jalallaan metsiin eikä suostu ymmärtämään, miltä esimerkiksi metsästyskoiran menettäminen susille tuntuu. Maaseutua ymmärtämättömään eliittiin luetaan mukaan myös susitutkijat.

Tällainen kahtiajaon korostaminen on tietenkin ymmärrettävää, kun katselee äänekkäimpien susipopulistien puoluetaustaa. Keskustalla on mennyt pitkään huonosti, ja sudet tarjoavat mahdollisuuden rakentaa puolueen ja kannattajakunnan identiteettiä vastakkainasettelun kautta. 

Mitä susipopulismista aiheutuu? Monenlaista hallaa. 

Ensinnäkin keskustelu ja siinä eteneminen muuttuvat luonnollisesti vaikeaksi. Kompromisseja ei pystytä rakentamaan eikä sovintoa synny edes yhteisestä tilannekuvasta. Tästä kärsivät kaikki, niin luonto kuin susivahinkoja kokeneet.

Populistiset provokaatiot aiheuttavat senkin, että tieteellinen tieto ja tieteentekijät joutuvat merkilliseen poliittiseen rooliin. Jos poliitikko levittää väärää väitettä vaikkapa susikannan koosta, tiedon korjaava tutkija joutuu poliittisen keskustelun osapuoleksi. Tieteentekijälle tämä on hankala ja yleensä epäkiitollinen rooli. 

Tutkijoita kohtaan esitetty epäluulo kulminoituu pahimmillaan tutkijoiden uhkailuksi ja heidän työnsä estämiseksi. 

Poliitikkojen kannanotot eivät ole pelkkää sanahelinää. Pahimmillaan populismi johtaa siihen, että tehdään huonoja päätöksiä: vähennetään vaikkapa susitutkimuksen rahoitusta tai metsästetään populaatio kestämättömän pieneksi. Sellaista virhettä ei voi myöhemmin korjata. 

Yksi populismin surullisimmista seurauksista on tietenkin se, että alun perin keinotekoinen ihmisten vastakkainasettelu alkaa muuttaa itseään todeksi. Maailman kohdatessa ennennäkemättömän suuria ongelmia tarvitsemme rakentajia, emme hajottajia.