Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Kristinusko kaipaa ympäristöreformaatiota

Blogit Tarinoita tieteestä 6.2.2021 09:12
Tiina Raevaara
Tiina Raevaara - avatar
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Kirkko ja kaupunki -lehden kolumnisti, teologian tohtori Kari Kuula kirjoitti purevan kolumnin tuotantoeläinten kohtalosta ja sai päälleen maataloustuottajia edustavan MTK:n vihan. 

Alkuperäinen kolumni löytyy tästä linkistä. Se poistettiin Kirkko ja kaupunki -lehden sivuilta, mutta myöhemmin Kuulalta julkaistiin lehdessä samaa asiaa käsittelevä uusi kolumni

Olen seurannut mielenkiinnolla ja osin myös surullisena keskustelua kolumnista. Pitkään oli niin, ettei keskustelua oikeastaan syntynyt kolumnista itsestään – keskusteltiin enemmänkin tekstin ulkopuolisista asiasta kuten siitä, saako pappi kirjoittaa sellaista, mitä Kuula kirjoitti, tai millaisia sanavalintoja aiheesta ylipäätään saa käyttää. On keskustelu siitä, oliko kolumnin poistaminen journalismin etiikan mukaista ja loukkasiko poisto Kuulan sananvapautta. 

Nyt vihaisimmat äänenpainot ovat onneksi jääneet ainakin hetkeksi syrjään ja moni rauhallisempi puheenvuoro on saanut tilaa. Kirkko ja kaupunki julkaisi artikkelin siitä, miksi tuotantoeläinten kohtelusta on niin hankala keskustella. Etiikka.fi-sivustolla on puolestaan käyty keskustelua Kuulan keskitysleiri-vertauksesta, viimeksi filosofian professori Matti Häyryn sanoin.

Silti keskustelu kolumnin todellisesta aiheesta uupuu yhä. Miksi hyviä tekoja ja armoa korostava kristinusko ei paheksu tuotantoeläinten kohtelua?

Olen itse pitkään odottanut sitä, että kirkko alkaisi keskustella suhteestaan ilmastonmuutokseen, luontokatoon ja eläinten kohteluun. 

”Kirkko” on toki taho, jota ei oikeastaan ole olemassa, vaan keskustelun pitäisi käynnistyä kaikissa niissä palasissa, joista kirkko koostuu: seurakunnissa, seurakuntalaisten joukossa, piispojen, kirkkoherrojen sekä seurakuntien luottamustehtäviä hoitavien parissa.

Oma suhteeni kirkkoon on ulkopuolinen, sillä erosin siitä yli kaksikymmentä vuotta sitten. Ulkopuolelta on tietenkin huono huudella. Sisältä on parempi muuttaa asioita. Mutta kuten erilaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa aina muistetaan julistaa: kristinusko ja luterilaisuus ovat niin olennainen osa kulttuuriperimäämme, ettei kukaan voi jäädä ulkopuoliseksi. Siksi käyn tätä keskustelua itsekin.

Kristinuskon ja luonnon hyödyntämisen tarinat kulkevat käsi kädessä. Ne ovat syntyneet yhdessä. Maata alettiin viljellä ja tuotantoeläimiä domestikoida hedelmällisen puolikuun alueella noin 12 000 vuotta sitten. Tuolloin ihmisen elämäntapa muuttui radikaalisti, ja tätä muutosta pidetään myös syynä kristinuskon ja sen sisaruskontojen syntyyn. 

Valtauskontomme on kehittynyt maailmaan, jossa ihminen raivaa peltoja ja polttaa metsiä niiden tieltä, jalostaa eläimiä aina vain lauhkeammiksi ja lihaisemmiksi, sulkee ne ahtaisiin karsinoihin ja pakottaa ne synnyttämään, jotta maitoa ja lihaa riittäisi nälkäisten ihmissuiden ruokintaan. 

Luonnon mahdollisimman tehokas hyötykäyttö on kristinuskon selkärangassa. Tekniikan ja tieteen kehitys on taannut sen, että tehokkuus on koko ajan kasvanut. Tilannekuvamme on kuitenkin muuttunut tiedon karttuessa: Nyt ymmärrämme, mitä metsien tuhoaminen ja viljelysmaiden leviäminen tekevät maapallon luonnolle ja ilmastolle. Ymmärrämme senkin, että esimerkiksi lehmillä ja lampailla on tunteva mieli. 

Siksi kristinuskon pitäisi panna alulle uskonpuhdistus suhteessa luontokäsitykseensä.

Valitettavasti Kari Kuulan puheenvuoro ei ole saanut kirkon näkyvimmissä edustajissa aikaan mitään erityisen analyyttista ajattelua. On heitelty älyllisiä kuperkeikkoja, kun on pyritty kumartelemaan kaikkiin suuntiin yhtaikaa. 

”Maaseudulla tehtävä työ on kutsumustyötä, joka perustuu yhteistyöhön luonnon kanssa ja luonnon kunnioittamiseen. Sillä, kuten kaikella rehellisellä ja yhteiseen hyvään pyrkivällä työllä on Jumalan siunaus”, kiemurteli arkkipiispa Tapio Luoma Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa.

Poissa pysyvät pohdinnat rivikristityn vastuusta, kristinuskon ja luonnon hyödyntämisen ikiaikaisesta suhteesta, ihmisen roolista muiden lajien keskellä tai vaikkapa armon ulottamisesta myös muihin eläimiin kuin ihmiseen. 

En tietenkään kaipaa maataloustuottajien syyllistämistä: ne tavat, joilla eläimiä nyt hyödynnetään, ovat peräisin paljon kauempaa kuin nykyhetkestä, ja ne ovat yhteiskunnallisesti – siis yhteisesti – hyväksyttyjä ja kehitettyjä. Syyllistää pitäisi koko ihmiskuntaa, myös sitä osaa, joka on jo manan majoilla. 

Parempi on kuitenkin keskittyä tulevaan: minkä pitäisi muuttua niin ajattelussa kuin teoissa?

Kari Kuulan keskustelunavaus oli tärkeä, mutta hyvätkään avaukset eivät valitettavasti aina johda hedelmälliseen keskusteluun.