Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Joukkomurhan vaikea julkisuus

Blogit Tarinoita tieteestä 26.7.2016 17:12
Tiina Raevaara
Tiina Raevaara - avatar
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Kuluneet kaksi viikkoa ovat näyttäytyneet jokaiselle mediaa seuraavalle poikkeuksellisen verisinä ja väkivaltaisina.

Nizzassa mies tappoi yli 80 ihmistä ajamalla väkijoukkoa päin kuorma-autolla. Kabulissa itsemurhapommittajat tappoivat niin ikään yli 80 ihmistä. Münchenissä yhdeksän ihmistä kuoli 18-vuotiaan ampujan luodeista. Japanissa mies tunkeutui vammaisten hoitolaitokseen ja puukotti 19 ihmistä kuoliaaksi. Tässä on vain muutama esimerkki kahden viikon sisällä uutisoiduista joukkomurhista.

Tänäänkin on ehditty jo kertoa paitsi Japanin verilöylystä, myös veitsimiesten hyökkäyksestä ranskalaiseen kirkkoon sekä siitä, kuinka potilas ampui lääkäriä berliiniläisessä sairaalassa. Tuntuu, että tahti vain kiihtyy.

Kun maailman tapahtumia seuraa, seuraaminen tapahtuu aina median kautta. Tarkoitan tällä niin perinteistä kuin sosiaalistakin mediaa. Kuva tapahtumista ei koskaan ole ehjä: jossain on aina ollut joku, joka on päättänyt kertoa asiasta. Kaikista asioista ei kerrota, kaikista ei synny uutista. Se, mitä maailmasta kerrotaan, ei ole täsmälleen sama asia kuin se, mitä maailmassa tapahtuu.

Joukkomurhien tihentymää seuratessa ei ole voinut välttyä miettimästä sitä, onko maailma tosiaan nyt juuri näin väkivaltainen, vai onko vain siitä piirtyvä kuva näin väkivaltainen. Uutisoidaanko väkivallanteoista ja erityisesti joukkosurmista nyt helpommin kuin joskus muulloin? Onko uutistoimittajien ja some-aktiivien kynnys kertoa niistä madaltunut?

Kun media pukkaa maailmalle perä perää muutaman joukkosurman, syntyykö meissä odotus aina uusia joukkosurmia kohtaan?

Kun Tampereen Ratinassa oli tiistai-iltana piiritystilanne, huomasin muutaman Facebook-tuttavan linkittäneen uutisen sivuilleen sellaisin saatesanoin, joilla olemme jo tottuneet linkittämään uutisia paljon uhreja vaatineista terrori-iskuista. Tilanteessa oli kuitenkin kyse Suomessa aika moneen kertaan nähdystä tapauksesta, yksinäisestä sudesta, joka uhkailee aseella tai leikki-aseella eikä lopulta onneksi uhkaa kenenkään henkeä. Olemmeko suorastaan ryhtyneet odottamaan joukkosurmia ja virittäytyneet etsimään niistä merkkejä?

Pohdin myös Münchenin joukkosurman uutisoinnin tapaa. Münchenin 18-vuotias, ilmeisesti mielenterveysongelmista ja koulukiusaamisesta kärsinyt ammuskelija, rinnastuu tämän hetkisen tiedon mukaan ennen kaikkea kouluampujiin.

Kouluampumiset ovat hirveitä ja ne pitää uutisoida, mutta kulkiko uutisoinnin kaava nyt enemmän siten kuin kyseessä olisi ollut ISIS:n masinoima terrori-isku eikä kouluampumisen kaltainen joukkomurha?

Olisiko tapahtuneesta kerrottu eri tavalla – ja kerrottu vähemmän – jos ampujalla ei olisi ollut iranilaista taustaa eikä ampumista olisi edeltänyt muun muassa Nizzan tapaus? Minulla on mielikuva, että muissa maissa tapahtuneita koulusurmia ei ole viime vuosina uutisoitu Suomessa niin kattavasti kuin Münchenin joukkosurma uutisoitiin.

Joku ehkä ajattelee, että tämän bloggauksen tarkoitus on syyttää mediaa vääränlaisesta tai hysterisoituneesta uutisoinnista, mutta arvaus on väärä: se ei ole tarkoitukseni.

Se, että olemme juuri nyt virittäytyneet etsimään merkkejä joukkomurhista, on muidenkin kuin toimittajien aikaansaamaa. Piirre on inhimillinen ja  tässä tilanteessa ymmärrettävä. Sitä paitsi väkivallanteoista pitää kertoa – ei journalismin pidä vaieta siksi, että kuva maailmasta vaikuttaa juuri nyt jollain tapaa värittyneeltä.

Ja niin raadollista kuin se onkin, joukkomurhat kiinnostavat ihmisiä, nyt ehkä enemmän kuin yleensä. Mediaa on vaikea syyttää siitä, että se tarjoaa sitä, mikä yleisöä kiinnostaa.

Moralisointia enemmän pointtini on se, että ihmiset kaiken kaikkiaan pohtisivat, millä tavoin kuva maailmasta rakentuu, millä perusteilla asiat nousevat isoiksi uutisiksi ja millaisia uutisia olemme milloinkin tottuneet odottamaan.

Ylilääkäri Hannu Lauerma nosti esiin seikan, jota olen itsekin miettinyt ja kirjoittanutkin siitä esimerkiksi perhesurmien yhteydessä: Lisääkö joukkomurhista uutisoiminen niiden tapahtumista?

Perhesurmissa tällaisen mekanismin todella oletetaan olevan olemassa. On uskottavaa, että sama ilmiö löytyisi myös muunlaisista joukkosurmista. ”Perhesurmatkin tulevat usein ryppäinä, vaikka niiden kokonaismäärä on vähentynyt. On olemassa suuri joukko ihmisiä, joissa tapausten saama julkisuus voi laukaista oman teon. Jossain vaiheessa sitten ‘liipasimella olevien’ ihmisten joukko tyhjenee, ja toistuminen lakkaa”, Lauerma sanoo lähinnä Saksan joukkosurmiin (tai niiden yrityksiin) viitaten Ilta-Sanomien jutussa.

Miten ilmiö pitäisi ottaa uutisoinnissa huomioon? Siihen ei ole vielä tainnut löytyä keinoa. Pitää kirjoittaa asiallisesti, välttää tekijöiden liikaa esilletuomista, välttää kertomasta liikaa sellaisia yksityiskohtia, joihin potentiaalinen tekijä voisi samaistua. Vai miten?

Aikoinaan kirjoitin perhesurmien julkisuudesta näin: ”Jotta perhesurmia voitaisiin estää ja vähentää, syiden löytyminen on ensiarvoista. Median kautta leviävälle ‘esimerkille’ ei oikein voi mitään. Lööppejä voi toki siivota, juttuja lyhentää, kainalojutut jättää pois, mutta itse uutinen on ja pysyy. Avoimeen yhteiskuntaan ei sovi, että tietynlaisista kuolemantapauksista ei saisi julkisuudessa kertoa. Perhesurmat ovat yhteiskunnallinen asia, josta pitää puhua myös avoimesti. Kuolonkolarit ja pahoinpitelyt voidaan uutisoida, niin pitää voida myös perhesurmat.

Vaihtamalla perhesurma-termit joukkomurhiin, ajatus pätee tietenkin myös menneiden viikkojen tapahtumiin. Uutisointia ei voi lopettaa, ja syyt surmien taustalla pitää tunnistaa. Nyt julkisuudessa näkyneet veriteot ovat taustoiltaan ja tekijöiltään kovin vaihtelevia, ja on tietenkin myös tärkeää, että joukkomurhien melko yhdenmukainen julkisuus ei estä niiden toisistaan eroavien taustamotiivien tunnistamista.