Oon köyhä, ihan tosi!

Profiilikuva
Nimimerkki on entinen joku, nykyinen ei kukaan. Hän asuu Syrjässä ja tarkastelee työntekoa ja politiikkaa aivan eri näkökulmasta kuin ennen.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Olen saanut lukijapalautetta. En kuulemma voi olla oikeasti köyhä enkä syrjässä, koska jos olisin, en voisi olla niin tietoinen politiikasta ja yhteiskunnan asioista. Huiputuksen paljastamiseksi on myös ehdotettu, että luopuisin nimimerkistäni.

En osaa ihan päättää, olisinko hilpeä vai vihainen epäilystä. Toisaalta se kertoo, että joku pitää kirjoituksiani asiantuntevina. Toisaalta epäilys pitää sisällään ajatuksen siitä, että yhteiskunnasta kiinnostunut analyyttinen henkilö ei voi olla köyhä. Eikö siitä seuraa, että vastaavasti köyhä ei voi olla analyyttinen? Sen voisi sanoa rumemminkin: köyhät on tyhmiä. Niinkö?

Vaikka yhteiskunnan pohtiminen ei ole akateemisesti koulutettujen yksinoikeus, monet analysoimisesta pitävät ihmiset kouluttavat itseään pitkään. Jos heille käy hyvä tuuri, he löytävät mielenkiintoisen työpaikan. Ja sitten heidät toisinaan sanotaan irti. Pitäisikö silloin lakata ajattelemasta?

Voin vakuuttaa epäilijöille, että kun pohtimisesta innostunut ihminen menettää työpaikkansa, hän pohtii entistä enemmän: ei ole muutakaan tekemistä. Köyhyys ei vähennä kiinnostuneisuutta, päinvastoin.

Köyhät ovat usein myös aktiivisia, sillä yhteiskunnallinen osallistuminen on yksi halvimmista harrastuksia. Jos minulla olisi rahaa, kävisin ehkä konserteissa. Nyt on pakko tyytyä politiikan seuraamiseen.

Olen köyhä. Yrittäjänä minulla ei ollut varaa maksaa riittäviä eläkemaksuja saadakseni työttömyyskorvausta. Eikä kiinnostus yhteiskuntaa ja politiikkaa kohtaan muuta asiaa: koska CV:ni on vääränlainen, en edelleenkään kelpaa työnantajille. On siis pakko taas yrittää keksiä jotain. On kai pakko yrittää yrittää. Tai ehkä ryhdyn ulkoiluttamaan koiria.

 

Köyhtyminen ei tee ihmisestä tyhmempää, oikeastaan päinvastoin. Statuksen muuttuminen laajentaa perspektiiviä.

Jos on koko elämänsä ollut hyväosainen menestyjä, on vaikea ymmärtää yhteiskunnallisia ja psykologisia prosesseja, joita toimeentulonsa menettänyt ihminen joutuu käymään läpi. Sisäpiiriin kuuluva ei myöskään näe ympärillään yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tekijöitä, jotka estävät Syrjässä asuvia menestymästä.

Tähän ehkä kiteytyy myös vaaliblogini tärkein sanoma: politiikka ei onnistu eikä synnytä toivottuja tuloksia, jos päättäjät ja virkamiehet eivät ymmärrä niiden ihmisten todellisuutta, joiden toimintaan he haluavat vaikuttaa. Siksi on tärkeää, että erilaisessa asemassa olevat ihmiset osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun, olivatpa he sitten köyhiä, opiskelijoita, työttömiä, maahanmuuttajia tai pienyrittäjiä.

Itse olen yrittänyt kertoa vallankäyttäjille, mitä köyhyys tuntuu, mitä työttömyys tarkoittaa ja millaisen todellisuuden pienyrittäjät kohtaavat.

 

Mutta olenko syrjäytynyt?

Jos ollaan ihan rehellisiä, en ole. En tällä hetkellä. Minulla on nimittäin kivoja kirjeenvaihtotovereita, jotka kertovat minulle mielenkiintoisia asioita itsestään. Suomen Kuvalehden haltiakummit taikoivat minulle niitä. Mutta kun kello lyö kaksitoista, tietokoneeni muuttuu kurpitsaksi ja linnan ovet suljetaan takanani. Palaan nöyrästi takaisin Syrjään, molemmat lenkkarit jalassa.

Syrjäytymisellä tarkoitetaan eri asioita. Jos syrjäytyneeksi kutsutaan vain tietoverkkoon pysyvästi eksyneitä tai kattoa tuijottavaa masentuneita makaajia, en ole koskaan ollut syrjäytynyt. Jos sillä tarkoitetaan henkilöä, joka ei voi enää olla osa yhteisöä ja yhteiskuntaa joko taloudellisista tai sosiaalisista syistä, se kuulostaa tutulta.

Kun ei ole rahaa, ei tekemistä eikä paikkaa, mihin aamulla lähteä, syrjäytyy helposti. Olen pohtinut syrjäytymisen luonnetta ja mekanismeja laajemmin kirjoittamissani jutuissa.

Syrjäytymienkään ei tarkoita selän kääntämistä yhteiskunnalle. Syrjäytyneen on täytettävä elämänsä parhaansa mukaan erilaisilla asioilla. Etenkin näin vaalien alla netistä löytyy muun muassa paljon poliittista puhetta. Sitä voi seurata, paremman puutteessa.

 

Mitä tulee nimimerkkiini, en aio luopua siitä. Vaikka itse en määrittele ihmisarvoani varallisuuteni perusteella, köyhäksi leimautuminen on kuitenkin rankkaa ja vahingollista: jotkuthan jopa pitävät köyhiä vähän yksinkertaisina.

Minulle on samantekevää, mitä muut luulevat tietävänsä minusta, mutta vaikken tunnekaan tarvetta suojella itseäni, minun on suojeltava lapsiani.

Nimimerkin käyttämiseen on myös muita syitä. Se pakottaa lukijan kohtaamaan itse tekstin ja siinä esitetyt ajatukset. Niitä ei voi luokitella sen mukaan, millainen käsitys lukijalla on kirjoittajasta ihmisenä tai jonkin tietyn ryhmän edustajana.

Nimimerkeillä on myös mielenkiintoinen filosofinen ominaisuus: Jos ihmisellä on nimi, hän on Joku ja Joku on hyvin helposti Ei Kukaan. Nimetön puolestaan on Kuka Tahansa. Ja Kuka Tahansa voi olla Kaikki.