venäjän-karjala

◼	Karjalaista maisemaa Aunusjoen varressa. Suomalaisten rakentama Säteen kolhoosi sijaitsi aikoinaan parin kilomerin päässä.
Karjalaista maisemaa Aunusjoen varressa. Suomalaisten rakentama Säteen kolhoosi sijaitsi aikoinaan parin kilomerin päässä.

Ensin siellä oli hyvä elää

Räätäli Kalle Lahti lähti rakentamaan työläis­paratiisia Neuvosto-Karjalaan. Hänet ja tuhannet muut suomalaiset teloitettiin Stalinin vainoissa.

Karjalaista maisemaa Aunusjoen varressa. Suomalaisten rakentama Säteen kolhoosi sijaitsi aikoinaan parin kilomerin päässä.

Puvuntakki päällä ja kravatti kaulassa, silmissä vakava katse. ”Tenhunen Matti Pekanp s. Finland, Kuopionlaani, Kiuruvesi, 1887–1937”, lukee hautapylvään valokuvassa.

Matti Tenhunen vangittiin syyskuussa 1937 Petroskoissa ja tuomittiin kuolemaan vakoilusta ja vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Mies, joka uskoi vakaasti Leniniin, Staliniin ja kommunismiin.

Sitä ennen hän oli ehtinyt kiertää pitkän matkan. Tenhunen lähti nuorukaisena siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin. Hän työskenteli Wisconsinissa Työmies-lehden talouspäällikkönä ja osallistui aktiivisesti amerikansuomalaisten kommunistien toimintaan.

”Karjalan kuume” puhkesi 1930-luvun alussa, kun Neuvostoliitto ryhtyi haalimaan ammattitaitoista työvoimaa Suomesta ja Pohjois-Amerikasta. Tenhunen pestattiin värväriksi. Hän perusti New Yorkiin Karjalan teknillisen avun toimiston, ”Tenhus-Matin staapin”, joka keräsi varoja ja houkutteli väkeä metsätyömaille ja tehtaisiin.

Työmies ja muut vasemmistolehdet kuvasivat Itä-Karjalaa työläisten paratiisiksi, jossa ihmiset olivat tasa-arvoisia ja kaikilla oli töitä. Lopulta myös Tenhunen päätyi perheineen Petroskoihin. Hän työskenteli Punaisen Karjalan toimittajana ja myöhemmin Karjalan hallituksen työvoimaosaston päällikkönä.

Joulukuun 28. päivänä 1937 Tenhunen riisuttiin alusvaatteisilleen, komennettiin polvilleen ja ammuttiin Sandarmohissa Karhumäessä. Hänet ja kymmenet muut teloitetut suomalaiset sullottiin joukkohautaan.

Tenhunen oli juuri täyttänyt 50 vuotta.

Graniittiseen hautamuistomerkkiin on kaiverrettu teksti: ”Ihmiset, älkää tappako toisianne.”

Sandarmohin joukkoteloituspaikka sijaitsee Äänisjärven pohjoisrannalla, Karhumäestä (Medvežjegorsk) Poventsaan johtavan maantien varressa. Mäntymetsässä törröttää hautapylväitä, ristejä ja muistomerkkejä, ne on pystytetty Stalinin terrorin uhreille. Noin 9 000 ihmistä teloitettiin täällä vuosina 1937–1938. Heistä joka kymmenes oli suomalainen.

Kalmisto ulottuu syvälle metsään. Se kertoo Stalinin salaisen poliisin mielivaltaisesta väkivallasta. NKVD teloitti työikäisiä ihmisiä, jotka olivat tulleet vapaaehtoisesti rakentamaan sosialismia.

Hautausmaan keskellä on Leninin perustaman Solovetskin vankileirin uhrien muistokivi. Yli tuhat vankia oli määrä siirtää syksyllä 1937 Solovetskin saarelta Vienan Kemiin, mutta he päätyivät NKVD:n teloituskomppanian eteen Sandarmohiin.

Karjalan Inkeri-liiton puheenjohtaja Vladimir Kolomainen on puuhannut Sandarmohin suomalaisuhreille omaa muistomerkkiä jo vuosia. Rahaa tarvittaisiin 33 000 euroa, mutta summasta on koossa vasta kolmasosa. Suomesta ei ole löytynyt riittävästi kiinnostusta hankkeeseen.

”Se on häpeällistä”, Neuvosto-Karjalan suomalaisten historiaa tutkiva Ossi Kamppinen sanoo.

Sandarmohiin on pystytetty näyttäviä muistomerkkejä virolaisille, latvialaisille, tšekeille, georgialaisille, juutalaisille, tataareille ja Venäjän saksalaisille. Suomalaisuhreille sellaista ei ole, vaikka telotetuista heitä on toiseksi eniten venäläisten jälkeen.

”Suomalaisille ei ole muistomerkkiä koko Karjalassa, vaikka uhrien joukossa oli kansanedustajia ja kansanvaltuuskunnan ministereitä.”

Sandarmohin teloitukset olivat Neuvostoliitossa tiukasti varjeltu salaisuus. Lähitalojen asukkaat kuulivat öisin laukauksia, mutta he eivät uskaltaneet kysellä, mitä metsikössä tapahtui.

Joukkohaudat paljastuivat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1997 ihmisoikeusjärjestö Memorialin tutkijoiden ansiosta. Sittemmin he ovat koonneet teloitetuista tarkkoja tietoja päivämääriä ja paikkoja myöten.

Itä-Karjalan suomalaisten kohtalo oli vain osa suurta tragediaa. Stalinin käynnistämissä poliittisissa puhdistuksissa surmattiin ja suljettiin vankileireille miljoonia ihmisiä. Suomalaisia kuoli lähes yhtä paljon kuin talvisodassa, jopa 20 000.

Suomalaisten työläisparatiisi alkoi muotoutua Itä-Karjalaan pian vuoden 1918 sisällissodan jälkeen, kun punaisten puolella taistelleet pakenivat teloituksia Neuvostoliittoon.

Muuttoliike kiihtyi 1920-luvulla. Suomalaisia lähti itärajan taakse sekä poliittisina pakolaisina että työnhakuun. He olivat pääosin kommunisteja ja vasemmistolaisia idealisteja.

New Yorkin pörssiromahduksen jälkeen siirtolaisia alkoi tulla yhä enemmän myös Yhdysvalloista ja Kanadasta. Heidät otettiin avosylin vastaan. He saivat luvan perustaa omia kauppojaan ja ravintoloitaan, joissa oli tavallista paremmat valikoimat. Se ärsytti Karjalan venäläistä väestöä.

Ossi Kamppinen on selvitellyt amerikansuomalaisten kohtaloita penkomalla venäläisiä arkistoja ja haastattelemalla aikalaisia. Neljä vuotta sitten hän löysi tietoja isoenostaan Kalle Lahdesta, joka lähti 1913 Kauhavalta töihin Cobaltin kaivosalueelle Kanadaan.

Lahti työskenteli aluksi räätälinä ja pyöritti yleistä saunaa kaivoksen työntekijöille. Vuonna 1922 hän perusti kolmentoista toverinsa kanssa maatalousosuuskunnan, jonka nimeksi annettiin Säde. Hän haaveili muutosta Neuvostoliittoon ja kävi kirjeenvaihtoa Petroskoin suomalaishallinnon kanssa.

Kirjeenvaihto tuotti tulosta. Vuonna 1925 Lahti kutsuttiin Petroskoihin sopimaan käytännön järjestelyistä ja Säteen kolhoosille luovutettiin 260 hehtaaria joutomaata Aunuksesta Laatokan itäpuolelta.

Rakennustyöt aloitettiin seuraavana vuonna. Paja ja saha pantiin nopeasti pystyyn, jotta kolhoosiin pystyttiin tuottamaan rakennustarvikkeita. Kanadassa kertyneillä säästöillä hankittiin kaksi Fordson-traktoria. Sauna lämpeni ensimmäisen kerran juhannuksena.

Vuonna 1932 Säteessä oli jo viitisenkymmentä jäsentä. Lehmiä oli 61, sikoja 30 ja viljeltyä maata 90 hehtaaria. Elämä kietoutui työn ympärille, mutta Säteessä toimi myös amatööriteatteri ja orkesteri. Lauantai-iltaisin oli tanssit.

Kolhoosi keräsi palkintoja Moskovan maatalousmessuilta. Kamppisen tietojen mukaan Sädettä pidettiin tuolloin koko Karjalan parhaana maatilana.

Säteen miehet olivat puhdistamassa kaivoa, kun turvallisuuspalvelu tuli ja pidätti heidät. Oli syksy 1937.

Tilanne oli alkanut kiristyä 1930-luvun puolivälissä, kun Stalin kääntyi kansainvälisestä kommunismista isovenäläiseen kansallisbolševismiin ja alkoi likvidoida korkeita virkamiehiä ja älymystöä.

Puhdistukset ulottuivat pikkuhiljaa myös Karjalaan, jonka turvallisuuspalvelu oli pitänyt suomalaisia alun alkaenkin epäluotettavina. Kalle Lahtea ja muita Säteen kolhoosilaisia syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja aseellisen kapinan valmistelusta. Lahti ammuttiin joulukuussa 1937.

Lahden muistopylväs löytyy Petroskoin eteläpuolelta Äänisen rantatien varresta Krasnyi Borin metsästä. Täällä teloitettiin 1 200 ihmistä vuosina 1937–38. Lähes puolet heistä oli suomalaisia.

Muistopylvään juureen isketty kynttilä on palanut loppuun. Ossi Kamppinen katselee sitä.

”Voin vain kuvitella millainen pettymys se oli, kun he huomasivat, että kätten työt valuvat hukkaan, ja palkkiona on niskalaukaus”, hän sanoo.

Kirjailija Antti Tuuri on tutkinut vuosia Säteen kolhoosin historiaa. Säde oli esikuvana Hopean kolhoosille, josta Tuuri kertoo romaanissaan Ikitie.

Tuuri kiinnostui Neuvosto-Karjalan suomalaisten vaietusta historiasta jo 1980-luvun alussa haastateltuaan Erkki Saarimäkeä, jonka isä Nestori Saarimäki muilutettiin Suomen itärajalle vuonna 1930. Lapuan liikkeen miehet yrittivät tappaa hänet, mutta hän onnistui pakenemaan rajan yli Neuvostoliiton puolelle.

Tarina kiehtoi Tuuria, ja Saarimäestä tuli Ikitie-romaanin päähenkilö Jussi Ketola. Kirja pohjautuu tositapahtumiin, vaikka Ketolan myöhemmät vaiheet Itä-Karjalassa ovat fiktiota.

”Kirjassa on yhdistelty tarinoita ja henkilöitä eri tietolähteistä”, Tuuri sanoo.

”Paikkojen kuvaus on tehty osittain kuvien perusteella. Mutta kaikki on periaatteessa totta.”

Tuuri kertoo Ikitiessä myös amerikansuomalaisten perustamasta Hiilisuon kolhoosista. Se oli selvästi Sädettä suurempi, Hiilisuossa oli parhaimmillaan lähes 400 työntekijää ja satoja lehmiä.

Kolhoosin jäänteitä löytyy yhä Petroskoin eteläpuolelta. Päärakennus on tuhoutunut, mutta pihamaalla on traktoritallin kivijalka ja amerikansuomalaisten rakentama hirsitalo, jossa asuu läheisen suurkanalan työntekijöitä. Peruskiveen on kaiverrettu sirppi ja vasara sekä vuosiluku 1932.

Kanalan teurastaja Stanislav Grigorov on pihalla tupakalla. Hän kutsuu sisään ja pyytää anteeksi sotkua.

”Amerikansuomalaiset olivat hyviä rakentajia”, Grigorov kehuu.

”Nyt talo on kuitenkin päästetty niin huonoon kuntoon, että se on pakko remontoida. Onneksi meille on luvattu lähistöltä uudet asunnot.”

Amerikansuomalaisten tunnetuin metsätyökolhoosi oli 1930-luvun alussa Petroskoin länsipuolelle perustettu Mat­roosa. Taajamassa oli tuolloin lähes 600 asukasta, joista valtaosa oli suomalaisia.

Matroosassa on jäljellä kaksi hirsitaloa. Pienessä vuokrakaksiossa asuu Luda Petrova. Hän muutti tänne kahden teini-ikäisen poikansa kanssa miehensä kuoleman jälkeen. Hän tietää, että talo on amerikansuomalaisten rakentama, mutta hän ei tunne sen historiaa tarkasti.

Ensi talvena Petrova joutuu taas muuttamaan. Nämäkin talot ovat menossa remonttiin.

Hiilisuon ja Matroosan kolhoosit perustettiin Neuvosto-Karjalan päämiehen Edward Gyllingin aloitteesta. Juuri hän sai Leninin innostumaan ajatuksesta, että Itä-Karjalasta muodostettaisiin kokeellinen talousalue, Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, jota rakentamaan kutsuttaisiin suomalaisia työläisiä.

Lenin nimitti Gyllingin Karjalan johtoon vuonna 1920. Gylling oli tuolloin tunnettu lehtimies, tutkija ja poliitikko. Hänet oli valittu Suomen eduskuntaan sosiaalidemokraattien listalta ensimmäisen kerran jo vuonna 1908.

Sisällissodan aikana Gylling toimi punaisten hallituksen eli kansanvaltuuskunnan valtiovarainministerinä. Sodan jälkeen hän pakeni Ruotsiin ja työskenteli siellä toimittajana sekä Suomen kommunistisen puolueen toimiston johtajana.

Itä-Karjala oli 1920-luvun alussa erittäin köyhä. Maatalous oli alkeellista, teollisuusyrityksiä oli vähän ja niissä maksettiin mitättömiä palkkoja. Monet Yhdysvalloista ja Kanadasta tulleet pettyivät ja palasivat takaisin.

Gylling pyrki kehittämään taloutta ja suomalaistamaan tasavallan karjalaista väestöä. Suomalaisia kommunisteja nimitettiin johtotehtäviin tehtaissa, virastoissa ja järjestöissä. Suomen kieli nousi venäjän rinnalle toiseksi val­tionkieleksi.

Stalinin terrorin alkaessa Neuvosto-Karjalassa asui noin 15 000 suomalaista. Heitä ryhdyttiin erottamaan rakennustyömailta ja puoluetehtävistä. Kontupohjan sellutehtaan ja Petroskoin suksitehtaan työntekijöitä haettiin suoraan työvuoroista vankileireille.

Suomalaisten perustamia kolhooseja väitettiin fasistien juoneksi, jolla solutettiin vakoojia Neuvostoliittoon. Suomalaisia syytettiin tihutöistä ja vastavallankumouksellisesta nationalismista. Suomen ja englanninkielen opetus kiellettiin kouluissa ja suomenkieliset julkaisut lakkautettiin.

Myös Gylling sai potkut. Hänet vangittiin heinäkuussa 1937 ja teloitettiin seuraavana kesänä.

Vainot Karjalassa kohdistuivat erityisesti suomalaisiin. 1930-luvun puolivälissä alueen väestöstä noin kolme prosenttia oli suomalaisia, mutta vainojen uhreista heidän osuutensa nousi yli 40 prosenttiin.

Petroskoissa asuvan radiotoimittajan Arto Rinteen isoisä teloitettiin Krasnyi Borissa. Rinne kertoo, että Sandarmohin ja Krasnyi Borin joukkoteloituksista käytiin Petroskoissa vilkasta keskustelua 1990-luvun lopulla, mutta tuuli on kääntynyt.

Valtiolliset tiedotusvälineet ja Petroskoin yliopiston professori Juri Kilin väittävät, että joukkohaudoissa olisikin neuvostoliittolaisia sotilaita, jotka menehtyivät suomalaisten vankileireillä jatkosodan aikana.

Rinne pitää Kilinin väitteitä pötynä. Hän sanoo, että Karjalassa on julkaistu lukuisia asiakirjoja ja tutkimuksia, joissa on tarkkoja tietoja teloituksista ja niiden uhreista.

Neuvosto-Karjalan etnisistä puhdistuksista ei ole kuitenkaan tehty järjestelmällistä akateemista tutkimusta. Yksittäiset tutkijat ja paikalliset Memorial-yhdistykset ovat koonneet nimilistoja, mutta tiedot ovat edelleen puutteellisia eikä kaikkia joukkohautoja ole löydetty.

Stalinin terroriaallosta tulee kuluneeksi tänä vuonna 80 vuotta, ja hän on Venäjällä suositumpi kuin kertaakaan aiemmin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Riippumattoman Levada-tutkimuskeskuksen mukaan melkein puolet venäläisistä suhtautuu häneen joko ihaillen tai myötätuntoisesti.

Taustalla on presidentti Vladimir Putinin kaudella aloitettu historian vääristely. Koulujen opettajat ja tutkijat on määrätty kertomaan Stalinin ajasta myönteisesti, ja hänelle pystytetään uusia monumentteja.

Stalinin vainoja tutkiva Memorial-järjestö on ajettu vaikeuksiin leimaamalla se ”ulkomaiseksi agentiksi”. Karjalan joukkohaudat paljastanut Juri Dmitrijev pidätettiin viime joulukuussa. Häntä syytetään lapsipornon ja luvattomien aseen osien hallussapidosta.

Dmitrijevin mukaan syytteet ovat tekaistuja.

Lapsipornosyyte liittyy kuviin, joita hän oli ottanut terveysviranomaisia varten lihasrappeumatautia sairastavasta kasvattityttärestään. Kuvat löytyivät hänen tietokoneeltaan kansiosta ”terveys”, eikä niitä ole jaettu eteenpäin sosiaalisessa mediassa. Syytteen toinen osa liittyy hänen löytämäänsä vanhaan metsästyskiväärin piippuun.

Dmitrijeviä uhkaa pahimmassa tapauksessa 15 vuoden vankeustuomio.

Säteen kolhoosista ei ole jäljellä juuri mitään. Venäläiset polttivat lähes kaikki rakennukset vetäytyessään Aunuksesta jatkosodan aikana. Sodan jälkeen alueella toimi maatalousoppilaitos, mutta se lakkautettiin Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

Kolhoosin entisessä pihapiirissä on muutama omakotitalo. Vladimir Novikovin portinpieltä koristavat vihreistä muovipulloista valmistetut banaanipuut. Salossa liehuu Neuvostoliiton vaakunalla koristeltu punalippu.

Novikov on eläkkeellä, hän kertoo asuneensa Aunuksessa 40 vuotta.

Hän tonkii pusikkoa.

Tuossa ovat vanhan kaivon jäänteet. Tuota kaivoa kolhoosin miehet olivat kohtalokkaana päivänä puhdistamassa.

Parin kilometrin päässä Aunusjoen varressa Jelena Vlasova on puutarhatöissä talonsa pihassa. Hänen isänsä Mikko Vlasov vietti lapsuutensa Säteessä. Hän pelasti kolhoosin saunan 1950-luvulla ja siirsi sen tontilleen joen varteen. Sauna purettiin 1970-luvulla uuden talon tieltä.

Jelena Vlasova puhuu auttavaa suomea ja kutsuu sisään kahville.

Hän kertoo, että hänen isoäitinsä työskenteli aikoinaan Säteessä lypsäjänä.

”Mummo muisteli usein niitä aikoja, hänen mukaansa Säteessä oli oikein hyvä elää”, Vlasova sanoo.

”Kolhoosissa tuotettiin omenoita, marjoja ja hunajaa. Kaikilla oli omat huoneet, mutta isossa ruokalassa syötiin yhdessä.” SK

Antti Tuurin Ikitie-romaaniin pohjautuvan AJ Annilan ohjaaman Ikitie-elokuvan ensi-ilta 15. syyskuuta. Romaanin ja elokuvan taustalla ovat suomalaisiin kohdistuneet vainot Neuvosto-Karjalassa.