Voi hyvänen aika tätä valtionvelkaa

Jokainen ymmärtää maalaisjärjellä, ettei velkaa voi ottaa loputtomiin. Mutta johtaako maalaisjärki meitä harhaan?

talous
Teksti
Virpi Salmi
Kuvat
Carla Ladau

Oululaisella näyttelijällä Antti Launosella on suuret silmät, joilla hän katsoo kohti kameraa. Hän puhuu Instagram-tilillään:

”Nuorille ja lapsille pitäisi opettaa vastuullista rahankäyttöä, niin meidän poliitikot vasemmasta oikeaan laitaan sanoo vakavissaan, että eihän valtion velkoja tarvi maksaa pois. Ja ihan niin kuin oikeesti siis, mitä tämmöinen talouspolitiikka on. Voinko mennä tuonne Rinta-Joupin autoliikkeeseen ja sanoa, että laitetaan toi Porschen Panamera, ja kun ne kysyy, että miten tämä 60 000 euron rahoitus hoidetaan, niin velkarahalla vaan kaikki, kuka ikinä sen myöntääkään. Ja kun kysytään, että miten aiot maksaa tämän takaisin, niin kuka näitä nyt takaisin maksaa, en mä ajatellut maksaa takaisin näitä.”

Helsingin Sanomien mielipideosastolla julkaistiin toukokuun 11. päivä kirjoitus, jonka otsikko oli ”Velkaa ei voi ottaa loputtomiin”. Kirjoittajan mukaan lainan ottaminen on luovuttamista. ”Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että lainaa ei voi nostaa loputtomiin. Nyt olisi aika alkaa elää tulojen mukaan.”

Maaliskuussa julkaistun, koronavuoden tuntoja kartoittaneen eurobarometrin mukaan Euroopan maiden kansalaisten suurin huolenaihe oli terveys, ruotsalaisilla ympäristö. Suomalaisia huoletti kuitenkin eniten julkisen talouden tila.

Kun googlaa sanan ”valtionvelka”, ensimmäisenä tulee vastaan velkakello.fi-sivu. Kömpelön näköisen sivun ylälaidassa juoksee laskuri, joka väittää ilmentävänsä valtion koko ajan kasvavaa velkaa. Sen alla lukee ”Sinun osuutesi velasta 22 990,82 euroa”.

Kielenkäyttö sivustolla ei ole neutraalia: ”Elintasosi on lainaa. Suomen valtio ahmii velkaa ennätysmäärin pitääkseen sinut tyytyväisenä, koska sinä voit äänestää seuraavissa vaaleissa. Hallitus ja oppositio kuvittelevat, että sinä haluat kaiken tässä ja nyt, etkä välitä huomisesta. Kun valtio tuhlaa yli varojensa, sitä kutsutaan kauniisti elvytykseksi.”

Puheenaiheena valtionvelka innoittaa poliitikkoja niin valtakunnan- kuin kuntatasolla, somekommentoijia, huoltoasemakahvittelijoita ja salaliittoteoreetikkoja.

Arkijärkeen käy kauniisti huolestunut ajatus, että emme voi aina vain elää velaksi.

Mutta toimiiko arkijärki silloin, kun puhutaan valtionvelasta?

Kuoliko Suomessa 1860-luvun katovuosina 150 000 ihmistä J. V. Snellmanin ankaran, velanottoa välttelevän politiikan takia?

Kotitalous pystyy sinnittelemään ilman velkaa, jos niikseen tulee, mutta valtion kaltainen instituutio pystyy harvoin toimimaan, jos se ei ota velkaa.

”Valtio ottaa lainaa budjettialijäämän takia tai investoidakseen tulevaisuuteen suuremman talouskasvun toivossa”, sanoo Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun professori Kari Heimonen.

Lähihistoria tuntee yhden velattomaksi pyrkineen valtion, diktaattori Ceaușescun Romanian. Ceaușescu päätti 1980-luvulla maksaa valtion velat pois ja myi valtion omaisuuden ja tuotannon. Siinä sivussa hän ryösti itselleen valtavan omaisuuden. Kansalla ei ollut ruokaa, vaatteita, lääkkeitä, sähköä eikä lämpöä. Kun viimeinen velkaerä oli kuitattu, puoli vuotta myöhemmin kansa nousi vallankumoukseen. Valtio oli tuhottu.

Kun Venäjän Aleksanteri I myönsi Suomelle autonomian, Suomi aloitti puhtaalta, velattomalta pöydältä, kirjoittaa Valtiokonttorin apulaisjohtaja Mika Arola Kansantaloudellisen aikakauskirjan (4/2011) artikkelissaan ”Valtion lainanotto ja kansainvälinen rahoitusjärjestelmä” , jossa hän käy läpi Suomen valtionvelan historiaa.

Velatonta auvoa kesti muutama vuosikymmen, mutta sitten maahan oli ryhdyttävä rakentamaan ajanmukaista infraa. Vuosisadan puolivälin jälkeen rautatiehankkeita ryhdyttiin rahoittamaan valtion obligaatioilla, jotka suunnattiin ulkomaille.

Ensimmäinen obligaatiolaina laskettiin liikkeelle vuonna 1862. Ne rahat menivät kuitenkin katovuosien takia juuri sinne, minne ei talousasiantuntijoiden mielestä pitäisi: syömävelaksi, jolla tuotiin viljaa ulkomailta. Vaikeita, vuonna 1856 alkaneita katovuosia kesti kaikkiaan vuosikymmenen: oli karmeat säät, ajastaan jälkeen jääneet viljelymenetelmät eikä varmuusvarastoja.

Valtio otti lisää velkaa, ja budjetista meni viidesosa vilja-avustuksiin. Sitten finanssipäällikkö J. V. Snellman hermostui. Kansa vieläpä poltti viljaa viinaksi. Hän halusi lopettaa ruoka-avustamisen valtion lainalla.

Snellman kirjoitti, että maan kohtaamat kärsimykset olivat ”rangaistus ajattelemattomasta lainan otosta sen takia, että oli haluttu turvata pelkästään häiriytymätön hyvä elämä”.

Yhä keskustellaan siitä, kuoliko Suomessa, tuolloin yhdessä Euroopan köyhimmistä maista, 150 000 ihmistä nälkään sen takia, että Snellman noudatti liian ankaraa, velanottoa välttelevää politiikkaa.

Itsenäisyyden alkuvuosina Suomi tarvitsi lainaa ja sitä oli nuoren valtion hankaluuksia saada. Yhdysvallat kuitenkin myönsi lainaa, ja näistä vuosina 1919 ja 1920 myönnetyistä veloista tuli myöhemmin kuuluisia. Suomi nimittäin maksoi ainoana Euroopan valtiona ne takaisin 1930-luvulla ja sai siitä paljon myönteistä julkisuutta.

Toinen historian oppikirjoihin päätynyt kansallinen valtionvelkaan liittyvä menestystarina on toisen maailmansodan sotakorvaukset. Niitä ei tosin maksettu rahana vaan tavarana, mutta niistäkin kerrotaan, kuinka Suomi oli ainoa maa maailmassa, joka maksoi sille määrätyt sotakorvaukset. Tiedämme, kuinka Suomen talous ja teollisuus kehittyivät ison harppauksen niiden ansiosta.

Olimme ehkä pieni, olimme ehkä köyhä, olimme ehkä sodan hävinnyt kehitysmaa, mutta jämptisti maksoimme kaiken mitä piti.

Toinen näkemys on, että maa olisi kehittynyt ja vaurastunut nopeammin ja tehokkaammin, jos niin isoa osaa resursseista ei olisi valjastettu sotakorvausten maksuun.

Sotien jälkeen valtiontalouden hoidossa noudatettiin vuosikymmeniä niin sanottua kamreeriajattelua, sanoo professori Heimonen.

Kamreeriajattelu tarkoittaa, että tulot ja menot pidettiin yksinkertaisesti tasapainossa. Jos tarvetta oli, menoista leikattiin sen enempää huolehtimatta, millaisia vaikutuksia leikkauksilla mahdollisesti olisi tulevaisuudessa.

Kamreeritaloudenpito ei ollut kovin vaikeaa, sillä talous kasvoi pitkään vakaasti ja reippaasti. Valtionvelka oli alle 20 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Jälkikäteen on arvioitu, että jos 199o-luvulla olisi otettu velkaa ja elvytetty, lamasta olisi selvitty vähemmin vaurioin.

Svenska social- och kommunalhögskolanin yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtorin Johannes Kanasen isovanhemmat olivat yrittäjiä. Vekseli, eli pankin myöntämä lyhytaikainen laina, oli heille pelon aihe.

”Se oli eräänlainen kuviteltu uhka, joka ei koskaan realisoitunut. Kun he hinnoittelivat sähkömiesisoisäni urakoita, hinnoittelun perusteena oli se, että rahaa jää sen verran, ettei vain tarvitse ottaa vekseliä, ei esimerkiksi se, että rahaa jää ruokaan”, Kananen kertoo. Hän on tutkinut työkseen muun muassa taloudellisia ideoita, uusliberalismia, valtaa ja sosiaalipolitiikkaa.

Rahoitusmarkkinat olivat Suomessa tiukasti säädellyt 1980-luvulle asti, eli velan saaminen oli vaikeaa. Siihen asti Suomi oli kasvanut hyvinvointiyhteiskunnaksi, koulukirjoista tutuksi Pohjolan Japaniksi, josta oli tullut Euroopan vauraimpia maita. Kansa tiesi, ettei velkaraha ole helppoa humputtelua varten, kun sitä ei tahtonut saada tarpeeseenkaan.

Maaperä muhi otolliseksi sille, että kun valtionvelasta ryhdyttiin julkisuudessa puhumaan huolestuneesti, huoli upposi kansaan kuin kuuma veitsi voihin.

”30 vuotta sitä huolta ovat meille rummuttaneet media, elinkeinoelämä, poliitikot ja virkamiehet”, Kananen sanoo.

Rummuttaminen alkoi lamassa 1990-luvun alussa.

Jälkikäteen on arvioitu, että jos tarkan markan kamreeripolitiikasta olisi luovuttu vähän aiemmin eikä olisi yritetty hampaat irvessä säästää ja karsia menoja, joita syntyi ennätysmäiseksi kasvaneesta työttömyydestä, lamasta olisi selvitty vähemmin vaurioin. Olisi siis otettu reippaammin velkaa ja elvytetty eli luotu työpaikkoja.

Lama-aikaan vuonna 1991 otettiin käyttöön tänäkin keväänä paljon huomiota saanut kehysbudjetointi, jonka ideana on rajata valtion menojen kasvu hallituskaudeksi tiettyjen rajojen sisälle.

Kehysbudjetointi teki tehtävänsä. Se rajoitti menojen kasvua eli vähensi tarvetta ottaa lisää velkaa, ja valtiolle jäi millä maksaa vanhoja velkoja pois.

”Totuttiin sellaiseen puheeseen, että hyvinvointivaltio pelastetaan leikkaamalla”, Johannes Kananen sanoo.

Syntyi puolueiden välinen konsensus siitä, että ”leikkaukset tekevät kipeää, mutta ne on vain hyväksyttävä”, kuten Kananen kuvailee.

Kehysbudjetointi on lisännyt etenkin valtiovarainministeriön ja sen virkamiesten valtaa, kun he pääsevät kertomaan, mihin rahaa sovitun kehyksen sisällä riittää ja mihin ei. Virkamiesten kertomina poliittiset päätökset budjettikurista alkavat kuulostaa taloudellisilta faktoilta, joille ei voi mitään.

Kehysbudjetoinnin myötä Suomessa on totuttu perusteluun, että nyt ei valtiolla yksinkertaisesti ole varaa.

”On ihan järkevää käydä keskustelua valtion koosta ja siitä, millaista valtiota haluamme. On ihan legitiimi oikeistolainen vaihtoehto, että valtion rooli on mahdollisimman pieni. Mutta jos se puetaan sellaiseen kaapuun, ettei muita vaihtoehtoja ole, silloin keskustelu ei ole rehellistä”, Kananen sanoo.

 

Tänä keväänä hallitus päätti olla välittämättä budjettikehyksestä ja kasvattaa valtion menoja sekä ottaa enemmän velkaa kuin ennalta oli sovittu. Keskustelu oli kiihkeää, monet asiantuntijat olivat kauhuissaan, joskaan eivät kaikki.

Ekonomistien enemmistö on huolissaan julkisen velan kasvusta. Yhtä mieltä ollaan siitä, että valtion pitää huonossa taloustilanteessa ottaa velkaa ja elvyttää, mutta velan määrän kanssa pitää olla tarkkana. Liian höveli elvytys johtaa liian suureen inflaatioon eli hintojen nousuun. Liian iso valtionvelka taas on ongelma, kun iskee seuraava talouskriisi, korot nousevat ja valtion tulot pienenevät.

Yksi ei-kauhistuneista on STTK:n pääekonomisti Patrizio Lainà. Häntä on Suomessa kuvailtu ”ekonomistien punkkariksi” (HS 4.7.2019), ja hän on muun muassa kyseenalaistanut valtiovarainministeriön laskelmia koronaelvytyksen työllisyysvaikutuksista, jotka oli hänen mielestään ministeriössä aliarvioitu.

”Kehysbudjetti on jälkeenjäänyt työkalu ja voi myös kysyä, miten hyvin se on onnistunut hillitsemään julkisen velan ottoa. Näyttää siltä, että mitä enemmän sääntöjä, sitä heikommin ne pitävät”, Lainà sanoo.

Hän edustaa näkemystä, jonka mukaan valtionvelan määrä ei ole asia, jota pitää erityisesti tuijottaa. Ensinnäkin, hän sanoo, valtionvelasta puhuttaessa unohdetaan usein se näkökulma, että yhden velka on toisen varallisuutta. Suomen valtionvelasta kolmasosa on Suomen keskuspankille, meille itsellemme.

”Olemme eläneet kansallisessa traumassa julkista velkaa kohtaan, ja talouskeskustelu on vähän jumittunut menneille vuosikymmenille. Ehkä kansainvälisten ajatusten myötä olemme vihdoinkin siirtymässä rationaalisempaan suuntaan”, Lainà sanoo.

Kansainvälisillä ajatuksilla hän viittaa etenkin Kansainvälisen valuuttarahaston entisen pääekonomistin Olivier Blanchardin puheisiin siitä, kuinka velalla pelottelu, velkapopulismi on turhaa, sillä valtiot voivat rauhassa velkaantua silloin, kun talouden kasvuprosentti on suurempi kuin velkojen korkoprosentti.

Yhdysvalloissa nimekkäät talousasiantuntijat, entinen valtiovarainministeri Larry Summers ja ekonomisti Jason Furman ovat yhtyneet näkemykseen. Heidän mukaansa velkaantumisen pelko estää valtiota tekemästä tärkeitä ja hyödyllisiä investointeja esimerkiksi koulutukseen ja terveydenhoitoon.

Viime vuosina on myös yleistynyt ajatus, että aikoinaan EU:ssa Maastrichtin sopimuksessa asetettu järkevän valtionvelan taso, 60 prosenttia bruttokansantuotteesta, on vanhentunut. Monet maat, etunenässä talousasioissa usein ihailtu Saksa, ovat ylittäneet rajan reippaasti, eikä mitään kamalaa ole tapahtunut.

Keskuspankeilta saa halpaa lainaa, on saanut jo pitkään, koska vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin jälkeen Euroopan keskuspankki on pitänyt korot alhaalla.

Halpaa lainaa kannattaa ottaa, ja raskaiden taantumien jälkeiset uusimmat opit ovat, että mieluummin otetaan velkaa ja elvytetään varmuuden vuoksi liikaa kuin liian vähän.

Lainà sanookin, ettei velan euromäärää tai sen suhdetta bruttokansantuotteeseen pidä tuijottaa, vaan tärkeämpi tuijotettava on vaihtotase. Jos se on tasapainossa, valtion velanhoitokyky on hyvä.

Japani tunnetaan ”maailman velkaisimpana maana”, koska sillä on velkaa 250 prosenttia bruttokansantuotteesta. Japani maksaa silti velastaan nollakorkoa, koska sen vaihtotase on ylijäämäinen.

Enää pitäisi tietää, mitä ylijäämäinen vaihtotase oikeastaan tarkoittaa. Sitä ei arkijärki osaa yhdistää omasta kotitaloudesta yhtä helposti löytyvään esimerkkiin kuin velka. Siksi velasta on helpompi puhua. (Ylijäämäinen vaihtotase tarkoittaa sitä, että kansantaloudella on ulkomailta enemmän tuloja kuin menoja.)

”Talous on asiantuntijoiden kenttä, joten on tosi vaikeaa olla kriittinen meille kerrottujen talousasioiden suhteen”, sanoo tutkijatohtori Ella Lillqvist Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksesta.

Hän on tutkinut yhdessä Ilja Kavoniuksen ja Mika Pantzarin kanssa julkisen velan mielikuvaa ja siitä käytävää keskustelua Kansantaloudellisen aikakauskirjan (4/2020) artikkelissaan ”Velkakello tikittää: julkisyhteisöjen velka suomalaisessa mielikuvastossa ja tilastoissa 2000–2020”.

Koska talous on meille liian monimutkainen kokonaisuus ymmärrettäväksi, se hahmottuu yhteiskunnallisessa keskustelussa helpommin eri osa-alueita koskevina yksinkertaistuksina ja peukalosääntöinä ”velka pitää aina maksaa ennemmin tai myöhemmin”.

Yksinkertaistuksilla on väliä, koska niillä myös rakennetaan todellisuutta. Suomalaisten taipumus olla huolissaan julkisesta velasta vaikuttaa todennäköisesti esimerkiksi äänestyspäätöksiin, artikkelissa sanotaan.

Kun yksinkertaistusten pohjalta syntyy yhteinen jaettu käsitys siitä, että valtionvelka on paha ja sen ottaminen pitää lopettaa, Lillqvist, Kavonius ja Pantzar kutsuvat sellaista talouden mielikuvastoksi.

Sen kiinnostavin ominaisuus on, ettei sillä välttämättä ole suhdetta todellisuuteen vaan ennemminkin siihen, mikä tuntuu uskottavalta tai minkä ylipäätään voi käsittää.

Lillqvist, Kavonius ja Pantzar seuloivat suomalaisista nettikeskusteluista, Ylen uutisarkistosta ja eduskunnan täysistunnoista valtionvelkaa käsitteleviä keskusteluita. Kävi ilmi, että valtionvelasta puhuttaessa korostetaan hillitöntä ja hallitsematonta velan kasvua.

Tilastot kertovat toisenlaisen tarinan valtionvelasta. Suomi on velkaantunut 2000-luvulla maltillisesti. Jos bruttovelan sijaan tarkastellaan nettovelkaa eli Suomen valtion omaisuutta suhteessa velkaan, Suomen talous on poikkeuksellisen vauras, Lillqvist, Kavonius ja Pantzar toteavat.

”Arkiymmärryksemme ylittävät luvut (sadat miljoonat, miljardit jne.) yhdistettynä hallitsemattomaksi kuvattuun kasvuun ovat pelottavia. (- -) Poliitikkojen ja uutismedian diskurssi on pitkälti vaihtoehdotonta ja siinä korostetaan huolestuttavia kehityslinjoja kuten ylivelkaantuminen ja kestävyysvaje”, he kirjoittavat.

Arkijärkeilevät säästöpolitiikan perustelut uppoavat kansaan, koska ne toimivat samalla logiikalla kuin yksityinen talous: älä elä yli varojen, varaudu pahan päivän varalle. Silti tavalliset ihmiset ja talousasiantuntijat voivat keskustella täysin eri asiasta.

”Tavallisen ihmisen mielestä ylipäätään velanotto voi olla moraalitonta, kun asiantuntija tietää, että valtiolle velka on välttämätöntä. Silloin keskustelua käydään kokonaan eri merkitysavaruuksissa”, Lillqvist sanoo.

Lillqvist, Kavonius ja Pantzar viittaavat artikkelissaan myös kulttuurintutkija Juhana Venäläisen tutkimukseen.

Venäläisen mukaan suomalaisesta valtionvelasta puhutaan kolmella tavalla, joilla velan vähentäminen saadaan näyttämään välttämättömältä: Taloudesta puhutaan luvuin ja tilastoin, jotka karkaavat arkiymmärrykseltä. Korostetaan taloutta politiikan ehdottomana reunaehtona, koska ”rahat loppuvat”. Lisäksi esitetään taloudenpito moraalisena kysymyksenä niin, että on vastuutonta leikkiä velalla tai jättää sitä jälkipolville.

Kun politiikka keskittyy talouteen, se tekee politiikasta teknistä ja tylsää, jos ei suorastaan käsittämätöntä niille, jotka eivät ole joko koulutettuja kansantalouden ammattilaisia tai muuten aiheesta erityisen kiinnostuneita.

”Voi myös kysyä, miten rehellistä poliitikkojen talouspuhe on ja miten paljon siinä on mukana populismia”, Lillqvist sanoo.

Finanssikriisiä ei hoidettu Euroopassa parhaalla mahdollisella tavalla: säästökuriin palattiin liian pian.

Taloustiede on arvioimista ja ennustamista. Kansantalouksien kriisien hoitaminen on aina eräänlainen koe, jonka tulokset eivät välttämättä päde seuraavassa kriisissä.

Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi teki Kreikasta ja Italiasta kauhuesimerkkejä siitä, mitä valtion velanotto voi aiheuttaa. Kreikan rahat loppuivat, mutta kukaan ei enää halunnut lainata sille lisää. Suomessa ryhdyttiin pelkäämään, voiko meille pahimmassa tapauksessa käydä samalla tavalla.

”Kreikalla ja Italialla on hyvin erilaiset ongelmat kuin Suomella. Ne eivät osaa kerätä veroja, talous ei kasva ja korruptio on eurooppalaisittain korkea”, professori Kari Heimonen sanoo.

Talousasiantuntijat ovat pääosin yhtä mieltä, että finanssikriisiä ei hoidettu Euroopassa parhaalla mahdollisella tavalla: säästökuriin palattiin liian pian eikä elvytetty tarpeeksi. Se johti kituliaaseen talouskasvuun.

Finanssipolitiikassa valtion pitää taiteilla löysäilyn ja kiristämisen välillä. Lisäksi maailma ympärillä muuttuu koko ajan.

”Asiantuntijat kiistelevät siitä, onko nykyinen tilanne, jossa valtiot velkaantuvat paljon keskuspankeilleen, hyvä vai huono asia. Riski on, että korot nousevat, ja riski on, että pysyvät matalalla pitkään”, sanoo Swedbankin pääekonomisti Heidi Schauman.

Professori Heimonen muistuttaa, ettei velkaa pidä ottaa vain velanottamisen ilosta, eikä hän kannusta ylisuureen velkaan suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tosin ylisuuren velan rajasta ei ole yksimielisyyttä.

Näyttelijä Antti Launonen tuskin ilahtuu tiedosta, että Suomi kyllä koko ajan maksaa pois velkojaan – ottamalla uutta velkaa. Se on yleinen tapa.

Jälkipolvista huolehtiminen valtionvelan yhteydessä on myös asia, jonka kohdalla arkijärki voi johdattaa pöpelikköön.

”Jos otamme velkaa ja parannamme sillä raideyhteyksiä Jyväskylän ja Jämsän välillä, eikö siitä ole hyötyä lapsillemme”, Kari Heimonen sanoo.

 

Muokattu 2.8.2021 kello 17.20. Korjattu kohtaa, jossa puhutaan ylijäämäisestä vaihtotaseesta. Aiemmin tekstissä sen kerrottiin tarkoittavan sitä, että valtiolla on ulkomailta enemmän tuloja kuin menoa. Valtio korjattu kansantaloudeksi.