Lottovoittajan
paluu
Ville Valo on jättänyt alkoholin ja tupakan. Musiikista hän ei luovu.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Koronan ja levynteon aikaan liittyi hirveästi haihattelua. Ajatusleikkejä ja pilvilinnoja, Ville Valo sanoo. Tammikuussa asiat muuttuvat todeksi. Silloin ilmestyy Ville Valon eli VV:n – artistinimi on typistynyt kahteen kirjaimeen – sooloalbumi ja hän esittelee uuden yhtyeensä Helsingin Tavastia-klubilla.
”On kiva nähdä, miten liha liikkuu. Pomppiiko ihmiset vai eikö pompi.”
Joskus viisi vuotta tuntuu iäisyydeltä. HIMin viimeinen keikka oli vuodenvaihteessa 2018, sekin Tavastialla. HIMin levyjä myytiin maailmanlaajuisesti yli kymmenen miljoonaa kappaletta. Dark Light (2005) on yhä ainoa suomalaisen artistin albumi, joka on myynyt kultaa Yhdysvalloissa. Venus Doom -levyn (2007) jälkeen vauhti alkoi hiipua.
Valon mukaan HIMin viimeiset vuodet olivat tekohengitystä. Yhtyeen olisi pitänyt hajota jo aiemmin.
”Pitää luottaa intuitioon. Jos ei lähde, niin ei lähde. Kyllä me yritettiin, mutta lopulta hommassa ei ollut samaa paloa ja kiinnostusta.”
Nuorista ja nälkäisistä rockmuusikoista oli tullut keski-ikäisiä miehiä. Bändi ei ollut enää elämän keskipiste. Sellainen jengi tai veljeskunta kuin Valo olisi toivonut. Siitä oli tullut työpaikka.
Useimmat asiat olivat kuitenkin hyvin. Oli mukava lopettaa yhtye sillä tavalla, että soittajat eivät olleet toistensa kurkuissa kiinni. HIMin viimeisen keikan jälkeen Ville Valolla ei ollut mitään suunnitelmia.
”Tai oli mulla Dr. Oetkerin pitsa kotona. Siinä kaikki.”
Ensin Valo lepäsi. Sitten hän ”hoisi legonsa kondikseen, lauloi Agentsin kanssa ja teki soololevyn.” Siinä kuluneet viisi vuotta pähkinänkuoressa.
Kitaristi Esa Pulliaisen ja hänen Agents-yhtyeensä kanssa Valo oli työskennellyt aiemminkin. 1990-luvun lopussa Valo esitti Laulava sydän -ohjelmassa Rauli ”Badding” Somerjoen kappaleita. Agents toimi ohjelman taustayhtyeenä.
Huhtikuussa 2019 ilmestyneellä Ville Valo & Agents -albumilla Valo tulkitsi taas Paratiisin ja Ikkunaprinsessan. Lisäksi hän lauloi pari muuta Badding-suosikkiaan sekä vanhalta demonauhalta löytyneitä kappaleita.
Sinä kesänä Valo ja Agents kiersivät yhtä lailla maakuntien tanssilavoja kuin isoimpia festivaaleja.
”Flow-festivaalin iso teltta oli ihan täynnä. Jengi lauloi täysillä mukana. Mun 15 minuuttia sen porukan sankarina oli selkeästi siinä”, Valo kertoo.
”Pori Jazzissa ihmiset nousivat seisaalleen taputtamaan. Ihan kuin olisin päässyt soluttautumaan osaksi oikeaa, kulturellia musiikkimeininkiä.”
2019 oli viimeinen kesä ennen pandemiaa. Ville Valo ja Agents olivat liikkeellä juuri oikeaan aikaan. Kun kesä loppui, Valo alkoi keskittyä soololevyn tekemiseen.
”Opin Esalta tosi paljon. Esa tekee itsekseen hyvin marginaalista instrumentaalimusaa. Se oli yhtenä inspiraationa, kun rupesin värkkäämään sooloplattaa.”
Hiilikellari. Sillä nimellä Esa Pulliainen kutsuu Ville Valon kotistudiota. Levyä tehdessään Valo vietti hämärässä tilassa pitkiä päiviä.
VV on säveltänyt ja sanoittanut kaikki Neon Noir -albumin kappaleet. Hän laulaa ja soittaa kaiken levyllä kuultavan. Hän myös äänitti musiikkinsa itse. Monet asiat täytyi opetella alusta asti.
”Piti ostaa piuhoja ja opetella käyttämään kaikenlaisia softia. Sormi meni suuhun monta kertaa. Youtubesta oli erittäin paljon apua.”
Levyllä ei ole kompromisseja. Jos jengi ei diggaa, tietää ketä syyttää, hän sanoo.
Albumi valmistui biisi kerrallaan. Sillä ei ollut deadlinea. Valo ei luvannut kenellekään, että levy on valmis silloin ja silloin. Hän maksoi kaiken omasta pussistaan. Se oli helpoin tapa pysyä riippumattomana.
Valo ei tykkää puhua rahasta. Hänen mukaansa raha on ikävimmillään silloin, kun se muistuttaa itsestään.
”Olisi kiva, jos kaikilla olisi sen verran rahaa, että ne tulisivat toimeen. Snadi pohja, että voisi unohtaa sen edes hetkeksi. Siksi olen perustulon kannalla.”
Levyn tekeminen oli Ville Valon elämänlanka koronan aikana. Sen ansiosta hän pystyi keskittymään johonkin, unohtamaan epätietoisuuden.
Vapaapäivinä Ville Valo makasi sohvalla ja katseli tyttöystävänsä Christel Karhun kanssa kauhusarjoja Netflixistä. Valo sanoo viihtyvänsä kotona. Hän sanoo viihtyvänsä missä vaan. Suurin ongelma on se, että hän ei viihdy itsensä kanssa.
”Ajattelen koko ajan, että mikään ei ole hyvin. Koko ajan on kivi kengässä. Nyt kun olen tällainen ikäihminen, olen onneksi hiffannut, että useimmiten se olen minä itse.”
Valolla ei ole päässään tuttua mustaa pipoa, vaan musta flat cap. Perinteinen vanhojen miesten päähine.
Valo on 46-vuotias.
Valo kuvailee itseään emotionaaliseksi ukkeliksi. Romantikoksi. Draamakuninkaaksi. Itkupilliksi.
Pikkupoikana hän näki tv:stä Mikko Niskasen Pojat-elokuvan. Sen loppukohtauksessa Vesa-Matti Loiri juoksee lähtevän junan jäljessä ja huutaa äitinsä perään. Valon mukaan kohtaus vaikutti häneen niin syvästi, että hän itki monta tuntia ja hänelle nousi korkea kuume. Äiti peitteli pojan vällyjen väliin ja valvoi.
”Meillä kotona puhuttiin paljon, mutta ei ehkä tunteista. Oliko silloin edes normaalia puhua tunteista? Totta kai kysyttiin, onko kaikki okei ja yritettiin jeesata, jos oli paha mieli.”
Isän kanssa Ville Valo maalasi paljon vesiväreillä. Isä maalasi aaneloselle kissoja ja poika ”tuhri viereen jotain abstraktia”.
Valon lapsuudenkodissa oli paljon tavaroita kaikkialla. Hänestä tuntuu edelleen epäilyttävältä astua sisään asuntoon, jossa ei ole levyjä ja kirjoja.
”Se on vähän kuin tulisi liskoihmisen himaan. Se ei vaan ole humaania.”
Omaa kotiaan (Helsingin Meilahdessa, 426 neliötä, hinta vuonna 2014 noin 1,3 miljoonaa) Ville Valo ei esittele julkisuudessa. Valo on tyytyväinen, että hänen ei tarvitse työntää itseään koko ajan esille – availla vaatekaappia, osallistua tv-ohjelmiin, pyöriä Instagramissa.
”Näen sen voimavarana. Voin liukua ulos parrasvaloista silloin, kun tahdon.”
Valo myöntää, että on kiva, kun ihmiset tietävät ja tuntevat. Se kertoo siitä, että on onnistunut jossain.
Se aiheuttaa myös epämukavia tilanteita.
”Jos menen jollekin keikalle, niin aina pari outoa tyyppiä tulee kysymään, miksi HIM hajosi. Ei se kuitenkaan vaikuta mun olemiseen juuri millään tavalla. Jos semmoinen vituttaa jo etukäteen, aina voi jäädä himaan.”
Mielikuvat ovat vahvoja. Niissä Ville Valolla on kädessään lasi tai tupakka. Oikeasti Valo lopetti alkoholin käytön 15 vuotta sitten. Tupakasta irti pääseminen oli vaikeampaa. Nyt hän ollut kuusi vuotta polttamatta.
”Olen paljon parempi laulaja kuin kännikala. Vaikka kuinka treenaisin dokaamista, en kehittyisi siinä samalle tasolle”, sanoo Valo.
”Jotkut meistä on tehty dokaamaan. Se on tärkeä palikka niiden elämässä. Osa pärjää sen kanssa, pystyy hoitamaan hommansa. Osa ei pärjää.”
Ville Valon mielestä tupakointi on siistin näköistä (”Jumalauta, katsokaa vaikka James Deania!”) ja tuoksuu hyvältä. Toisaalta hän on astmaatikko. Valon polttaessa pari askia päivässä hänen keuhkonsa olivat koko ajan tukossa.
”Ei ole mitään järkeä tehdä uraa vuositolkulla ja lentää maailman toiselle puolelle olemaan huonovointinen. Just ajattelin Kurt Cobainia ja Mark Lanegania. Mitä hienoa on kiertää maailmaa heroiinikoukussa?”
Kun Ville Valo tupakoi, hän tupakoi ketjussa. Kun Valo joi, hän joi liikaa. Kukaan ei tullut sanomaan, että katso peiliin. Moni sanoi, että nyt on hyvä meininki.
Kun HIMillä meni lujaa, oli helppo uskotella, että päihteet olivat olennainen osa rockunelmaa.
”Ja kyllähän ne enemmän kuuluukin tähän hommaan kuin iPhonen napsutteleminen takahuoneessa. Sellainen tuntuu ihan väärältä.”
”Seeprat ja raidat ja niin poispäin.”
Neon Noir –levyn Valo on tehnyt paitsi itsekseen myös itselleen. Musiikki on hänelle kuin hengittämistä, välttämätöntä olemassaololle.
Ville Valo puhuu innokkaasti viimeaikaisista suosikeistaan ja soololevynsä vaikutteista, kuten The Chameleonsista, Cocteau Twinsistä ja This Mortal Coilista. Ne kaikki ovat popnörttien suosikkeja, tulevat nopeasti vastaan 1980-luvun indiemusiikin kaivauksissa.
”Muutamassa uuden levyn biiseissä on mun mielestä aika paljon kasarin kitaraindietä. Kuulijoiden mielestä levy saattaa olla samaa vanhaa kakkaa, mutta itselle jotkut harppaukset ovat tosi isoja.”
Olisi kornia kutsua Ville Valoa kokonaistaideteokseksi, mutta jostain semmoisesta kaikessa on kyse. Hänen itse piirtämänsä heartagram-symboli, täsmällinen love metal -termi, Timo K. Mukka– ja Charles Baudelaire -tatuoinnit, laulujen romanttinen sanasto ja mustat vaatteet kietoutuvat tiukasti yhteen. Niistä on mahdoton päästä irti.
Musiikissa on kaikki se, mitä Ville Valo on. Tai ainakin se, mitä yksityisyydestään tarkka taiteilija haluaa antaa julkisuteen.
”Musiikin kautta tulkitsen lapsuudenkokemuksiani ja yritän ymmärtää tätä maailmaa”, Valo sanoo.
”Se on helvetin iso juttu, mutta ei tuo leipää pöytään. Musalla pitää olla myös kuulijoita, jotka on valmiita maksamaan siitä. Tajuan helvetin hyvin, että on lottovoitto…”
Valon ajatus katkeaa. Hän ei saa siitä enää kiinni.
”Koronan aikana muuten voitin tonnin Lotossa. Olin erittäin yllättynyt. Jopa shokissa.”
Ville Valolle on HIMin alusta asti ollut tärkeää tehdä kaikki niin kuin hän itse haluaa. Valo sanoo oppineensa ehdottomuutensa Neil Youngilta ja Ismo Alangolta.
”Keskustelu on mukavaa, mutta olen aika järkkymätön ja vittumainen työkaveri.”
Tulevilla keikoilla VV ja hänen yhtyeensä esittävät uuden albumin kappaleita ja HIMin biisejä kutakuinkin puoliksi. Kitaristi Mikko Virta ja basisti Juho Vehmanen ovat soittaneet muun muassa PMMP:ssä ja Vesalan taustayhtyeessä. Rumpali Risto Rikala on soittanut Jenni Vartiaisen ja Ellinooran bändeissä, toinen kitaristi Sampo Sundström puolestaan Sannin kanssa.
Rikala ja Sundström ovat olleet mukana myös Vain elämää -ohjelman orkesterissa.
Neon Noir -levy on Valon mielessä jatkoa menneelle. Tai astinlauta tulevaan.
”Ei tässä mitään täyskäännöstä tehdä. Ei mulla ole mitään syytä sellaiseen. Allekirjoitan edelleen kaiken aiemmin tekemäni. Se on voimavara eikä taakka.”
Ville Valo sanoo rakastavansa ja pelkäävänsä esiintymistä. Samanlaisia kokemuksia ei saa mistään muualta. Toisaalta Valon on joskus vaikea keskittyä. Hän ei pysty unohtamaan itseään musiikkiin, vaan rupeaa miettimään epäolennaisuuksia.
”Miksi nuo valot eivät toimi? Onko vessahätä tulossa? Jotain semmoista snadisti häiritsevää ja epämukavaa.”
Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä
Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto
Tilaa