Valmentaja

Laura Kolu on työskennellyt STT:ssä lähes kaksi vuosikymmentä. Hän sai Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon.

hän
Teksti
Aurora Rämö
Kuvat
Marjo Tynkkynen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Vuoroja oli sovittu vuoden 2004 kaikiksi joulun välipäiviksi, muutama yövuorokin.

Kesätyöpestin jälkeen Laura Kolu oli jäänyt tarvittavissa töihin tulevaksi työntekijäksi STT:lle. Hän kävi aina silloin, kun pyydettiin, mutta erityisesti pyhinä. Hän oli 25-vuotias opiskelija, ei pakollisia hiihtolomia tai pääsiäisretkiä. Tieto tuli tapaninpäivänä aamuyöllä. Tsunami iskenyt Phuketiin.

Phuketissa lomaili tuhansia suomalaisia. Piti soittaa matkatoimistoihin heti kun mahdollista, uutispäällikkö määräsi. Montako oli löydetty?

Kolu ja kollega soittivat uudelleen ja uudelleen. Aurinkomatkat, Tjäreborg, Finnmatkat. Jokaisella soittokerralla luku tarkentui, kunnes se jossain vaiheessa asettui.

Kolu muistaa, miten istui tuntikausien rupeaman jälkeen puhelin kädessä toimituksessa Albertinkadulla­ Helsingin Kampissa ja tajusi: näitä ihmisiä ei löydy enää koskaan.

Uudenvuodenyönä hän oli mukana, kun toimittajat kuljetettiin Finnairin bussilla Helsinki-Vantaalle. Kukaan ei puhunut kyydissä sanaakaan.

Ambulanssikone laskeutui. Lennolla ollut kirurgi tuli selventämään tilannetta toimittajille: leikkaustoimenpiteitä tehty jo koneessa, kaksi hengityskoneessa, infektiot pahentaneet joidenkin tilaa, osalle jää pysyviä vammoja.

Herranjumala, tällaista siellä on ollut, Kolu muistaa miettineensä, tällainen se todellisuus on ollut.

Edelleen, kun sitä ajattelee, kylmät väreet käyvät selkäpiissä. Juttuun hän kirjoitti vain lakoniset faktat.

”Myös surmansa saaneiden tuontia Suomeen valmistellaan. Uhreja noutava kone lähtee tuhoalueelle vielä tällä viikolla.”

Tsunamiuutisissa ei ollut Kolun nimeä. Ne on julkaistu suurimmissa suomalaisissa medioissa, ja tekijänä lukee vain STT.

Sellaisia uutistoimiston tekstit ovat, niin asiapitoisia ja kiistattomia, että ne olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa. Ei hähmäistä tulkintaa tai mielipiteitä, vaan mahdollisimman tarkasti vahvistettuja tietoja.

Tällaiseen suomalaiset luottavat, kun he sanovat luottavansa uutisiin. Oxfordin yliopiston Reuters-instituutti selvitti tämän vuoden keväällä, miten eri maissa suhtaudutaan mediaan, ja 75 prosenttia suomalaisista kertoi luottavansa seuraamiinsa uutisiin.

Se on hieman yllättäen kaksi prosenttiyksikköä enemmän kuin edellisvuonna: monissa muissa maissa luottamus on laskenut. Muualla suhtautuminen heijastelee helposti lukijan poliittista kantaa, Suomessa ei.

Kun Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon raati puntaroi, kenelle palkinto tulisi tänä vuonna myöntää, se pohti juuri luotettavuutta. Missä on se ammattitaito, johon luotetaan?

”Hyvän uutisjournalismin kansallinen selkäranka on jo vuosikymmenten ajan ollut STT”, palkintoraati kirjoitti perusteluihin. Raatiin kuului kuusi jäsentä, kaikki toimittajataustaisia.

Vaikka suomalaiset seuraisivat eri uutisvälineitä, STT:tä seuraavat melkein kaikki.

Lähes kaikki suuret mediatalot käyttävät STT:n tarjontaa.

”Raati haluaa antaa luottamukselle toimituspäällikkö Laura Kolun kasvot. Hänen arvostelukykyynsä suomalaiset luottavat, vaikka eivät välttämättä tunne häntä nimeltä.”

Laura Kolun reitti STT:lle oli tavanomaisin mahdollinen.

Hän opiskeli Tampereen yliopistossa tiedotusoppia, teki pari kesää maakuntalehdissä ja haki sitten valtakunnallisiin medioihin. STT oli ensimmäinen, joka kutsui haastatteluun ja töihin.

Sattumaa, ei sen suurempaa suunnitelmallisuutta.

Kun hän meni toimitukseen ensimmäistä kertaa lähes kaksi vuosikymmentä sitten, kesällä 2003, STT oli kovin erilainen talo kuin nykyään. Albertinkadun toimitiloissa oli yhdeksän toimitusta, ja kahdeksan aluetoimitusta päälle, toimittajia pitkälti yli sata.

Tekemisen tapa oli sellainen, joka ei nykyään olisi mitenkään mahdollinen.

”Nopeudesta puhuttiin kyllä, mutta se oli vähän sellaista, että jos nyt muistaisit sen infon jälkeen tehdä jonkin jutun, sitten voit mennä vaikka syömään. Jos unohdit, niin ei se kauhean vaarallista ollut”, Kolu sanoo.

Kolu aloitti kotimaantoimituksen reportterina, työskenteli vuosia kirjoittavana toimittajana myös monilla muilla osastoilla ja siirtyi vuonna 2010 uutispäälliköksi.

Nykyään uutisten pitäisi olla valmiita heti, mielellään jo kaksi minuuttia sitten. Juttuja julkaiseville medioille, STT:n asiakkaille, on kerrottava hyvin tarkasti, moneltako ensimmäinen versio on käytössä, montako merkkiä siinä on, tuleeko infoboksi vai ei, millainen kuva.

Uutisten tulee olla kirjoitettu niin, että ne voisivat olla asiakkaiden omien toimittajien tekemiä. Ei bulkkimaista viranomaiskieltä, palstantäytettä printin tyhjiin kohtiin.

”Naurattaa, miten onkin voitu joskus tehdä niin.”

Vaikka laatu- ja nopeusvaatimukset ovat vuosien mittaan kasvaneet, toimitus on pienentynyt.

Yhdeksän sijaan osastoja on kolme: urheilu- ja uutiskuva, ennakointi- ja erikoistoimitus ja 24 h -toimitus. Toimittajia on 75, aluetoimitukset lakkautettu.

Erikoistoimitukseen kuuluvat rikos- ja oikeustoimittajat, ulkomaan toimittajat sekä kaksi talouden- ja politiikantoimittajaa. Lähes kaikki muu on yhdistetty 24 h -toimitukseen. Kolu toimii nykyään sen toimituspäällikkönä.

Hän osallistuu uutissuunnitteluun joka aamupäivä kello 11. Päivittäiskokouksessa mietitään, millaisia kulmia on jäänyt käsittelemättä ja milloin pitäisi lähettää toimittaja Ukrainaan.

Isoissa uutistapahtumissa Kolu paitsi valmistelee, joskus myös kirjoittaa. Ei usein, mutta esimerkiksi silloin, kun alkoi näyttää, että kuningatar Elisabet on huonossa kunnossa.

Päätehtävä on kuitenkin ihmisjohtaminen: toimittajista huolehtiminen ja uusien rekrytoiminen.

”Jos jollain menee huonosti, on minun aikani astua estradille ja hoitaa niitä asioita.”

Laura Kolu on pitänyt tänä vuonna työhaastattelun yli 70 ihmiselle. Hän kysyy joka kerta saman kysymyksen.

Silloin, kun Kolu aloitti yliopistosta 1990-luvun lopussa, ala näytti valoisalta.

Suuret ikäluokat olivat jäämässä eläkkeelle, vakipaikkoja aukeaisi buffetiksi saakka, töitä riittäisi niin paljon kuin viitsisi tehdä.

Niin kävikin, hetkeksi.

Vuoden 2007 finanssikriisi muutti suunnan. Kaikesta piti säästää. Nettiin siirtyminen ei tuonutkaan yhtä paljon mainostuloja kuin painetut lehdet. Valmistuville opiskelijoille alettiin mainostaa toimitustyötä tuhoon tuomittuna kitkutteluna, loputtomana pätkätyökierteenä.

STT menetti asiakkaita.

Yksi suurimmista, Yleisradio, lopetti uutispalvelun käytön ja päätti korvata sen omalla päivystyksellä. Säästötoimi. Sopimuksen irtisanominen merkitsi yli miljoonan euron aukkoa STT:n budjettiin.

Sitten lähti Kaakon viestintä, sitten Helsingin Sanomat.

”Silloin toisinaan mietti, olisikohan jotain muuta, mitä voisi tehdä”, Kolu sanoo.

Niin mietti moni muukin. Kituuttaminen johti lähes kaikissa mediataloissa toistuviin yt-neuvotteluihin. STT:llä oli kahdet suuret, puolentoista vuoden välein. Molemmissa järjesteltiin 22 vakituista toimittajaa ulos.

Määräaikaisuuksia ei jatkettu.

”Olen ollut rekrytoijana siinä tilanteessa, että ihminen on ollut meillä monta vuotta, mutta minun pitää sanoa, että kiitos ja näkemiin, sinulle ei ole paikkaa tässä meidän organisaatiokaaviossamme.”

”Mitä sellainen tekee sille ihmiselle?”

Vuosiin ei ollut mahdollista palkata ketään. Pitkään talossa olleet vaihtoivat työpaikkaa, monet alaakin.

Alkoi olla vaikeaa saada jäljelle jääneet pysymään.

”Jos on koko ajan keskustelu siitä, onko työpaikkaa ylipäätään olemassa, kyllähän moni lähtee. Jollain se asuntolaina on maksettava.”

STT:n toimitusta järjesteltiin uudelleen vuoden 2015 yt-neuvotteluiden jälkeen. Vuonna 2018 tehtiin päätös.

Määräaikaisia sopimuksia ei enää ketjutettaisi – ”koska se on ihan p:stä” – vaan kaikki vakinaistettaisiin. Uudet työntekijät aluksi osa-aikaisiksi, mutta niin, että töistä olisi kuitenkin varmuus.

”Ihmisten jaksaminen on yhtä tärkeää kuin skuupit. Reilu työnantajapolitiikka ja työsopimus ovat sen kulmakivi. Työhyvinvointi on journalismia siinä missä ne jututkin”, Kolu sanoo.

Päätös oli, ja on edelleen, melko poikkeuksellinen. Se piti silloinkin, kun STT oli muutama vuosi sitten jälleen kriisissä.

Koko toiminta uhkasi loppua vuonna 2018, kunnes Sanoma-konserni osti pelastusoperaationa enemmistön osakkeista. Se omistaa nyt 75 prosenttia, muut mediayhtiöt pienempiä osuuksia.

Asiakkaat palasivat, osittain Sanoma-kaupan ansios­ta – Helsingin Sanomat omistava yhtiö on hankkinut myös suuren joukon maakuntalehtiä, kuten Aamulehden ja Satakunnan Kansan – osittain myös kannatussyistä.

Ylekin tuli takaisin vuosikymmenen tauon jälkeen, kun sen toimintaa arvioinut parlamentaarinen työryhmä oli asettanut tavoitteeksi järjestelyn, jolla turvattaisiin kansallisen perusuutispalvelun, käytännössä STT:n, säilyminen.

”Nyt olemme vihdoin päässeet sellaiseen inhimilliseen tilanteeseen, että jos on molemminpuolista halua olla töissä STT:ssä, voidaan keskustella pidemmälläkin tähtäimellä.”

Kolu on haastatellut tänä vuonna yli seitsemääkymmentä ihmistä. On ollut ulkoisia rekrytointeja, sisäisiä hakuja, sijaistuksia.

Hän kysyy joka kerta saman kysymyksen: Jos työyhteisössä olisi seuraavat paikat – puolustaja, valmentaja, erotuomari, hyökkääjä ja maalivahti – mikä olisit?

Oikeaa vastausta ei tietenkään ole, mutta valinta on usein kuvaava.

”Olen tullut siihen lopputulokseen, että se ihmisten oma arvio itsestään pitää aika hyvin paikkansa.”

Hän itse sanoisi olevansa valmentaja. Toisinaan maalivahti ja erotuomari, mutta eniten valmentaja.

”Siis sellainen, joka koutsaa työssä ja uralla mutta voi myös auttaa, jos on muuten hankalaa.”

Pidettyjen työhaastatteluiden määrä kuulostaa pal­jolta, mutta media-alan houkuttelevuus huolestuttaa Kolua.

Avoimia hakemuksia tulee vähemmän, sijaisuuksia on vaikeampi täyttää. Kesätyöhakemukset ovat vähentyneet, eivät dramaattisesti, mutta laadullisesti.

”Silloin, kun aloitin rekryhommat, kesätyöhaastatteluihin ei välttämättä edes kutsuttu sellaisia, jotka nyt palkataan suoraan.”

Toimitukset ovat supistuneet ja työkuorma kasvanut. Tarvittaisiin eri ikäisiä ja eri taustoista olevia toimittajia, mutta mistäs valitset, kun monta ikäluokkaa on opetettu siihen, ettei töitä ole. Ja jos on, työ on niin rankkaa, että monet uupuvat.

”Uutistoimistolla on merkitystä journalismin luotettavuuden ja vakauden kannalta, erityisesti jatkuvuuden kannalta”, Kolu sanoo.

”Mutta välillä mietin, kuka näitä töitä tekee kymmenen vuoden päästä.”

Suomen Kuvalehden journalistipalkintoa on jaettu vuodesta 1975 lähtien. Se on suuruudeltaan 10 000 euroa.