Moralismin vastavoimat

Kaunokirjallisuus auttaa kohtaamaan elämän suttuisuuden ja monimutkaisuuden.

Essee
Teksti
Tommi Melender
Kuvitus
Pauliina Holma

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Tyytyväinen hyrinä valtasi kirjallisuusmaailman, kun Ruotsin akatemia julkisti tämän vuoden Nobel-palkinnon saajan. Annie Ernaux on paitsi Ranskan merkittävimpiä nykyprosaisteja myös tinkimätön feministi ja humanisti. Ernaux’n teoksissa ilmenee ”idealistinen tendenssi”, jota Alfred Nobelin testamentti edellyttää palkittavalta kirjailijalta.

Vedonlyöntitoimistot listasivat etukäteen suosikiksi toisen ranskalaisen, Michel Houellebecqin. Hänen palkitsemisensa olisi epäilemättä aiheuttanut samanlaisen skandaalin kuin serbien sotarikosten vähättelystä syytetyn Peter Handken kolmen vuoden takainen Nobel.

Jos Ernaux edustaa ranskalaisen nykykirjallisuuden päiväpuolta, Houellebecq kuuluu sen yöpuoleen.

Houellebecq on antimoderni hahmo, joka suhtautuu vihamielisesti edistyksellisiin ihanteisiin. Nykypäivän vasemmistolla ei ole hänen mielestään muuta annettavaa kuin dogmaattinen antirasismi. Naiset puolestaan ovat parhaimmillaan tyydyttäessään miestä.

Kun Houellebecq julkaisi islamisoituvasta Ranskasta kertovan romaanin Alistuminen (suom. Lotta Toivanen), Libération-lehti kirjoitti, että hän palauttaa vaaralliset ääri­oikeistolaiset ajatukset ranskalaiseen kirjallisuuteen.

Se oli liioittelua. Yöpuolen ainekset eivät ole koskaan hävinneet ranskalaisesta kirjallisuudesta. Ne elää rehottavat ilman Houellebecqiäkin.

Kuluneen kesän keskustelunaiheeksi Ranskassa nousi Louis-Ferdinand Célinen (1894–1961) kauan­ kadoksissa olleen romaanin Guerre (suomeksi Sota) julkaiseminen. Teos sai riemastuneen vastaanoton. Kriitikot ylistivät sitä mestariteokseksi, ja kirjakaupat ovat myyneet sitä yli 150 000 kappaletta.

Céline teki läpimurtonsa 1932 ilmestyneellä esikoisromaanillaan Niin kauas kuin yötä riittää (suom. Jukka Mannerkorpi). Edistykselliset piirit lukivat sitä sodan ja kolonialismin vastaisena teoksena ja näkivät Célinessä katukielisen tyylitaiturin, työväenluokan Marcel Proustin.

Ylistys vaihtui halveksunnaksi, kun Céline julkaisi kolme juutalaisvastaista pamflettia vuosina 1937–1941. Niissä hänen vimmainen proosansa äityi suorastaan vesikauhuiseksi raivoksi. Juutalaiset edustivat Célinelle kaikkea pahaa maailmassa, heidät oli liiskattava kuin torakat.

Esseisti Adam Gopnik kirjoittaa The New Yorkerissa, että Célinen pamfletit eivät sisällöltään poikkea natsi-Saksan pahamaineisesta roskalehdestä Der Stürmerista. Tosin siinä missä Der Stürmer pelotteli lukijoitaan arjalaisneitoja raiskaavilla juutalaisilla, Céline houraili ranskalaismiehiä takaapäin tuuppaavilla juutalaishomoilla.

Toisen maailmansodan aikana Céline liputti avoimesti Saksan puolesta ja sanoi, että Saksan tappio tekisi hänestä ”loputtoman surullisen”. Vaikutusvaltaista yhteistoimintamiestä hänestä ei tullut, koska monet natsitkin kavahtivat hänen fanatismiaan.

Kun liittoutuneiden voitto kävi selväksi, Céline pakeni maanpetostuomion pelossa ensin Saksaan ja sitten Tanskaan. Pakolaisaikaa kuvaavassa teoksessa Linnasta linnaan (suom. Ville Keynäs) Célinen mielessä pilkahtaa Nobel-palkinto, mutta hän tajuaa mahdollisuutensa olemattomiksi: ”Yhtäkkiä, idea!… jos ne antaisivat minulle Nobelin palkinnon?… se auttaisi kaasulaskussa, veroissa ja porkkanoissa!… eivät ne mulkut sitä minulle anna! eikä heidän kuninkaansa! … kaikille hinttareille kyllä…”

Céline kirjoitti Guerren kaksi vuotta esikoisteoksensa jälkeen. Kirjallisuudentutkija Alice Kaplan aistii menneisyydestä naaratun teoksen herättämässä innostuksessa helpotuksen siitä, että se on peräisin pamfletteja edeltäneeltä ajalta.

”Voin kuulla tyytyväiset huokaukset: tässä on Céline ennen antisemitismiä, ennen yhteistoimintaa, ennen holokaustin kieltämistä, aivan kuin hänen itsepuolustuksensa – ’olen kirjailija enkä mitään muuta’ – olisi vihdoin saanut vahvistuksen ja pyyhkinyt pois pamflettien muiston”, Kaplan kirjoittaa New York Review of Booksissa.

Céline todella kuittasi syytökset juutalaisvastaisuudesta ja natsimielisyydestä sillä, että on vain kirjailija ja asettaa tyylin sisällön edelle. Hänen tekstejään ei pitäisi tulkita kirjaimellisesti, koska ne ovat enemmän poetiikkaa kuin politiikkaa.

1960- ja 1970-luvulla kirjallisuusväki hyväksyi Célinen lukuohjeen. Uuden polven ranskalaiset prosaistit ja runoilijat näkivät Célinessä hullun neron, joka toi rosoisen ja räävittömän ilmaisun vallankumouksellisella tavalla kertomakirjallisuuteen. Heidän silmissään pamfletit olivat ilkikurista leikkiä tai mielenhäiriön tulosta.

Tuuli kääntyi 1980- ja 1990-luvulla. Marguerite Duras’n ja Patrick Modianon kaltaiset prosaistit nostivat teoksissaan esille sodan traumoja. Samoihin aikoihin saivat suurta julkisuutta Klaus Barbien, Maurice Paponin ja Paul Touvierin sotarikosoikeudenkäynnit.

Célinen kiistanalaisuudesta kertoo se, että Ranskan kulttuuriministeriö joutui 2011 perumaan kirjailijan kuoleman 50-vuotispäivän kunnianosoitukset ja Gallimard-kustantamo 2019 pamflettien uudelleen julkaisun. Hankkeet olivat nostattaneet vastalauseiden vyöryn. Céline on monille ranskalaisille edelleen epähenkilö.

Suomesta katsottuna Célinen kaltainen hahmo saattaa tuntua etäiseltä, mutta maamme kirjallisuushistoriassa riittää natsi-Saksan ystäviä, joilla ei ollut moitteen sanaa juutalaisvainoista. Eivätkä he kaikki edusta rintamasukupolvea.

Pentti Linkolan mielestä natsi-Saksan suurin synti oli, että se hävisi sodan. Hän ei ollut Célinen kaltainen antisemitisti, mutta ei myöskään surkutellut holokaustin uhreja teoksessaan Toisinajattelijan päiväkirjasta (1979):

”Kai meidän on 1970-luvulla jo kyettävä fasisminkin uudelleenarviointiin ja tunnustettava se palvelus, minkä tuo filosofia jo 30 vuotta sitten teki vapauttaessaan maapallon kymmenien miljoonien ylensyövien eurooppalaisten kuormituksesta, niistä kuuden miljoonan lähes ihanteellisen kivuttomalla, elinympäristöä haittaamattomalla tavalla.”

Linkola ei erotellut juutalaisia ja ei-juutalaisia, vaan esitti kaikista ihmisistä saman yleispätevän määritelmän: liikaa. Ihmisvihansa hän toi esille yhtä suorasukaisesti kuin Céline, mutta vanhanaikaisen asiaproosan ystävänä käytti sen ilmaisemiseen punnitumpia virkkeitä.

Jos Céline väitti olevansa vain kirjailija, Linkola väitti, ettei ole kirjailija ensinkään. Hän ei olisi halunnut näperrellä sanoilla, vaan muuttaa kaiken. Tässä mielessä Linkola on radikaalimpi kuin Céline. Varmaan hän olisi ollut myös vaarallisempi, jos olisi päässyt toteuttamaan ajatuksensa käytännössä: joukkotuho olisi koskenut muitakin kuin juutalaisia.

On silmiinpistävää, että Linkolaa ihailevat kirjallisuusihmiset kohtelevat häntä niin kuin Céline olisi halunnut itseään kohtelevan. He asettavat Linkolan teksteissä tyylin asioiden edelle, ja näkevät kiihkomielisen ekofasistin sijasta herkän ornitologin, joka kirjoittaa riipaisevan surullisia virkkeitä tehotalouden runtelemista luonnonmaisemista.

”Linkolaa on mahdoton hyväksyä kokonaan, niin suuri kirjailija hän on”, kirjoittaa Antti Nylén Vihan ja katkeruuden esseissä.

Kun Linkola puhui väkivallasta ratkaisuna, demokratiasta kuoleman uskontona ja ihmisoikeuksista kohtalokkaana aatehistoriallisena hairahduksena, hän ei leikitellyt tyylikeinoilla, vaan tarkoitti jokaista sanaa, kirjaimellisesti.

Suomalainen kulttuuriväki antoi fasismin ihailun ja joukkotuhon haikailun anteeksi, koska piti Linkolaa mestarillisena sanankäyttäjänä ja vakaumuksellisena elämänsuojelijana. Poliittiset ajatukset olivat säröääntä, jonka saattoi vaimentaa taustalle.

Linkolan saamat palkinnot, tunnustukset ja huomionosoitukset eivät herättäneet vastalauseiden vyöryä. Hän ei ole ollut Suomen Céline, hän oli maamme virallinen toisinajattelija.

Kuluneen kesän Céline-keskustelu nosti tapetille kysymyksen tekijän ja teoksen välisestä suhteesta. Sosiologi Gisèle Sapiron mukaan kysymystä on perinteisesti lähestytty kahdesta vastakkaisesta katsantokannasta, moralistisesta ja esteettisestä.

Moralistin mielestä kirjoja ei voi lukea irrallaan kirjailijan persoonasta, kun taas esteetikon mielestä voi. Moralisti kieltäytyy näkemästä kirjoja itsenäisinä taideteoksina ja sokeuttaa itsensä poetiikalle. Esteetikko ei suostu näkemään kirjoja muuna kuin itsenäisinä taideteoksina ja sokeuttaa itsensä politiikalle.

Tämä on toki yksinkertaistus. Useimmat lukijat varmaankin häilyvät näiden katsantokantojen välissä. Se on hyvä paikka, koska jos totuus jostain löytyy niin sieltä.

Tekijän ja teoksen suhteesta on mahdoton sanoa mitään ehdottoman tarkkaa. Paljonko August Strindbergin teksteihin vaikutti hänen naisvihamielisyytensä? Knut Hamsunin teoksiin hänen Hitlerin ihailunsa? Flan­nery O’Connorin proosaan hänen väitetty rasisminsa?

Selvää on, että kirjailijoiden tuomitseminen on sitä helpompaa, mitä tiukemmin heidät niittaa kiinni teoksiinsa. Iranin uskonnollinen johtaja ajatollah Khomeini ei ollut lukenut riviäkään Saatanallisista säkeistä, kun antoi Salman Rushdielle tappotuomion.

Alice Kaplan näkee merkityksellisenä erona sen, ovatko teokset kirjailijan lapsia vai omakuvia.

Jos ne ovat lapsia, ne elävät omaa elämäänsä. Parhaim­millaan teokset ovat tekijäänsä viisaampia, sisältävät mer­kityskerrostumia, joita kirjailija ei itse tiedosta, mut­ta jotka avautuvat lukijoille.

Jos teokset ovat omakuvia, ne eivät vapaudu yhteydestä tekijäänsä. Kirjailija ajatuksineen ja tekoineen hyökkää lukijan silmille riveiltä ja rivien väleistä.

Kaplanin mielestä Céline kuuluu omakuvien tekijöihin. Hänen kohdallaan on yhdistettävä esteettinen ja mo­ralistinen lukeminen, koska silloin käy selväksi, että juutalaisvastaisilla teksteillä on elimellinen yhteys muuhun tuotantoon: ”Vasta rasististen pamflettien kautta voimme ymmärtää Célinen sosiopatologian, joka lävistää kaikki hänen tekstinsä.”

Linkola on Célineäkin selvemmin omakuvien tekijä, koska ei kirjoittanut fiktiota, jonka kätköihin olisi voinut häivyttää persoonaansa. Se, mitä Linkola edusti ihmisenä ja kansalaisena, on luettavissa hänen asiaproosastaan, vaikka kirjoitukseksi muutettuna ajatukset väistämättä taipuvatkin uusiin asentoihin.

Sapiro on havainnut, että historiallisesti yhdysvaltalaiset ovat olleet kallellaan moralistiseen ja ranskalaiset esteettiseen lukutapaan. Viime vuosikymmeninä vahvistunut amerikanisaatio sekoittaa pakkaa.

Poliittiset ideat, yhteiskunnalliset teemat ja kirjalliset aiheet leviävät nykyisin Yhdysvalloista Eurooppaan lähes sellaisenaan. Seurauksena on moralistisen lukutavan yleistyminen, koska amerikkalainen kulttuuri on jännitteiden kalvamaa ja jyrkkien puheenparsien hallitsemaa.

Eurooppalaisissa lehdissä riittää juttuja siitä, kuinka Yhdysvaltain yliopistoissa opiskelijat vaativat klassikkoteoksia pannaan, koska kokevat niiden sisällön järkyttäväksi tai loukkaavaksi. Vähemmälle huomiolle jää se, että ahkerimpia kirjojen kieltäjiä ovat kansalliskonservatiiviset oikeistopiirit.

Kun aktivismi korvaa kritiikin, epäilyttävinä pidettyjen kirjojen ja taideteosten arvostelu ei enää riitä. Niiden olemus kirjallisuutena ja taiteena pyritään kiistämään leimaamalla ne ”vihapuheeksi”, ”saastaksi” tai ”väkivallanteoiksi”. Tämän jälkeen voidaankin vaatia niiden julistamista pannaan.

Kirjailija Maggie Nelson tarkastelee Vapaudesta-teoksessaan (suom. Kaijamari Sivill) amerikkalaisessa keskustelussa yleistynyttä tapaa yhdistää taiteessa koetut ikävät kokemukset ruumiinvamman tuottamiseen. Taustalla vaikuttaa käsitys siitä, että varsinkin nuoria pitäisi varjella traumoille ja stressille altistumiselta.

”Meidän on edelleen kyettävä erottamaan tunnetasolla, että on eri asia lukea romaanista kohtaus, jossa hahmo sättii toista vitun huoraksi, kuin kuulla maitokauppareissulla satunnaiselta ohikulkijalta olevansa itse vitun huora.”

Historiallisesti tarkasteltuna nykyinen uuspuritanismi ei ole poikkeuksellinen ilmiö. Kirjallisuuden professori William Marx todistelee teoksessaan La Haine de la littérature (englanniksi The Hatred of Literature), että kirjallisuutta on aina varjostanut antikirjallisuus, joka kumpuaa sanataiteen herättämästä vihasta, kaunasta ja paheksunnasta.

Marxin mukaan länsimaisen kirjallisuuden historia ei ala Homeroksen eepoksista, vaan siitä, kun Platon halusi karkottaa runoilijat filosofikuninkaiden hallitsemasta ihannevaltiosta. Runoilijoihin ei voinut luottaa, koska he viettelevät ja eksyttävät, hämärtävät järjen äänen.

Antikirjallisuudelle on tunnusomaista muuttumattomuus. Se toistaa samoja syytöksiä vuosisadasta toiseen. Kun puoluepamput ja yritysjohtajat vähättelevät romaaneja joutaviksi sepitteiksi tai kun papit ja aktivistit kiivailevat vääränlaisia ajatuksia vastaan, he tekevät samaa kuin Platon antiikin Kreikassa: haluavat poistaa kirjallisuuden ihannemaailmastaan tai ainakin katkoa siltä kulmahampaat.

”Kaunokirjalliset tekstit ovat ongelmallisia, koska edes hyveellisimmät niistä eivät välttämättä tarjoa moraalisia opetuksia”, William Marx kirjoittaa.

Toki proosasta ja runoudesta voi saada positiivisia aineksia maailmankuvaan, mutta yhtä tärkeää on se, että kaunokirjallisuus auttaa kohtaamaan elämän suttuisuuden ja monimutkaisuuden.

Kaltaiselleni ihmiselle, joka on kasvanut liberaalien ja humanististen arvojen kyllästämässä maailmassa, tekee hyvää lukea Célinen ja Linkolan kaltaisia yöpuolen kirjailijoita, jotka hyökkäävät armottomasti näitä arvoja vastaan. He eivät päästä helpolla, eivät tarjoa sopua ja sovitusta, vaan korkeintaan katkeraa lohtua.